6.7.2010

Nokkimisjärjestys

Kaikkialla vallitsee nokkimisjärjestys. Asiat ja ihmiset arvotetaan, punnitaan ja laitetaan pituusjärjestykseen ja useimmiten tämän järjestyksen määrittelee raha. Köyhä on huono, osaamaton, tyhmä ja ruma. Mutta kun raha tulee mukaan kuvioihin, niin tilanne muuttuu viisaaksi, kauniiksi ja laadukkaaksi.

Näin on marjat myös näyttelyiden ja kulttuuri tapahtumien suhteen. Eniten huomiota, palstamillimetrejä saavat isot näyttelyt. Ne keräävät eniten kävijöitä ja niistä puhutaan vaikkei paljon puhuttavaa olisikaan.

Suuri huomio tai yleisömäärä ei aina ole laadun tae. Jos keitoksen halutaan maistuvan mahdollisimman monelle, niin silloin annos täytyy pitää tutun oloisena ja välttää liikoja erikoisuuksia tai kokeiluja. Pikaruoka on mielenkiinnotonta myös taiteen puolella. Kaupallisesti kauniit "yleisön suosikit" ovat helposti yhtä ja samaa mössöä riippumatta näyttelypaikan hienoista puitteista.

Elämässä ja taiteessa usein se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu rajapinnoilla, ruohonjuuritasolla, siellä missä haisee luovan työn hiki ja vain aniharvoin siellä missä tutulla viihteellisellä reseptillä rahastetaan rasvaa kulttuurilaitoksen rattaisiin.

Kesänäyttelyistä lähimpänä maan pintaa ovat erilaiset taiteilijan itsensä tai pienen taiteilijaporukan pystyyn tempaisemat esitykset. Kun näyttely järjestetään kotikutoisesti omissa nurkissa lähellä luovan työskentelyn lähdettä ja tekijöitä, niin tällöin näyttelyvieraalle välittyy jotain ainutkertaista taiteilijasta ja tämän taiteesta, sellaista mitä ei ole mahdollista kokea instituutioiden tai gallerioiden näyttelysaleissa, vaikka taustatietoa löytyisi näyttelyluettelosta metritolkulla.

Yleisön (ja myös omatoimisten taiteilijoiden) kannalta on sääli että median huomio kohdistuu vuosi vuodelta vain isoihin näyttelyihin. Suomessa on monia taiteilijoita jotka raottavat ateljeen tai liiterin ovea yleisölle näin kesäaikaan. Tästä sekalaisesta joukosta luulisi löytyvän myös laadukkaita aineksia muutamaan lehtijuttuun.

Onneksi Turun Sanomissa löytyy näkökykyä pintaa syvemmälle. Tästä linkistä juttu viime keskiviikolta TaideAitoilta.

2 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia. Olen antanut periksi ajan harvakammalle. Se ottaa kampaan vain ne harvat isot näyttelyt, oli sitten kyseessä veronmaksajan kukkarolla kustannetut, tai luovan yrittäjän selkänahasta pystyttämä näyttely.
Kun vielä lokeroidaan entistä enemmän, niin alimmissa laatikoissa ei ääni kuulu eikä lehti kommentoi!

Luovuksissa kirjoitti...

Noinhan se on. Mutta uintiliikkeitä on otettava, että edes voi kuvitella pääsevänsä eteenpäin ajan isossa virrassa