13.3.2009

Ristiriitoja luovuudessa

Taideyleisö kuulemma odottaa taiteilijalta tunnistettavaa kädenjälkeä. "Taiteilijalle on eduksi jos hänellä on selkeästi erottuva oma tyyli." Tämän kaltaisilla "neuvoilla" galleristi saattaa opastaa uransa alussa olevaa taiteilijaa. "Kun oma tyyli on löytynyt siinä kannattaa pysyä, sillä uran rakentaminen vie aikaa ja taideyleisön kannalta on hyvä jos taiteilijan työt erottuvat joukosta aina vuodesta toiseen. Näin rakennetaan uraa."

Kaupallisuuden kannalta ehkä näin onkin, mutta miten voi luovuus, jos taiteilija vääntää saamaa latoa tai ankkaa vuodesta toiseen taideyleisön tarpeisiin? Luova työskentely tarvitsee virikkeitä, uusiutumista, sillä ilman nahanluontia taiteen teko jämähtää paikoilleen ja homma alkaa muistuttaa käsityöverstaan tuotantolinjaa.

Tässä tulee näkyviin myös ns. vapaan taiteen ja kaupallisen taiteen ero. Annanko luovuuden viedä, syntyy mitä syntyy, vaikka sellaistakin mitä yleisö ei hyväksy. Vai rakennanko uraani tekemällä samaa tunnistettavaa taidetta ja tuotteistan samalla taiteilijuuteni?

Eli kysymys on siitä valitsenko taiteilija elämälleni tien, jossa etsitään taloudellisia mahdollisuuksia ja kaikessa toimitaan sen mukaan. Vai etsinkö elämässäni sellaisia reittejä, jossa luovuuteni voi hyvin ja koen taiteilijana uudistuvani ja löytävän uutta.

Tässäpä se onkin ristiriita, sillä ilman taloudellisia mahdollisuuksia en voi olla vapaasti luova. Laskut on jokatapauksessa maksettava ja apurahojakaan ei riitä kuin pienelle vähemmistölle. Niinpä monet taiteilijat kulkevat ikäänkuin kahta tietä, toinen jalka juoksee luovassa vapaudessa ja toinen laahustaa "leipätöiden" perässä.

Dilemmaa pohtiessa, luovia virikkeitä voi löytää vaikka netistä, kuten Morbid Anatomy sivuilta josta kuva on. Kukapa tietää missä museossa tunnettu nykytaiteilija Damien Hirst sai "uuden" oivalluksensa oheiseen teokseensa, The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living, 1991.

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Kuule, pitäisi olla niin että sinä vain teet töitä, ihan niitä jotka ovat mielessä ja joku muu myy niitä ja toivottavasti onnistuu.

Käsittääkseni meillä on tuhoton määrä erilaisilta kaupallisilta aloilta valmistuneita ihmisiä jotka odottelevat töitä. Mikseivät voisi harjoitella vaikka taiteen myynnillä?

Parhaiten tämä kai sopisi galleristien huoleksi, mutta eipä joka taiteilija ole kenenkään tallissa.

Meille ilmestyi lääniin joku nuori joka toimii jonkinmoisena välittäjänä, mutta en ole nähnyt hänen työstään kyllä minkäänlaisia jälkiä.

Mutta voihan olla että olen ymmärtänyt tehtävän ihan väärin. En edes tiedä miksi sellaista ihmistä kutsuttaisiin.

Nimittäin jos sinä joudut miettimään pääsi sisäisiä liikkeitä ja sitten kumminkin siellä kolkuttaa toimeentulo eli myyvyys, niin olet kohta kahtiajakautuneessa tilassa!

Luovuksissa kirjoitti...

Ripsa,

tästä nousee montakin ongelmakohtaa. Ensinäkin en tiedä montaakaan kuvataiteilijaa, joilla se onnistuu että joku toinen vaan myy ja taiteilija saa rauhassa vääntää omaa taidettaan.

Ongelmaksi muodostuu myös teosten hinta. Laskin tämän joskus: jos taiteilija tekee 50 taulua vuoteen ja taululla on hintaa 1000 euroa niin siitä on taiteilijan kulujun osuus (eläkemaksut, verot, työhuone, laitteet, materiaalit, sähköt, atk, puhelin, auto, kuljetukset jne. jne. ylipäätään kaikki kulut) noin puolet tai vahän alle, ja loppu palkkaa ja alv. Näin jos välittäjää ei ole.

Kun galleristi tulee mukaan, täytyy teokselle laittaa hintaa puolet lisää, jotta palkkaa jäisi sama, mutta tämä on yleensä mahdotonta kun yleinen hinta taso on mitä on. Eli käytännössä palkka menee välittäjille. Ja tämä silloin kun koko 50 kpl teoksia myydään, eli hyvässä tapauksessa.

Noissa "talleissa" saattaa olla 200 muutakin taiteilijaa joten reilun päivän ehtii tallin pitäjä hoitaa yhden taiteilijan asiaa vuosi tasolla, noin keskimäärin. Toimiiko? Vastaus: Ei.

Systeemi on nyt se että taiteilija oletetaan elävän apurahoilla ja galleristien teosmyynnillä.

Leipätöitä on aina mietitty ja työtä hajautettu. Näin itsellänikin. Puolet ajastani menee leipätöiden etsintään ja niiden tekemiseen ja puolet ajasta teen vapaasti mitä huvittaa, aina niin kauan kun rahat riittää.

Tilaustöiden kanssa systeemi on aika "yrittäjämäistä" elinkeinon harjoittamista, jossa välittäjää ei käytetä vaan otetaan itse vastuu asioiden etenemisestä, eli tehdään itse myyntityötä eikä jäädä kenenkään "armoille". Tässä (vastuunotto omasta elinkeinosta) on taitelijakunnan yleinen akileen kantapää. Kyse lienee aika pitkälle joustavasta asenteesta.

Sehän olisi aivan helvetin mukavaa jos joku vain paapoisi, hakisi ja veisi taulua myyntiin ja minä se vain saisin olla "vapaa". Kukapa ei tätä haluaisi.

Taiteilijan työ, kuten ei moni muukaan työ, ei ole pelkkiä mukavia asioita (kuten luovaa leikkiä) vaan toimen kuvaan kuuluu muutakin, arkisempaa.

Elinkeinoa ei haluta nähdä, vaan roikutaan kiinni väkisin vapaan taiteilijan elämän tavassa.

Se voi olla tässä syteemissä "vapaa" jolla on siihen varaa.

Anonyymi kirjoitti...

http://posthumanblues.blogspot.com/2009/03/when-memes-collide.html

uusia aiheita?

Luovuksissa kirjoitti...

Kiitos anonyymille linkistä... mielenkiintoista!

Ripsa kirjoitti...

Minä ajattelin van Goghin veljeä Theoa. Ilman sitä veljeä van Gogh ei olisi voinut olla vapaa Ranskassa siellä viljapeltojen keskellä.

Mutta kyllähän se on mennyttä maailmaa ja sitä paitsi van Gogh leikkasi korvansa irti.

Vincent ei kestänyt normielämää joka vallitsi Hollannissa. Tavallaan siis tämä taiteilija saattoi elää päänsä mukaan. Sillä oli onnea.

Luovuksissa kirjoitti...

Ripsa

yksi taiteilijan tärkeimmistä toimeentulon turvaajista löytyy usein omasta lähipiiristä. Onnellinen se jolla on ymmärtäväinen säännöllistä palkkaa saava puoliso...

Tästä puhutaan todella vähän, joten laitan asiasta kirjoituksen.