Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2010.

Mistä näitä koulupudokkaita oikein tipahtelee?

On paljon tarinoita epäonnistujista jotka ryhdistäytyvät, saavat elämänsä raiteilleen ja menestyvät. Dropout in, pudokkaan muuttuminen "prinssiksi" on elokuvien käsikirjoittajien vakioaiheita. Näissä kertomuksista luuserin johdattaa pelastukseen usein nainen. Sankari löytää todellisen minänsä ja paljastuu hiomattomaksi timantiksi, saa menestystä, rahaa, seksiä ja parisuhdeonnea. Tämän kaltaisia tuhkimotarinoita kuunnellessa/katsellessa nousee mieleen kysymys, onko pudokkaan ainoa tie onnelliseen ja hyväksyttävään elämään se että löytyy paikka menestyksen auringosta? Eikö ole mitään muuta reittiä kunnon ihmiseksi kuin että löytää paikkansa systeemistä ja pelaa sääntöjen mukaan? Suomalainen koulutuksen ja osaamisen nimeen vannova yhteiskunta on rakennettu järjestelmäksi, jonka pitäisi tuottaa osaavia yksilöitä, hyviä veronmaksajia koneiston tarpeisiin. Pisa pisteitä tulee, koululaitosta kehutaan maailman parhaaksi. Jossain on kuitenkin aukko kun tuhansia nuoria tipahtelee per

Itseoppineella on kivinen tie

Aamun hesarissa oli mielipidekirjoitukseni itseoppineiden vaikeasta tiestä taidealalla. Itseoppinut, autodidakti kreik. autodidaktos tarkoittaa henkilöä joka on ominpäin kouluja käymättä hankkinut tieto-taitonsa. Itseoppimisesta ei pahemmin puhuta tässä koulutuksen läpivärjäämässä maassa, jossa ei kohta saa edes siivota ilman "puhtaus-viihtyisyys vastaavan" tutkintoa. Aiheesta tulisi puhua, sillä monelle koulupudokkaalle tämä on se ainoa tie varjoista valoon, ja mahdollisuus oman paikan löytämiseksi auringosta. Itseoppineella on kivinen tie Helsingin Sanomissa 13.7. oli artikkeli itseoppineista eri alojen taiteilijoista ja yhtenä esimerkkinä käytettiin Tanja Konsteniusta, joka osti kameran 22 vuotiaana ja nyt kuusi vuotta myöhemmin on debytoinut taiteilija ja apurahaputkessa kiinni. Kuulostaa helpolta, sillä yleensä tie taiteilijaksi kulkee erilaisten kuvataidekerhojen, taidelukioiden, opisto-, ammatti- ja korkeampien opinahjojen kautta. Yleistäen voidaan arvioida että a

Viimeinen sana

Ilmeisesti taiteilijan kohtaaminen on joillekin ihmisille jännittävää, jopa siinä määrin että nenäkkäin olo laittaa pasmat sekaisin. Kerran eräs näyttelyvieras seistä jökötti tovin hiljaa edessäni ympärillämme seinien täydeltä teoksia. Sitten hän kysyy, "niin tuota, millaista taidetta te oikein teette?". Toinen onnitteli vilpittömästi sanoen "Onks sulla kuule hilsettä, kun on tossa hiutaleita olkapäällä?" Yleensä kohtaamiset sujuvat rennosti puolin ja toisin, kuten ihmisten välillä muutenkin, mutta sekaan mahtuu poikkeuksiakin. Vuosia sitten muuan mies ei suostunut tulemaan sisälle galleriaan. Kurkisteli oven raosta ja hyihytteli millaista moskaa on nykytaide ja julisti että kunnon maisemamaalauksia saa torilta kymmenen kertaa halvemmalla. Aina kun laittaa esille rakkausteemaa, alastonta eroottista parisuhdetoimintaa, niin varmaa on että jotain tämä ärsyttää, vaikka teokset olisi valittu ns. hyvällä maulla. Kerran eräs punaiseksi harmistunut emäntäihminen laus

Kesänäyttelyt ja jäätelöbarometri

Kesänäyttelyssä taitaa olla kaikkein oleellisinta sopiva sää. Arvelisin että oikeanlainen sää on jopa näyttelyn sisältöäkin tärkeämpi (yleisö)menestystekijä näyttelylle. Jos on liian kuuma, kuten viime päivien yli 30 astetta, niin ihmiset muuttuvat leijoniksi ja jäävät varjoihin makailemaan ja sulattelemaan grilliruokiaa. Jos taas sää on liian sateinen tai muuten kurja niin sekään ei ole hyvä. Silloin porukat pysyvät kotona ilmoja päivittelemässä ja katselevat videoita. Oikea kesänäyttelyn lämpötila on noin 19-22 astetta ja ilmassa kohtuullisesti vesileikkeihin sopimatonta pilvipoutaa ja lievää harmaata sateenuhkaa. Tällaisessa säässä ihminen lähtee liikkeelle, autoilee ja käy tutkimassa lähitienoot ja vähän kaempaakin. Homo Sapiens haluaa nyt seikkailla, etsiä elämyksiä ja saada uusia ajatuksia päähänsä. Aistit valpastuvat ja tielle osuvan taidenäyttelyn viettelevä kutsu vetää puoleensa, kuin jäätelökioski kuumalla rannalla. Jäätelön myynti ja taiteen kiinnostavuus ovat kuin vast

Anonyymisti vai ei?

Viime viikot olen ollut erilaisten talonpoikaisesineiden ympäröimänä ja tarkastellut näitä käsityöesineitä lähietäisyydeltä. Niiden tekijät jäävät pimentoon ja se onkin seikka mikä erottaa taiteen käsityöstä. Taiteessa tekijän persoona on usein (ei aina) vahvasti läsnä, kun taas käsityöläinen häviää helposti anonyymiksi jonnekin valmistamansa esineen taustalle. Jäin pohtiman onko tämä hyvä vai huono asia? Taiteessa on yleensä läsnä teoksen lisäksi myös taiteilijan nimi. Ihmisiä kiinnostaa kuka teoksen on tehnyt, se onko kyseessä tunnettu vai tuntematon taiteilija. Tiedossa on myös että julkisuus lisää taiteilijan myyntiä. Nimi kiinnostaa ja tunnettu nimi maksaa enemmän kuin tuntematon. Käsityöläinen jättäytyy mielellään esineidensä taustalle ja luottaa siihen että "taiten tehty" riittää. Eikä tekijän persoona edes kiinnosta ostajaa, useimmiten riittää että esine on tasokas ja että se täyttää hyvin sille asetetun tehtävän. Todellisuudessa tämä ei ole ihan näin musta-valko

Nokkimisjärjestys

Kaikkialla vallitsee nokkimisjärjestys. Asiat ja ihmiset arvotetaan, punnitaan ja laitetaan pituusjärjestykseen ja useimmiten tämän järjestyksen määrittelee raha. Köyhä on huono, osaamaton, tyhmä ja ruma. Mutta kun raha tulee mukaan kuvioihin, niin tilanne muuttuu viisaaksi, kauniiksi ja laadukkaaksi. Näin on marjat myös näyttelyiden ja kulttuuri tapahtumien suhteen. Eniten huomiota, palstamillimetrejä saavat isot näyttelyt. Ne keräävät eniten kävijöitä ja niistä puhutaan vaikkei paljon puhuttavaa olisikaan. Suuri huomio tai yleisömäärä ei aina ole laadun tae. Jos keitoksen halutaan maistuvan mahdollisimman monelle, niin silloin annos täytyy pitää tutun oloisena ja välttää liikoja erikoisuuksia tai kokeiluja. Pikaruoka on mielenkiinnotonta myös taiteen puolella. Kaupallisesti kauniit "yleisön suosikit" ovat helposti yhtä ja samaa mössöä riippumatta näyttelypaikan hienoista puitteista. Elämässä ja taiteessa usein se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu rajapinnoilla, ruoh

Avajaisten jälkeinen aamu

Avaisten jälkeiseen aamuun liittyy kummallinen harha. Tuntuu kuin kaikki olisi nyt ohi. Päässä pyörii ajatus, tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli, tätäkö varten on nähty kaikki vaiva ja hössötetty kaikenmaailman pieniä yksityiskohtia? Kuten ulkohuussin kuivikkeita, määrämittaisia lasilevyjä, sitä millä pöytäliina pysyy kiinni tuulessa ja onkohan se-ja-se muistettu kutsua ja onkohan kahvikermaa riittävästi. Toki isompaakin vaivaa on nähty. Koska edellisestä kesänäyttelystä oli kulunut aikaa 12 vuotta olivat paikat päässeet siinä ajassa hieman rempalleen ja pusikoissa ja rikkaruohoissa riitti vastusta. En ole aikaisemmin aloittanut kesänäyttelyn rakentamista raivaussahan kanssa ja risusavotalla. Yhteen näyttelyaittaan vaihdettiin heikkokuntoinen alahirsi, käyttökelvoton ulkohuussi piti laittaa "uusiksi" ja päärakennuksen ja ulkoliiterin haperot laudat vaihtaa. onneksi näissä hommissa mukana hääri kelpo kirvesmies. Punamultaa kului uusille ja vanhoille laudoille tonkka tolkul