Siirry pääsisältöön

Ristiriitoja luovuudessa

Taideyleisö kuulemma odottaa taiteilijalta tunnistettavaa kädenjälkeä. "Taiteilijalle on eduksi jos hänellä on selkeästi erottuva oma tyyli." Tämän kaltaisilla "neuvoilla" galleristi saattaa opastaa uransa alussa olevaa taiteilijaa. "Kun oma tyyli on löytynyt siinä kannattaa pysyä, sillä uran rakentaminen vie aikaa ja taideyleisön kannalta on hyvä jos taiteilijan työt erottuvat joukosta aina vuodesta toiseen. Näin rakennetaan uraa."

Kaupallisuuden kannalta ehkä näin onkin, mutta miten voi luovuus, jos taiteilija vääntää saamaa latoa tai ankkaa vuodesta toiseen taideyleisön tarpeisiin? Luova työskentely tarvitsee virikkeitä, uusiutumista, sillä ilman nahanluontia taiteen teko jämähtää paikoilleen ja homma alkaa muistuttaa käsityöverstaan tuotantolinjaa.

Tässä tulee näkyviin myös ns. vapaan taiteen ja kaupallisen taiteen ero. Annanko luovuuden viedä, syntyy mitä syntyy, vaikka sellaistakin mitä yleisö ei hyväksy. Vai rakennanko uraani tekemällä samaa tunnistettavaa taidetta ja tuotteistan samalla taiteilijuuteni?

Eli kysymys on siitä valitsenko taiteilija elämälleni tien, jossa etsitään taloudellisia mahdollisuuksia ja kaikessa toimitaan sen mukaan. Vai etsinkö elämässäni sellaisia reittejä, jossa luovuuteni voi hyvin ja koen taiteilijana uudistuvani ja löytävän uutta.

Tässäpä se onkin ristiriita, sillä ilman taloudellisia mahdollisuuksia en voi olla vapaasti luova. Laskut on jokatapauksessa maksettava ja apurahojakaan ei riitä kuin pienelle vähemmistölle. Niinpä monet taiteilijat kulkevat ikäänkuin kahta tietä, toinen jalka juoksee luovassa vapaudessa ja toinen laahustaa "leipätöiden" perässä.

Dilemmaa pohtiessa, luovia virikkeitä voi löytää vaikka netistä, kuten Morbid Anatomy sivuilta josta kuva on. Kukapa tietää missä museossa tunnettu nykytaiteilija Damien Hirst sai "uuden" oivalluksensa oheiseen teokseensa, The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living, 1991.

Kommentit

Ripsa sanoi…
Kuule, pitäisi olla niin että sinä vain teet töitä, ihan niitä jotka ovat mielessä ja joku muu myy niitä ja toivottavasti onnistuu.

Käsittääkseni meillä on tuhoton määrä erilaisilta kaupallisilta aloilta valmistuneita ihmisiä jotka odottelevat töitä. Mikseivät voisi harjoitella vaikka taiteen myynnillä?

Parhaiten tämä kai sopisi galleristien huoleksi, mutta eipä joka taiteilija ole kenenkään tallissa.

Meille ilmestyi lääniin joku nuori joka toimii jonkinmoisena välittäjänä, mutta en ole nähnyt hänen työstään kyllä minkäänlaisia jälkiä.

Mutta voihan olla että olen ymmärtänyt tehtävän ihan väärin. En edes tiedä miksi sellaista ihmistä kutsuttaisiin.

Nimittäin jos sinä joudut miettimään pääsi sisäisiä liikkeitä ja sitten kumminkin siellä kolkuttaa toimeentulo eli myyvyys, niin olet kohta kahtiajakautuneessa tilassa!
Luovuksissa sanoi…
Ripsa,

tästä nousee montakin ongelmakohtaa. Ensinäkin en tiedä montaakaan kuvataiteilijaa, joilla se onnistuu että joku toinen vaan myy ja taiteilija saa rauhassa vääntää omaa taidettaan.

Ongelmaksi muodostuu myös teosten hinta. Laskin tämän joskus: jos taiteilija tekee 50 taulua vuoteen ja taululla on hintaa 1000 euroa niin siitä on taiteilijan kulujun osuus (eläkemaksut, verot, työhuone, laitteet, materiaalit, sähköt, atk, puhelin, auto, kuljetukset jne. jne. ylipäätään kaikki kulut) noin puolet tai vahän alle, ja loppu palkkaa ja alv. Näin jos välittäjää ei ole.

Kun galleristi tulee mukaan, täytyy teokselle laittaa hintaa puolet lisää, jotta palkkaa jäisi sama, mutta tämä on yleensä mahdotonta kun yleinen hinta taso on mitä on. Eli käytännössä palkka menee välittäjille. Ja tämä silloin kun koko 50 kpl teoksia myydään, eli hyvässä tapauksessa.

