Vuoden 1927 lehdestä kertoiltiin miten jalkojen elekieli paljastaa naisen tunteet. Oheinen leike on hieman vajaa, sillä yhden noista jaloista ehdin jo käyttää kollaasin osasena.Mitähän valokuvat paljastaisivat luovan työn tekijöiden asennoista jos heitä kuvattaisiin työnsä äärellä tai muuten vaan? Näkisikö kuvista angstin voimakkuuden tai sen haittaako rahapula työskentelyä? Näkyisikö se miten sujuu muusan kanssa ja se onko apurahalautakunta ollut suosiollinen?
Se niin on että elekielikin on "kieli" ja "puhumme" sitä joka tapauksessa jollain tasolla, hyvin tai huonosti ja jotain siltä väliltä. Tämän kyllä huomaa poliitikkoja seuratessa. Tänä päivänä aliarvioimme helposti kuvien tehon kun visuaalista ärsykettä tulee vastaan joka puolelta. Visuaalisuus ja jatkuva kuvatulva on nykyajan arkea.
Mutta asia on läsnä myös taiteessa. Kun elekieli siirretään teokseen, silloin on kyse sommittelusta, rytmistä ja muodosta. Kaikesta siitä harkinnasta ja pähkäilystä jolla teoksesta rakennetaan mahdollisimman mielenkiintoinen, niin että idea saadaan toimimaan.
Näin se menee. Meitä huijataan kaiken aikaa. Tästä näkökulmasta katsottuna taiteilija aina "myy" teostaan (tai syöttää huttuaan) katsojalle vaikkei mikään kaupallinen taiteilija olisikaan.
Meissä jokaisessa taitaa siis asustaa pieni "sisäinen kauppias"? Mitä sinä olet myymässä?
3 kommenttia:
Pekka, kun minä olin pieni, niin äidille tuli vissiin Hopeapeili tai Kotiliesi tai jotain sellaista - tosin Parnasson lisäksi - ja muistan katselleeni jostain lehdestä miten suomalaisia naisia opetettiin pitämään jalkojaan esteettisesti (viettelevästi?) oikein.
Ihmettelin säärten lumovoimaa oikein pontevasti. Äidiltä en voinut kysyä, koska hän samoihin aikoihin rupesi verhoamaan pitkät säärensä juuri noin ja istui selkä suorassa ja katse kaukaisuuteen tuijottaen. Aina valmis valokuvaan!
Minä olin rimppakinttu ja likkakaverin kanssa keksittiin yhtenä kesänä tervata jalkapohjamme, niin ei tarvitse pitää kenkiä ja voidaan painaa menemään metsässä minkä ehdimme. Lisäksi saatiin havunneulojen päälle lisää tervaa likkakaverin ruuhen pohjasta. Se oli tervattu sisältä ja ulkoa.
Maali oli kallista niihin aikoihin.
Harvoin äiti oli niin vihainen kuin sinä syksynä kun palattiin talviasuntoon mökiltä. Jalkapohjat olivat kuin nahkaa ja äiti kuurasi porstalla niin että itku tuli, siis minulta.
Eli epäilen kuviesi olevan 1950-luvulta.
Hauska tuo sinun muistosi, mutta tuon leikkeen olin kuitenkin leikkaavinani vuoden 27 Suomen Kuvalehdestä...
Joo, kyllä tuo muoti hyvin siihenkin sopii.
1920-luvun alussa oliva lyhkäset hameet, mutta kun 30-lukua lähestyttiin, hameet pitenivät.
Muistelen että joku antropologi-sosiologi on vetänyt nimenomaisesti naisten hameiden pituudesta johtopäätökisiä, siis tavoista ja taloudesta.
Lähetä kommentti