28.2.2008

Nostetaan taiteilijapoliittinen kissa pöydälle

Taiteen tekemisen ydin löytyy ns. vapaasta taiteesta, eli sellaisesta taiteesta, jota tehdään vapaasti, ilman sen kummempia tarkoitusperiä tai toimeksiantoja. Ja tehdäkseen vapaata taidetta, on myös taiteilijan pystyttävä työskentelemään vapaasti. Vapaassa taiteessa on pohjimmiltaan kyse oman luovuutensa mahdollisimman vapaasta toteuttamista. Tämä on taiteilijan kutsumuksen ydin.

Tämä edellyttää myös sitä, että taiteilija pääsee tilanteeseen, jossa hän voi keskittyä mahdollisimman hyvin omaan taiteelliseen työskentelyynsä ja ettei hänen tarvitse hankkia toimeentuloaan esimerkiksi muilla töillä.

Ja toteuttaakseen kutsumustaan on taiteilijan kyettävä jotenkin rahoittamaan toimintansa. Jos leipä ei irtoa omasta taiteesta, niin rahat on hankittava muualta. Taiteilijakunnan keskuudessa onkin käynnissä kova kilpailu paikoista auringossa ja pääsystä tilanteeseen, jossa saisi toteuttaa vapaan taiteilijuuden elämäntapaa mahdollisimman hyvin omassa elämässään.

Tässä kilvassa pitäisi kaikilla olla tasavertaiset mahdollisuudet, mutta valitettavasti näin eivät asiat kuvataiteen kentällä ole. Alalla on vallalla on käytäntö, jossa vapaa taide rajataan niiden taiteilijoiden etupiiriin, jotka jonottavat apurahoja tai ovat muissa töissä.

Se taiteilija joka ryhtyy kehittämään toiminnastaan elinkeinoa, joutuu hyvin pian huomaamaan että hän ajautuu pois vapaasta taiteesta, jonnekin epämääräiselle ns. kaupallisen taiteen aluelle ja niinkuin nätisti sanotaan että "hän pelaa itsensä ulos apuraha kuvioista".

On nurinkurista että taiteilija, joka elättää itsensä tilausteoksilla harjoittaen omaa ammattiaan, on apurahojen hakijana huonommassa asemassa kuin taiteilija, joka tekee kokonaan muita töitä. "Kaupallisia" muotokuvia tekevä taiteilija saattaa kyllä tehdä varsin näyttävää ja taiteellisesti kestävää uraa tälläkin tavalla, jos onnellisesti käy. Mutta silloin onnistuminen johtuu siitä että hän on omaa kutsumustaan seuratessaan joutunut yrittämään kaikkensa, ilman apurahojen suomia "hengähdystaukoja" tai muita tukijärjestelmiä. "Yrittämiseen" hairahtunut taiteilija on todellinen taiteilijapolitiikan väliinputooja.

Jos taiteilijakunnan ja valtion yhteinen intressi on vapaan taiteen tuottaminen kulttuurikoneiston rattaisiin, niin miksi alan keskeinen tukijärjestelmä on rakennettu niin että siitä hyötyvät vain tietyllä tavalla toimivat ja tietynlaisen taiteilijapolitiikan kannattajat?

Kyse on kai lopulta siitä että rahaa on vähän ja kilpailu on kovaa. Mutta kilpailu liittyy yrittämiseen ja elinkeinoasiat tuovat muutenkin ongelmia pelikentälle. Nämä kiusalliset asiat on mukavampi työntää taka-alalle. Apurahoitus kun näyttää ammatinharjoittamisen näkökulmasta kilpailun vääristämiseltä, hieman yksipuolisesti jaetuilta elinkeinotuilta.

Käytännössä tilanne on se että apurahoitetutut taiteilijat tekevät myös tilaustaidetta, kun paikka vain tarjoutuu ja teoksetkin myydään aivan samoilla taidemarkkkinoilla. Itseasiassa kaikki tekevät kaikkea kun on yritettävä selviytyä.

Vapaassa taiteilijuudessa on myös kyse elinkeinosta ja asia pitäisi ottaa esille myös nyt käytävässä perusturvakeskustelussa. Suomen Taiteilijaseura häärää tässä hieman yhdenasian liikkeenä, joka ei aja kaikkien jäsentensä etuja. Itse kuulun siihen joukkoon taiteilijoista, jotka eivät yksinkertaisesti voi olla työttömyyskorvauksia hakevia työttömiä, koska se koetaan valheellisena.

