7.7.2013

Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Päivän Hesarissa oli mielipiteeni apurahajärjestelmään nivoutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta joka on ikäänkuin sisään rakennettu systeemiin. Kuva muutaman vuoden takaa Kumusta. En muista kenen näyttelystä.


Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Lii­sa Mayow kir­joit­ti Lauan­tai­es­sees­sä (HS Kult­tuu­ri 29. 6.) tai­teen te­ke­mi­sen ja yrit­tä­mi­sen vai­keas­ta suh­tees­ta; sii­tä, kuin­ka han­ka­laa asias­ta on yli­pää­tään kes­kus­tel­la il­man sa­vua.

On ai­van tot­ta, et­tä laa­jem­paa kes­kus­te­lua asias­ta ei käy­dä. Asian ym­pä­ril­lä va­lit­see vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ri, kos­ka tai­tei­li­juu­den tar­kas­te­lu am­mat­ti­na am­mat­tien jou­kos­sa ja tai­tei­li­jan elin­kei­no­na joh­taa sii­hen, et­tä ny­kyi­nen apu­ra­ha­jär­jes­tel­mä näyt­tää ko­vin van­han­ai­kai­sel­ta sys­tee­mil­tä, jo­ka pi­tää yl­lä epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja epä­ta­sa-ar­voa esi­mer­kik­si ku­va­tai­tei­li­joi­den kes­kuu­des­sa.

Näyttelytoiminta on ai­noa vä­li­ne, jon­ka kaut­ta ku­va­tai­tei­li­ja voi ra­ken­taa uraa, an­sai­ta kan­nuk­sia ja toi­meen­tu­loa elä­mäs­sään. Ny­ky­ai­kai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa py­ri­tään ta­sa-ar­voon ja oi­keu­den­mu­kai­suu­teen, tu­li­si kai jo­kai­sel­la sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­val­la hen­ki­löl­lä, am­mat­ti­tai­tei­li­jal­la­kin, ol­la ta­sa­ver­tai­set läh­tö­koh­dat ta­voi­tel­la mah­dol­lis­ta me­nes­tys­tä työs­sään.

Nyt apu­ra­hoi­tus saat­taa tai­tei­li­jat täy­sin eri­ar­voi­seen ase­maan näyt­te­lyn pi­tä­ji­nä. On ta­lou­del­li­ses­ti ai­van eri asia työs­ken­nel­lä apu­ra­hoi­tet­tu­na gal­le­ria­näyt­te­lyn tai ison yh­teis­näyt­te­lyn eteen ja mak­saa näyt­te­lyn usei­den tu­han­sien eu­ro­jen vuok­ra kuin työs­ken­nel­lä il­man tu­kea ja mak­saa työs­ken­te­ly ja muut ku­lut it­se.

Jokaisella min­kä ta­han­sa am­ma­tin te­ki­jäl­lä pi­täi­si kai ol­la ta­sa­puo­li­set mah­dol­li­suu­det edes yrit­tää pär­jä­tä va­lit­se­mal­laan tiel­lä. Ku­va­tai­tees­sa tä­mä ei to­teu­du, ei­kä tä­mä myös­kään ole ny­ky­ai­kaa oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja ta­sa­ver­tai­suu­den nä­kö­kul­mas­ta.

Sil­lä, mi­ten hy­vin tai huo­nos­ti "ver­tai­sar­vioi­den" apu­ra­ho­jen ja­ko nyt to­teu­te­taan, ei ole mer­ki­tys­tä, kun ko­ko sys­tee­mi ruok­kii epäoi­keu­den­mu­kai­suut­ta.

Poh­jim­mil­taan apu­ra­hat ovat vää­ris­ty­nyt­tä elin­kei­no­tu­kea, vaik­ka tai­de­jär­jes­töt ei­vät tä­tä myön­nä. Pu­hu­taan "tai­teel­li­sen laa­dun" tu­ke­mi­ses­ta, vaik­ka ky­se on hy­vin pit­käl­le sii­tä, mi­kä mil­loin­kin on tai­de­ken­täl­lä muo­tia.

Apurahajärjestelmä ny­ky­muo­dos­saan tu­li­si lak­kaut­taa ja täys­re­mon­toi­da niin, et­tä jo­kai­nen am­mat­tiaan pää­työ­nään har­joit­ta­va am­mat­ti­tai­tei­li­ja sai­si sa­man­suu­rui­sen tuen toi­min­nal­leen, jot­ta jo­kai­nen voi­si on­nis­tua tai epä­on­nis­tua ai­van it­se il­man et­tä jär­jes­tel­mä päät­tää, ke­nen tai­de saa elää ja ke­nen ei.

Tä­hän vaa­tee­seen saa yleen­sä vas­tauk­sek­si pelk­kää hil­jai­suut­ta. Tai sit­ten ku­lis­seis­sa ker­ro­taan, et­tä tär­keäm­pää on tu­kea yh­des­sä yleis­tä kan­sa­lais­palk­ka-aja­tus­ta kuin uu­dis­taa apu­ra­hoi­tus­ta.

Tai­tei­li­joi­den etu­jär­jes­tö­jen teh­tä­vä ei sai­si ol­la vih­reän tai va­sem­mis­to­lai­sen tai muun vä­ri­sen po­li­tii­kan tu­ke­mi­nen vaan vain ja ai­noas­taan tai­tei­li­joi­den tu­ka­lan ase­man pa­ran­ta­mi­nen puo­lue­kan­nois­ta riip­pu­mat­ta. Apu­ra­hat ja kan­sa­lais­palk­ka ei­vät lii­ty mi­ten­kään yh­teen.

Tai­tei­li­jan nä­kö­kul­mas­ta ajat ovat ai­na vai­keat.

Pek­ka Han­nu­la

tai­deg­raa­fik­ko, Es­poo

Asiaan liittyvää keskustelua:
Vastine Suomen kultuurirahaston asiantuntijan mielipiteeseen HS 12.7.2013
Keskustelua Facebookissa tästä linkistä.
Apuraha-apparaatin ongelma selkeästi määriteltynä.

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olet selkeästi kapitalisitisen ajattelumaailman ajuri. Ei siinä mitään jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä. Mutta jos katsot ympärillesi niin sehän se vasta onkin luonut epätasa-arvoa ympärilleen kun on kasvanut liian hallitsevaksi malliksi toimia. Apurahajärjestelmän purkaminen ei auta tasa- arvoistamisessa. Ei auta että taiteilijat siirtyvät yhä enemmän yrittäjiksi. Asiasta on puhuttu viimeiset viisi vuotta kiivaaseen tahtiin sille on myös tehty paljonkin. Mutta homma vain ei toimi. Selitys sille on yksin ja kaksinkertainen A) kun markkinat määräävätä sen mitä haluavat ts. taideteoksen sen hyvin harvoin on sellaista taidetta jossa on jotain vielä "tuntematonta". B)Toisekseen "suurinkaan" markkinointiguru ei voi sille mitään MILLAISET markkinat ovat. C) otan vielä yhden esimerkin esiin joka on hurja: Kun taiteilijat alkavast leikkimään ko. asioilla se on todellakin vain leikkiä. Viimevuosina on satsattu ihan valtavasti rahaa sellaisiin asoihin joille nuo ns. markkinointigurut nauraisivat. D) taidepiireissä on ylimielistä luulla että juuri taiteilijat voisivat jotenkin muuttaa vallitsevan markkinajattelun jotenkin inhimilliseksi tai ainakin sellaiseksi että se ei nielaisisi mukaan koko taidetta ja lopulta söisi sitä suihinsa.

Luovuksissa kirjoitti...

Yrittäminen ei ole mikään ratkaisu, eikä se sovi taiteilijalle, käsityöläiselle paremmin. Tämän tiedän todella hyvin.
Puhun kirjoituksessa lähtökohtien epätasa-arvosta, jota nykyinen systeemi ylläpitää, joka on epäreilu. Samassa tilanteessa olevia ihmisiä pitäisi vain kohdella tasavertaisesti. Tästä on kyse. Kelpo kapitalistiksi olen varmaan liian persaukinen.

Anonyymi kirjoitti...

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä.

Apurahajärjestelmä synnyttää kaikkien tunteman positiivisen kierteen joka johtaa vuosi vuodelta suurempiin apurahoihin, koska apurahojen saaminen katsotaan itsessään meriitiksi.

Meillä on monia taiteilijoita, jotka ovat meritoituneet ensiksi apurahojen saajina ja sitten, kun varallisuutta ja työtilaisuuksia on kertynyt riittävästi, ovat he tehneet jotakin kohtuullista.

Lahjakkuudesta ei enää tässä vaiheessa ole ollenkaan kyse.
..
Anonyymille kommentoisin, että on varsin banaalia lähteä heti ottamaan kapitalismikorttia käyttöön. Suosittelisin vierailua Kiinaan jossa on taiteen markkinat. Ne markkinat tarkoittavat, että taiteilijat voivat toteuttaa itseään, koska siihen on varaa ja resursseja.

Luovuksissa kirjoitti...

Totta on että takavuosien taiteellisilla voimateoilla ratsastetaan ja jos cv:ssä on riittävästi painoa/meriittiä, vaikka nykyhetken tekeminen on vähän sitä sun tätä, niin vaikea on esim vertaisarvioinnisssa evätä rahoitus jonkun sellaisen hyväksi joka vaikkapa on taiteessaan kysynyt varttuneemmalla iällä, mutta omaa hieman kevyemmän cv:n.

Anonyymi kirjoitti...

Niin,Pekka, tarkoitat varmaan sitä että kun joku saa apurahoja niin monesti saa myös jatkossa. Se on totta..näin on. Olen kuullut että se johtuisi kuulemma siitä että henkilö joka keskittyy oman taiteellisen toimintansa kehittämiseen apurahan aikana myös kehittyy ja siitä syntyisi tuo ns. kierre. Kyllä asiantuntevat apurahan antajat tietävät tilanteen ja varmasti tarkkailevat mm. sitä että miten ko. hlö kehittyy tekijänä. On hirvittävän yksioikoista väittää muuta ja vähintäänkin se aliarvioi apurahojen antajien ammattitaitoa tai alan tuntemusta. Vaikka eipä silti onhan papurahan antajissa myös niitä jotka eivät ole alan asiantuntijoitakaan..se riippuu paikasta. Viime vuosina rahoja on suunnattu valitettavan paljon taiteen kaupallisten pyrkimysten ns. kehittämiseen ja siitä ei ole tullut mitään. Minusta on surullista että kumpikaan teistä ei osannut oikeasti keskustella mm. ensin heittämistäni väitteistä jotaka olin oikein erotellut toisistaan. Viimevuosina rahoitus on valunut ko. hankkeille oikeasti hirvittävällä sanahelinällä, joka on tyhjää täynnä. Minusta on banaalia että otetaan vasemmisto- viher kautta vanhanaikaisuus kortti käyttöön eikä siihen kukaan puutu. Markkinointislogan on mennyt siis hyvin perille. Suomi on täysin toisenlainen maa kuin vaikkapa Kiina tai sen luulisi tietävän jokaisen.

Luovuksissa kirjoitti...

A. aivan totta. Kun taiteilija ryhtyy mielistelemään markkinoita, eli tavoittelemaan sellaista mikä ns myy, se johtaa väistämättä taiteellisen laadun heikkemeniseen. Uniikki, ainutkertaisuus, se jokin mikä teoksesta teki mielenkiintoisen kun se ensi kerran löydettiin katoaa kun asiaa markkinoiden ehdoilla toistetaan. Tästä syystä yrittäminen sopii paremmin käsityöläisyyteen.

B. totta. Markkinat elävät omaa elämäänsä, tähän ei yksittiset ihmiset pysty mitään vaikuttamaan. Kyse on laajemmista ajanhenkeen liittyvistä trendeistä, siitä että noin yleistäen ihminen ei ole muuta kuin 'kuluttaja ja huora', jos asia hieman tylysti ilmaistaan.

C. olen ollut mukana noissa kuvioissa esim art360 hankkeen myötä ja Aallon/taikin koulutuksissa ja hieman leikkiähän se on. Taiteilijat eivät ymmärrä miten vaikeasta asiasta on kyse kun laitetaan taiteentekoa ja yrittämista samaan pakettiin. Yrittämiseen ei pidä kenenkään ryhtyä ilman vakavaa harkintaa ja jos siihen ryhtyy se on jotain aivan muuta kuin leikkiä.

D. kuvaavaa tässä on se että taiteilijan on helpompi kutsua itseään henkilöksi joka työllistää itse itsensä tai jopa ammatin harjoittajaksi kuin yrittäjäksi. Vaikka kaikki on yhtä ja samaa... ainakin verottajan mielestä. Elinkeinonharjoittajan kaavake tulee täytettäväksi vaikka miten itsensä määrittelee.

Toivottavasti näissä oli riittävästi vastinetta kommettiisi

Marko Gylén kirjoitti...

Asia on kieltämättä kimurantti ja johtuu nykykuvataiteen vaihtelevasta luonteesta.

Nykykuvataidetta ovat yhtälailla ainakin: 1) epäkaupallinen, myyntikelvoton performanssi tms., 2) jo kuuluisan tekijän uraauurtava teos, joka on tarkoitus ostaa museon kokoelmiin, 3) keski- ja pientuloisiin koteihin tarkoitettu maalaus, grafiikka, valokuva tms., 4) eliittikoteihin tarkoitettu wow-sisustuselementti tai pelkkä varallisuuden osoitus, 5) käyttökuvataide kuten kirjankuvitus, 6) kursseilla ja harrastuksena omaksi tai läheisten iloksi tehty taide, 7) graffiti tms. "luvaton" taide. Useimmat teokset kuuluvat usemapaan näistä luokista.

Nykyisin vallitsee tietyllä tavalla mustavalkoinen asetelma: yhteiskunnan on tuettava tärkeäksi kokemaansa taidetta (erit. 1, 2, 6, perustulon kautta myös 7, osin myös 3 ja 5), koska muuten se ei pysty toimimaan yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti tärkeässä roolissaan. Toisaalta vapailla markkinoilla voi nykyisinkin kuka tahansa menestyä taiteella, kunhan tekee tarpeeksi myyvää taidetta (erit. 2, 3, 4 ja 5).

Ongelma syntyy ensiksikin siitä, että nämä kaksi kategoriaa menevät sekaisin, koska ovat alunperinkin keinotekoisia. Myyviäkin taiteilijoita tuetaan, koska ovat tietenkin saaneet meriittiä, ja tällöin ehkä tukea perustellaan yritystuen tapaisesti. Toiseksi ongelma syntyy siitä, että on vaikea arvioida puolueettomasti, mikä 1 ja 2:een kuuluva ansaitsee tuen, eli kuka saa määräaikaisen "työpaikan" eli apurahan, joita on jaettavana aina liian vähän. Asiantuniojoita tarvitaan tässä, mutta mitään valmista mittaria ei ole. Asiaa vaikeuttaa myös juuri tuo meriittien kumuloitumisen ilmiö: sille annetaan jolla jo on eli joka on tehnyt työnsä "hyvin", mutta samalla pyritään tukemaan uusia työntekijöitä. Kolmanneksi, tämä jako aiheuttaa vastakkainasettelun ja tuet ovat ikään kuin muilta pois, koska he joutuvat maksamaan kaiken itse ja tuet jopa saattavat vaikuttaa korottavasti galleriavuokriin ym. Neljänneksi: apurahoja eivät jaa vain julkinen valta, vaan useat yksityiset säätiöt, joilla täytyy olla jonkinlainen vapaus jakaa juuri niille, joille haluavat. Viidenneksi: näitä kuvataiteen apurahoja ei jaeta erillään muista rahoista, vaan kilpaillaan samalla myös muiden taiteenlajien, ja toisinaan myös tieteen, urheilun, kouloutuksen ja yhteiskunnallisten kulttuurihankkeiden kannsa, ja lopulta koko infran rahoituksen kanssa.

Nykyjärjestelmässä siis vallitsee sekä kapitalistinen että vasemmistolainen järjestelmä rinnakkain ja sekoittuen. Sikäli on turha nähdä asiaa siten, että nykyjärjestelmän kannattaja tai vastustaja olisi poliittisesti kallellaan johonkin suuntaan.

Mutta miten ratkaista tämä ongelma? Kaikki säätiöidenkin apurahat yhteiseen julkiseen säkkiin jaettavaksi mahdollisimman monipuolisesti erisuurusina, tarveharkintaisina taiteilijapalkkoina ja teosostoina? Taiteilijalisä yhteydessä perustuloon? Minulla ei ole esittää suoraa ratkaisua, mutta sellaisen keskustelun tarve on ilmeinen, jossa koko kenttä avataan, eikä vain retorisesti sohita yhtä osapuolta siitä, ettei hän ymmärrä tai hyväksy jotain tiettyä perustelua. Kuten on ilmeistä, perusteluja suuntaan ja toiseen ja kolmanteen on useita risteäviä, ja ne pitää kaikki ymmärtää ja ottaa huomioon.

(Tämän kirjoitti tällä hetkellä työtön vasemmistolainen taiteentutkija, joka tietelijänä on tottunut anomaan niukkoja apurahoja ja siis kokenut vastaavia ongelmia omassa työssään.)

Luovuksissa kirjoitti...

Kiitos hienosta kommentista. Taidekenttä on varsinainen sekametilisoppa jossa menevät puurot ja vellit sekaisin. Alalla hääri elitistisiä kommunisteja ja peraukisia kapitalistipienyrittäjiä ja kaikkea siltä väliltä.

Kysymys johon etsin vastausta liittyy työn tekemiseen. Nythän vapaa taiteilija on asemassa jossa työllistetään itse itseä, yritetään löytää leipää taidekentältä. Eräänlaista ammatinharjoittamista siis. Kysyn mitkä ovat henkilön oikeudet tässä asemassa kun taiteilijan työnä on tehdä teoksia ns taideyleisölle ja ainoa keino tavoittaa tuo yleisö (ja rakentaa uraansa ja mahdollisesti menestyä tai olla menestymättä) on näyttelyiden järjestäminen ja niihin osallistuminen. Mielestäni jokaisella samassa tilanteessa olevalla henkilöllä tulisi olla samat mahdollisuudet edes yrittää hankkia kannuksiaan. Nyt järjestelmä päättää yksilön puolesta kuka saa mahdollisuuden ja kuka ei. Perustuslaissa kai oikeus työhön ja elinkeinon vapaus on turvattu ja myös tasavertaisuuden vaade on kirjattu.

Kun resurssit ovat rajalliset ja kaikilla on kova tarve tukeen, niin oikeudenmukaisuuden vaatimus kasvaa. Ja nyt kysyn julkisesti tämän oikeudenmukaisuuden perään. Vaikka taidekenttä on läpeensä arvottava ja ihmisiä jonoon laittava, se ei kai tarkoita ettei kysymystä voisi esittää.

jokin iso taiteilijoiden perustulokassa voisi olla hyvä, tosin en ole sitä pidemmälle miettinyt, kassa johon myös yksityiset säätiöt voisivat laittaa panoksensa ja myös muut halukkaat taiteen tukemisesta kiinnostuneet tahot yksityisistä ihmisistä yrityksiin jne.

Toivotaan että keskustelua käydään, eikä jälleen kerran vaiettaisi kuoliaaksi.

Anonyymi kirjoitti...

90-luvun aikana poistettiin perustuslaista "oikeus työhön" osuus sellaisenaan. Se kun ei silloisten poliittisten ratkaisujen pirtaan sopinut. Siitä ei kyllä syntynyt mitään meteliä. Se on totta.. asia on hyvin monimutkainen. Toisaalta nykyinen systeemi jossa apurahoja jakavat sekä että sekä saatiöt että valtio on periaatteessa ihan hyvä. Minua pelottaa henkilökohtaisesti se että valtion järjestelmää ollaan hurjalla vauhdilla muuttamassa enemmän siihen suuntaa joka periaatteessa on säätiöillä eli vertaisarviointia ollaan esitetyn vähintäänkin vähennettäväksi. Itse olen eniten huolestunut siitä että kaupallisem systeemin yleistyessä myös sen välineet tuottavat tiettyä tulosta. Minusta on myös taiteilijoiden piirissä havaittavissa ajattelua että kun "vain selitetään inhimillinen näkökulma" vastapuolelle niin se jotenkin muuttaa markkinatalousmekanismeja paremmaksi. Minusta se on vähän naiivia. Pienyrittäjien asema on kieltämättä huono mutta niin se on joka alalla..se on sitä kuuluisaa "kannustamista" ja yrittäjän riskiä. Sekään ei ole oikein että joku yksittäinen ryhmä voi vain "kokeilla" avustusten turvin taiteilijayrittäjyyttä.

Luovuksissa kirjoitti...

Taiteilijuudessa on hyvin pitkälle kyse omansalaisesta ammatinharjoittamisesta jota joudutaan väkisinkin tekemään tekemään kun työnantajaa tai muita vaihtoehtoja ei ole. Näin verottajakin meidät näkee.

Jonkin sortin 'kevyt-yrittämisestä' on jokatapauksessa kyse, siitä että ihminen itse yrittää raapia elantoa kasaan. ja tämänkaltaisen yrittämisen riskit ovat jokaisen alalla häärivän taiteilijan päällä tosiasiallisesti.

Säätiöiden käytännöissä suosittelijoiden painoarvo korostuu ja sitäkautta maahan muodostuu pieni 'asiantuntijoiden' joukko jolle keskittyy aikamoinen valta, jos homma menee siihen suuntaan yleisesti. Aika huono kehityskulku tuokin.

Minusta tuntuu että vanhemman ikäpolven taiteilijat osasivat suhtautua ennen markkina asiaan jotenkin luontevammin kuin nykyään. Sitä vain tehtiin väliin 'leipätöitä' eikä ajateltu että ne nyt olisivat jotain elämää suurempaa taidetta, vaan tapa saada rahaa. Nykyisin ollaan niin tarkkoja identiteetistä että kaikki selitellään parhainpäin ja päälaelleen. Sohvan päälle tehty markkinataulu on juuri sellainen, eikä mitään muuta. Silti se voi tuottaa omistajalleen iloa ja taiteilijalle rahaa ja hetken helpotuksen. Tässä tullaan taas sen kysymysen ääreen jossa pohditaan taiteen ja taiteilijan tehtävää...

Sampo kirjoitti...

Olen itsekin usein miettinyt apurahajärjestelmän tasa-arvoisuutta. Toki säätiöiden ym. yksityisten tahojen apurahajärjestelmä on niiden itsensä päätettävissä ja ihan hyvä kannustin niille tahoille, jotka ajavat apurahan antajan näkemyksiä.

Sen sijaan valtion ja siitä suoraan riippuvaisten tahojen apurahasysteemi on mielestäni varsin epätasa-arvoinen. Apurahat kertyvät paljolti samojen "ansioituneiden" tekijöiden laariin. Yksi kriteeri tähän ansioitumiseen on myös CV:ssä listatut apurahat. "Parhaimmat" taiteilijat saavat eniten apurahoja työskentelyynsä tai niin sen ainakin CV:stä voisi päätellä.

Ongelmana ovat kriteerit, joilla apurahaa jaetaan. Taide ja sen laatuhan on hyvin vaikeaa määritellä. Mikä on oikeaa ja hyvää taidetta? Siihen kehitellään tälläkin hetkellä uusia kriteeristöjä, jotka jo kehittelyvaiheessa kuulostavat varsin rajoittuneilta.

Apurahalla eläminen jo sinänsä kuulostaa ei-taiteilijalle loiseläjän aktiviteetilta. Eikä tilannetta helpota se, että apurahan saajien taide on usein institutionaalisen nykytaiteen oppien mukaista, mutta kaukana maallikon taidekäsityksestä.

Taiteen käsite laajeni 1900-luvun aikana niin valtavaksi, että sen arvottaminen on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Itsekin pidän itseäni enemmän käsityöläisenä kuin taiteilijana, koska olen klassisen maalaustaiteen edustaja. Myönnän hakeneeni apurahoja ja kerran pienehkön sellaisen saaneenikin, mutta jokaista anomusta kirjoittaessa on pieni syyllisyyden tunne niskassa; eikö taiteilijankin pitäisi tienata elantonsa rehellisesti ilman almuja...

Apurahajärjestelmää voisi ehkä ainakin osittain korvata muuttamalla verotusta taiteilijan myynti-/näyttelytoimintaa tukevampaan suuntaan. Toki myynnin arvonlisäverotus on jo nytkin paremmalla tolalla kuin joissain muissa maissa.

Kannatt

Luovuksissa kirjoitti...

Totta on että saadut apurahat ovat ikäänkuin 'ansiotonta' taiteellisen laadun nostatusta tai meriittiä. Jos kahdesta yhtä laadukkaasta tekijästä toinen saa apurahan ja toinen ei niin silloin apurahakauden jälkeen apurahan saanut tekijä tullut laadullisesti entistä paremmaksi taiteilijaksi suhteessa toiseen, vaikka kumpikaan eivät olisi tehneet apurahakauden aikana muuta kuin teroitelleet kyniä.
...apuraha on nostettu jalustalle ansiona kuin palkinto ja on unohtunut että sen pitäisi olla tukea kun taiteilija ei muuten pärjää. nimensä mukaisesti se on APUraha.

Laadusta kirjoitin tänään pienen tekstin http://luovuksissa.blogspot.fi/2013/07/mita-on-hyva-taiteessa.html mutta ei sekään sen kummempaa selkoa tee miten erilaisia tekemisiä ylipäätään pystyy vertaamaan keskenään ja laittamaan oikeudenmukaisesti jonoon. Tämä lienee mahdotonta.

Kiitos kommentista. Ongelma on vaikea ja monisäikeinen.

Anonyymi kirjoitti...

En kommentoi tässä yhteydessä politiikkaa. Mutta lisään ketjuun liittyen, että suhtaudun varauksella "väitteeseen" että apurahan myöntäjät seuraisivat apurahan saajan kehitystä, millä mittareila he sen tekevät ja millä ajalla - en pidä väitettä uskottavana.

Kommentissäni pyrin ainoastaaan käsittelemään apurahajärjestelmää ja koetan tiivistää sanomani lyhyeen. Siksi käsittelen tässä ainoastaan vain taide-apurahojen myöntämiseen ja jälkivalvontaan liittyviä seikkoja.

Katson apuraha-järjestelmän yleisempänä ongelmana olevan se, ettei Suomessa ole yhtenäistä rekisteriä, joista valtio, kunnat ja eritoten säätiöt näkisivät, että kenelle ja kuinka paljon yksittäiselle taiteilijalle on myönnetty apurahaa. Tämä helpottaisi valvontaa ja sitä, ettei apurahat kasaannu yhdelle taiteilijalle.

Monasti huomaan, että jotkut kollegat saavat useita apurahoja samaan projektiin, joka varmaan ei ole ollut myöntäjän tarkoitus – eikä taiteen kannalta hyvä asia. Joten voisimmme pohtia olisiko hyvä olla olemassa ns. apuraha-rekisteriä, johon olisi apurahan myöntäjillä olisi pääsy tai sitten toisaalta aivan julkista rekisteriä(jos mahdollinen lainsäädännön puitteissa?).

Toiseksi pitäisi tehostaa säätiöiden ja myös valtion ja kuntien apurahojen julkisuutta ja läpinäkyvyyttä – eritoten tämä koskee säätiöitä, joista osa ei julkaise mitään tietoa kenelle he myöntävät(muutama esim. Väinö Tanner, Oskar Öflunds Stiftelse). Lisäksi säätiöiden olisi hyvä lisätä julkisuutta, että ketä he käyttävät asiantuntijoina, kun apurahoja myönnetään – ei ole nykypäivää ettei voida kertoa – kuka osallistuu kunakin vuonna myöntämisprosessiin.

Lopuksi totean, että apurahojen jälkivalvontaa olisi syytä parantaa siten, että toteutuuko projektit tai suunnitelmat hakusuunnitelman mukaan jne.

T. Mikko Miekka