28.3.2009

Hienotunteisuus ja kalakeiton zen

Meillä kävi vieraita tuossa jokin aika sitten. Yleensä kokkaukset hoitaa emantä, mutta tällä kertaa sovittiin että minä valmistan jotain niistä viidestä ruokalajista jotka osaan. Päädyttiin kalakeittoon. Ryhdyin puuhaan ja soppa onnistui hyvin, jopa poikkeuksellisen maukkaasti.

Vieraat saapuivat ajallaan, ja ei muuta kuin keittoa maistelemaan. Hämmästys levisi kun selvisi että kulinaarinautinto olikin "itsensä taiteilijan" tekemä, ja kohta joku vieras ehdottaa että "eikös sun kannattaisi perustaa ravintola, kun näin hyvää herkkua teet?"

Vastaavaa kommentointia olen kuullut myös pihan ja puutarhan kivitöitä tehdessäni. "Taiteellisia kivitöitä tarjolla" firma olisi minulle kuulema hyvä idea. Ja kerran joku ehdotti halkobisnestä, kun homma käy niin näppärästi.

Ongelmahan näissä sinänsä hyvää tarkoittavissa ehdotuksissa on se, ettei minulla ole pienintäkään aikomusta vaihtaa alaa ja ehdotukset tuntuvat joskus loukkaavilta. Mikä joku toinen on sanomaan kenellekään aikuiselle mitä tämän pitäisi elämällään tehdä?

Ajattelen että ehdotusten taustalla lienee kaksi motiivia. Joko ajattelumme on niin jatkuvan kasvun ja rikastumisen toiveen läpikyllästämää, että aina kun nähdään tilaisuus rahan tekemiseen, niin siihen kiinnitetään heti huomio. Ja ikään kuin sanotaan toiselle, "etkö näe että siinä olisi tilaisuus rikastua?" Eli elämän tarkoituksena on rikastuminen ja kaikki muu on toissijaista.

Toinen vaihtoehto on se että taiteilijuus nähdään niin surkeana elämäntapana, että tälle vihjaillaan hienovaraisesti ulospääsyn mahdollisuuksia kurimuksestaan. Taiteilijaa yritetään ikäänkuin "parantaa" kelpo kansalaiseksi.

Oli miten oli, niin toivoisin hienotunteisuuden tulevan taas muotiin. Jos halutaan apua antaa, niin sen voi toki tehdä sellaisella tavalla joka asianomaista aidosti auttaa, vaikkapa tuomalla taiteenystävä tuttava taiteilijan luo teoksia katsomaan.

8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Pekka, meillä kävi kylässä nuori taiteilija, jonka kanssa puhuttiin noista arvoarvostelmista.

Häneltä, nuorelta mieheltä, kaveri oli kysynyt että mitäs sinä nykyään puuhailet. No, veistoksia ja vähän muutakin kuviin liittyvää.

Sehän on hyvä, kaveri sanoi, sun ei sitten tartte tehdä töitä ollenkaan.

Ihmeteltiin sitten taas vaihteeksi näitä loputtomia stereotypioita.

Pellon pientareella kirjoitti...

Löysin tänne Sanat-blogin kautta, mukava blogi sinulla. Tämän jutun aihe on mielenkiintoinen. Kun en itse ole taiteilija, en tiedä liittyvätkö tämänlaiset kommentit nimenomaan siihen.

Itse ajattelen, että useimmiten tuollainen kommentti on se "kaikista suurin" kohteliaisuus, mitä suomalainen sanoo toisen taidoista, eli että sä olet tosi tosi hyvä tässä. Itse otan tuollaiset kommentit vastaan ilolla. Ja ehkä jokaisessa suomalaisessa asuu sisällä pieni wanna-be-yrittäjä, että voisi olla "vapaa", itsenäinen, ansaita työnsä tulokset itselleen eikä hyväpalkkaisille pomoilleen tai osakkeenomistajille. Tuollaisen sanominen voisi myös siis olla omien toiveiden ja haaveiden projisiota. Saattaahan siinä olla taustalla sellaistakin ajatusta, että voisi saada paremman toimeentulon kuin nykyisin, jos nykyisen kanssa on vaikeata tai haastavaa. Mutta yleisesti ottaen minusta tuollainen on positiivinen kommentti, kohteliaisuus.

Voisiko taiteilijalla olla aiempien kokemusten ja ammatin väheksymisen myötä sisäänrakennettu puolustusmekanismi päällä, joka laukeaa joskus ihan vikähälytykseenkin?

Ripsa kirjoitti...

Pellon pientareelta ei ehkä näy kovin hyvin taiteilijan työhuoneen sisälle.

Luulen että n.k. katsova yleisö toimii niin kuin sanoit, nopeasti ja intuitiivisesti, jolloin ruokaa voidaan ylistää taiteilijuuden perusteella.

Mutta yleisesti kuvataiteilijan ja yleisön välillä on aikamoinen juopa. Se johtuu siitä, että peruskouluissa saati lukiossakaan ei juuri perehdytä nykytaiteen katsomiseen. Taidehistoriaa ehkä sivutaan historiantunneilla, riippuu opettajasta. Peruskoulussa on tavattoman vähän tilaa luoville aineille.

Itse 40 vuotta kuvataiteilijan kanssa eläneenä voin vakuuttaa että suurin osa taiteilijoista suhtautuu tämäntyyppisiin huomautuksiin huvittuneesti. Taiteilija ei välttämättä ole yleisönsä opettaja.

Toki yleisön joukossa on myös ihmisiä jotka rakastavat kuvataidetta ja tutkivat sitä ja saattavat antaa palautetta joka on taiteen tekijälle arvokasta.

Mitä tulee taas elämiseen "yrittäjänä" niin eiköhän ole niin että ravintoloitsijan kutsumista taiteilijaksi pidetään hyväksyttävänä: hänhän myy sitä taidettaan. Hän siinä hyvä!

Kuvataiteen myynti Suomessa romahti noin vuonna 1991 edelliseen lamaan eikä ole noussut samoihin lukuihin sen jälkeen. Arvostus on todennäköisesti romahtanut myös.

meri kirjoitti...

tykkään hirveästi tuosta kalasta. se ei näytä kulkevan virtasten mukana.

Luovuksissa kirjoitti...

Ripsa

Kai se vaan niin on että yleistäminen ja kategorisointi on ihmisen perusominaisuus, johon itsekin sorrun jatkuvasti.

Kaikkein vaikeinta elämässä, ainakin minulle, on ollut omien uskomusten kyseenalaistaminen. Kun on jonkun asenteen omaksunut, niin se istuu selkäytimessä kuin tauti.

Luovuksissa kirjoitti...

Kiitos Pellon pientareella

Kyllä taiteilijoilla saattaa olla puolustusmekanismit päällä, ainakin itse olen joutunut moneen kertaan perustemaan ammatinvalintaani ja sitä miksen "tienaa niinkuin miehen tulee" jne. Kun kulkee yhteiskuntakelpoisuutta mitattessa pitkään alimittaisena, niin väkisinkin tulee hieman herkkänahkaiseksi näille "eikös se sun miehesi jo viimein tajua tehdä jotain oikeaa työtä" viesteille.

Ripsa tuossa alla puhuu aikalailla asiaa, johon mulla ei ole paljon lisättävää.

Luovuksissa kirjoitti...

Kiitos Meri...

Luovuksissa kirjoitti...

Vielä Pellon pientareella,

...toki on kyse kohteliaisuudesta ja niinhän se pitää yrittää ottaakin.