Kuulun niihin jotka seuraavat kutsumustaan ja tekevät vapaata taidetta olosuhteista riippumatta ja näin myös silloin kun tilausteoksia ei ole näköpiirissä tai taulukauppaa ei synny. Silloin vain on kituuteltava läheisten tuella ja yritettävä hankkia jostain tilauksia tai muuta myyntiä. Ja kuten muidenkin alojen ammatinharjoittajat ja yksinyrittäjät, niin myös näin toimivat taiteilijat ovat vailla mitään perusturvaa, elleivät sitä itse kykene itselleen ennakolta ostamaan.

Yrittäjyys on ollut ongelma nykyiselle järjestelmälle jo pitkään. Taiteilijoiden toimeentuloon parannusta etsivissä Taisto selvityksissä todettiin jo reilut toistakymmentä vuotta sitten, että yrittäminen on yksi asia johon taiteilijoita pitäisi kannustaa. Mutta mitään sen kummempaa ei ole asian suhteen tapahtunut. Ja kuka taiteilja haluaa leikkiin edes lähteä, kun panoksena voi olla koko elämä, taiteellinen maine ja loputon vastavirtaan kulkeminen?

Opetusministeriön (julkaisu 2003:19) Taisto II-seurantaryhmän muistiossa raportoidaan miten parannusehdotukset ovat toteutuneet. Useat ehdotukset liittyvät yrittämiseen, muun muassa sekin että taiteilijoille tulisi laatia aivan oma yritystoimintaopas ja että asioiden eteneminen vaatisi aloittellisuutta nimenomaan taiteilijajärjestöjen suunnalta.

Mutta mitään ei ole tapahtunut ja syy tuskin on se että ehdotus on kirjattu muistion kohtaan numero 13. Mikään taiteilijoiden yrittämiseen liittyvä ei ole edennyt, lukuunottamatta muutamia seminaariperformansseja ja alustavia keskusteluja, joissa on pohdittu filosofisesti kysymystä "voiko taideteos olla tuote?" tai muuta vastaavaa. Konkreettinen yhteistyö esimerkiksi TE-keskuksen kanssa ei ole alkanut.

Kun taiteilijoiden asioiden ajaminen pyörii vain apurahoituksen ympärillä, niin monet muut asiat jäävät taka-alalle. Taiteilijan oma ammatinharjoittaminen, yrittäminen olisi jo viimeinkin otettava huomioon suomalaisessa taiteilijapolitiikassa, vaikka se edellyttäisi nykyisen järjestelmän osittaista purkua ja rahojen tasapuolisempaa uusjakoa. Ehkäpä pieni ja kaikille samankaltainen taiteilijatoiminnan tuki voisi olla kokonaisuudelle vain eduksi, kun energiaa vapautuisi muidenkin asioiden hoitoon?

Esimerkiksi taidelainaamojärjestelmä, joka toimisi valtakunnallisesti kirjastojen yhteydessä, toisi varmasti ainakin osalle taiteilijakuntaa kovasti kaivattuja lisätuloja ja laajentaisi suomen pieniksi parjattuja taidemarkkinoita. Kokemukset nyt toimivista ja usein paikallisen taiteilijaseurojen ylläpitämistä lainaamoista ovat olleet pääasiassa hyviä.

Miksei myös voisi olla systeemi, jossa taiteilija palkataan pariksi vuodeksi museoon töihin, jossa hän pitää näyttelyn työjaksonsa päätteeksi? Ja milloin saadaan alalle yleinen työehtosopimus tai suositus, jolla määritellään museonäyttelykorvaukset, galleriakäytännöt ja muut pelisäännöt? Entä mentoriajatus, alalta varmasti löytyisi varttuneempia taiteilijoita, jotka osaisivat jakaa kokemustaan nuoremmille uraan liittyvissä ongelmakohdissa? Tai mitä merkitsee kulttuurinvientihanke yksittäisen kuvataiteilijan kannalta ja kuka tätä asiaa selvittää?

Eivät nämä ole mitään uusia asioita. Ikävä tosiasia vain on se että mitkään ehdotukset eivät johda mihinkään, jos ne vähänkin haiskahtavat yrittämiseltä tai ovat kaupallisuuteen kallellaan tai eivät muuten sovi valittuun "rakennetaan kaikki apurahojen varaan" linjaan.

Nyt pitäisi jo viimein nostaa kissa pöydälle ja tarvittaessa laittaa vaikka sen pää pölkylle. Mutta löytyykö eduskunnasta, etujärjestöistä tai taiteilijapolitiikan muiden päättäjien joukosta niitä, jolla olisi riittävästi munaa tarttua kirveeseen?

Ei kommentteja: