12.8.2010

Julkista veistelyä


Matka ensimmäisestä ajatuksesta lopulliseen ratkaisuun on usein melko pitkä. Tämän huomaa erityisen hyvin kun katsoo Galleria Sculptorissa Julkisen veistotaiteen museo -näyttelyssä Eila Hiltusen luonnosehdotusta Sibelius monumenttia varten. Luonnos on putkenpätkistä väsätty kyhäelmä, joka tuo mieleen ite-taiteen hitsailut. Se ei ollut kärkisijoilla vuoden 1961 veistoskilpailun ensimmäisellä kierroksella, mutta sen verran poikkeuksellisena palkintoraati ehdotusta piti että se päätettiin lunastaa jatkoon viiden kärkiehdokkaan lisäksi.

Jatkomahdollisuuden antaminen oli oikea ratkaisu. Vaatimattomista alusta huolimatta lopputuloksena on maailmankuulu veistos, joka kiinnostaa turisteja vuodesta toiseen. Millainen Sibelius-monumentti meillä sen sijaan olisi, jos raati ei olisi ollut halukas hieman riskeeraamaan ja Hiltusen idea ei olisi saanut mahdollisuutta jalostua valmiiksi?

Julkinen taideteos on yleensä hyvin tarkkaan mietitty ja hiottu hengen tuote. Pakettiin kuuluu kiteytetty ajatus ja ulkoasun viilaus niin ettei ylimääräisiä rönsyjä ole. Lisäksi on tehtävä kompromisseja paikan ja ympäristön suhteen. Teoksen on oltava osa suurempaa kokonaisuutta, teos ei määrittele ympäristöä vaan on sille alisteinen.

Myös aika on huomioitava. Teos ei voi olla liikaa tässä hetkessä. Vaikka teos on aina oman aikansa tuotos, se ei saa olla liian muodikas, jottei se näyttäisi muutaman vuoden kuluttua vanhentuneelta kummajaiselta. Lisäksi veistoksen on oltava poliittisesti korrekti ja kohtelias aikautensa ihmisiä ja vallitsevaa asenneilmastoa kohtaan.

Ja tietysti myös raha liittyy julkiseen taiteeseen. Taidehankkeet mielletään kalliiksi ja liian suuria riskejä ei oteta kun veromarkoilla pelataan. Näistä syistä julkisia teoksia vaivaa hienoinen tylsyys.

Tässä julkinen taide lähestyy käyttöesineitä. Monen arkisen esineen taustalta löytyy todella runsaasti tietyissä viitekehyksissä tapahtuvaa ajattelua, suunnittelua ja tiimityötä, joka sitten katoaa jonnekin taustalle kun katsoo vaikkapa valmista lasia tai kuppia. Esine arvioidaan nopeasti muutamalla silmäyksellä tässä ja nyt kulloinkin valitsevassa tilanteessa. Se puhuttelee, miellyttää silmää tai ei tai on muuten käyttötarkoitukseen sopiva, mutta ei kerro katsojalle mitään siitä miten ratkaisuun on päädytty. Eikä taideteoskaan yleensä paljasta taustojaan. Se vain on. Ota tai jätä.

Sculptorin näyttely on siksi kiinnostava kun esillä ei ole valmiita teoksia vaan kipsiluonnoksia, toteutumattomia ehdotelmia ja aihioita, eli kaikkea sitä mitä teosten taustalta löytyy. Kuvanveistäjien luonnoksia siis, joita ei ole tapana esitellä. Mielestäni julkisessa taiteessa mielenkiintoista on matka, kaikki se mitä prosessin aikana on tapahtunut. Ja myös se mikä on jäänyt tapahtumatta.

Olen aina inhonnut Mika Waltarin muistomerkkiä. Ehkä inhoni liittyy 80-lukuun jota ihoan muutenkin aivan erityisesti eikä tuohon latteaan kivilätyskään sinänsä. Mutta nyt kun näin näyttelyssä vielä onnettomamman luonnoksen vuoden 1983 kilpailuun - ajanhengen mukaisen mahtipontisen pelkistetyn kimpaleen - niin nykyinen muistomerkki muuttui aavistuksen siedettävämmäksi mielessäni.