Noissa "talleissa" saattaa olla 200 muutakin taiteilijaa joten reilun päivän ehtii tallin pitäjä hoitaa yhden taiteilijan asiaa vuosi tasolla, noin keskimäärin. Toimiiko? Vastaus: Ei.

Systeemi on nyt se että taiteilija oletetaan elävän apurahoilla ja galleristien teosmyynnillä.

Leipätöitä on aina mietitty ja työtä hajautettu. Näin itsellänikin. Puolet ajastani menee leipätöiden etsintään ja niiden tekemiseen ja puolet ajasta teen vapaasti mitä huvittaa, aina niin kauan kun rahat riittää.

Tilaustöiden kanssa systeemi on aika "yrittäjämäistä" elinkeinon harjoittamista, jossa välittäjää ei käytetä vaan otetaan itse vastuu asioiden etenemisestä, eli tehdään itse myyntityötä eikä jäädä kenenkään "armoille". Tässä (vastuunotto omasta elinkeinosta) on taitelijakunnan yleinen akileen kantapää. Kyse lienee aika pitkälle joustavasta asenteesta.

Sehän olisi aivan helvetin mukavaa jos joku vain paapoisi, hakisi ja veisi taulua myyntiin ja minä se vain saisin olla "vapaa". Kukapa ei tätä haluaisi.

Taiteilijan työ, kuten ei moni muukaan työ, ei ole pelkkiä mukavia asioita (kuten luovaa leikkiä) vaan toimen kuvaan kuuluu muutakin, arkisempaa.

Elinkeinoa ei haluta nähdä, vaan roikutaan kiinni väkisin vapaan taiteilijan elämän tavassa.

Se voi olla tässä syteemissä "vapaa" jolla on siihen varaa.
Anonyymi sanoi…
http://posthumanblues.blogspot.com/2009/03/when-memes-collide.html

uusia aiheita?
Luovuksissa sanoi…
Kiitos anonyymille linkistä... mielenkiintoista!
Ripsa sanoi…
Minä ajattelin van Goghin veljeä Theoa. Ilman sitä veljeä van Gogh ei olisi voinut olla vapaa Ranskassa siellä viljapeltojen keskellä.

Mutta kyllähän se on mennyttä maailmaa ja sitä paitsi van Gogh leikkasi korvansa irti.

Vincent ei kestänyt normielämää joka vallitsi Hollannissa. Tavallaan siis tämä taiteilija saattoi elää päänsä mukaan. Sillä oli onnea.
Luovuksissa sanoi…
Ripsa

yksi taiteilijan tärkeimmistä toimeentulon turvaajista löytyy usein omasta lähipiiristä. Onnellinen se jolla on ymmärtäväinen säännöllistä palkkaa saava puoliso...

Tästä puhutaan todella vähän, joten laitan asiasta kirjoituksen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä. 1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän. Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä. Jos muistat

What is Expandism?

Longer version of this article is at my  homepage . Expansion in Art-making and Expansion-motivated art Introduction This article is a compact study of expansion in the context of making a piece of art. I believe that expansion is one aspect of all kinds of making of art. It has been neglected topic, even unseen, but the phenomenon is real and it is connected to art making, for it is impossible to make a piece of art without its expansion to some space. A work of art is always located in some space – on paper or canvas, in real or imaginary place, in this world or in digital one – and a work of art must first enter that space, it must do expansion there to take control of it. And it is the artist's task to make this happen.  By definition expansion means the increase of something in size , number , or importance . It relates to artworks in two ways, first, to the actual size of an artwork, and second, to the making process of an artwork. In some cases these expansions are overla

Inhorealismia

Länsimaisessa oikeusvaltiossa ei kuulema ole sensuuria. Asia ei pidä paikkaansa. Sensuurin ymmärtää hyvin käsitteen inhorealismi yhteydessä. Realismi tarkoitaa todenmukaisuutta (ransk. réalisme) ja inhorealismi sitä kun todellisuus esitetään kaikkein raadollisimmillaan, asioiden inhoittavia piirteitä tarkastellen. Asia on arkipäivää esimerkiksi uutistoimituksissa, joissa joudutaan jatkuvasti miettimään onko jonkin kuva-aineiston (katastrofin uhrit, sodan kauhut, kirurginen leikkaus jne.) näyttäminen julkisesti sopivaa vai ei. Toisin sanoen kuvamateriaalia joudutaan sensuroimaan, niin että esitetty aineisto on linjassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa. Ja myös niin ettei ketään tarkoituksella järkytetä. Inhorealismi liittyy myös taidekentällä säännöllisesti syntyvään kohuun, kun joku taiteilija kyseenalaistaa tätä rajaa, esittelemällä teoksissaan asioita joita emme ole tottuneet näkemään "hyviä lehtimiestapoja" kunnioittavassa yhteikunnassamme. Ihmiset haluavat syödä