Tässä on yksi julkisen taiteen erityispiirre. Julkisessa tilassa teoksesta tulee yhteistä "omaisuutta" ja jokaisella on oikeus kokea teos tavallaan ja myös halutessaan lausua inhonsa ääneen. Samaa ei voi tehdä yksityisestä taiteesta. Jos arvostelet tuttusi taidehankintaa, niin arvostelet samalla tuttusi makumieltymyksiä ja taideymmärrystä. Mitä se muille kuuluu miten yksityinen ihminen kotinsa laittaa. Kohteliaat tavat ja lähimmäisen kunnioittaminen ovat taidetta tärkeämpiä.

Mutta julkisessa tilassa asia muuttuu. Teoksesta tulee osa yhteiskuntaa mitä rakennetaan sanavapaudella ja demokratialla. Asioita tuupitaan eteenpäin puhumalla ja asettamalla erilaiset näkemykset vuoropuheluun. Julkinen taide on mitä suurimmassa määrin yhteiskunnan rakentelua hieman paremmaksi paikaksi. Puhetta veistoksista ja ympäristön viihtyvyydestä saisi olla enemmän.

Yksi tapa nostaa julkinentaide laajemmin keskusteluun voisi olla Patsas-idoli kilpailun järjestäminen, jossa yleisö tai rajatummin hankkeeseen liittyvän alueen asukkaat saisivat äänestää omia suosikkejaan luonnosten joukosta. Olisiko tälläinen kisa toteutettavissa ja löytyisikö järjestäjiltä riittävästi luottamusta ns. tavallisen kansan makuun?

Julkisten teosten joukossa ei ole käytetty liikaa ready-made ratkaisuja. Pääkaupunkiseudulla mieleeni nouseen lähinnä Pitäjänmäen kiertoliittymässä ja sen lähellä olevat huuvat, eli oluen keittoastioiden kannet. Mutta voisiko asiaa pohtia enemmän. Miltä näyttäisi vanhan raitsikan, veneen tms. puolikas kiinnitettynä talon seinään? Entä vanha linja-auto jalustalle kohotettuna jossain lähiössä tai teräksiseksi tuunattu (tai pronssiin valettu) ikivanha polkupyörä jalustalla pyörätien varrella? Ja minne ovat vanhat puhelinkopit menneet?

Ja miksei julkinen veistos voisi olla tukena toivotussa elämänmuutoksessa. Miten olisi iso lasinen tölkki, jonka sisällä olisi kunnan yhden asukkaan vuodessa synnyttämä jäte, noin keskimäärin? Sisältö vaihtuisi vuosittain ja teoksen avulla asukkaat voisivat tarkkailla miten jätekuormitustavoitteisiin päästään. Tätä sivuava ajatus on sähköinen ekopatsas, joka tuottaisi oman energiansa. Onko tämä taidetta, kansalaiskasvatusta vai politiikkaa?

Julkinen taide voisi tulla apuun myös yhteiskunnan ulkoistamisissa ja tiettyjen toimintojen alasajoissa. Nyt kun mielenterveysasiat ovat retuperällä, masennus lisääntyy ja ihmisiä vaivaa yksinäisyys, niin tarvitaan ehdottomasti veistos, jonka syliin voisi käpertyä saamaan lohtua seitsämällä kielellä. Toinen tähän liittyvä ajatus on kauppahuoneen kulmalla kyykkivä kerjäläispatsas, joka hoitaisi kerjäämisen kerjäläisten puolesta.

Luultavasti nämä osin pilke silmäkulmassa tehdyt ehdotukset eivät toteudu. Siksi yhdyn takavuosien ehdotukseen Stadin pulun nostamista jalustalle jonnekin aseman lähistölle. Viimein saisivat pulut oman patsaansa jota ne eivät paskoen kritisoisi.

Ei kommentteja: