Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Laupias samarialainen katsoo taidetta

 

Kävin Ateneumissa katsomassa Adel Abidin: History Wipes -näyttelyn, jossa käsitellään järjestäjien mukaan "historiamme kipupisteitä ja ihmisenä olemista yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa". Kyse on hyvin poliittisista ja kantaaottavista teoksista, joilla Abidin ravistelee yleisöään muistamaan tapahtuneita vääryyksiä. Oletan että näyttelyn avulla pyritään rakentamaan myös parempaa maailmaa, sillä ilman tätä motiivia vaikuttava esitys kutistuu ihmisen toinen toisilleen lähihistoriassa tekemien vääryyksien tirkistelyksi. Kyse on siis siitä etteivät asiat painuisi unohduksiin, vaan voisimme oppia historiasta.

Herää kysymys: paraneeko muisti, onnistuu ravistelu ja johtaako se konkreettisiin tekoihin, siihen että joku aivan tosiasiallisesti alkaa tehdä jotain, jotta maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi näyttelyssä esitettyjen asioiden osalta? Olen tässä ison kysymyksen äärellä: voiko taiteen avulla muuttaa maailmaa? Asia liittyy moraaliin. 

Onko yksilöllä velvollisuus reagoida ja tehdä jotain kun hän kohtaa vääryyttä ja hätää? Asiaa voi pohtia Raamatusta tutun Laupias samarialainen kertomuksen kautta, jossa yksilö pysähtyy auttamaan muukalaista, jota hänen oma taustayhteisönsä pitää jonkin asteisena vihollisena. Hän kokee auttamisen velvollisuudekseen koska omin silmin näkee ryöstön jäljiltä henkitoreissaan viruvan henkilön tien vieressä ja tuntee sääliä tätä kohtaan. Kenties Samarialainen olisi pysähtynyt ja mennyt auttamaan jos hän olisi kuullut avunhuudot vähän kauempaakin ilman näköhavaintoa. 

Mutta entä jos hän olisi saanut vain tiedonannon tapahtuneesta ja nuoli osoittaisi apua tarvitsevan suunnan? Kokisiko hän velvollisuudekseen auttaa jos tietäisi, että sadan tai tuhannen kilometrin päässä tai "Afrikassa" on ihmillinen hätä? Epäilen. Luulen että hän kokee muiden ihmisten tavoin velvollisuudekseen auttaa ensisijaisesti niitä jotka ovat jollain tavoin "lähietäisyydellä". Kyse on siis: kuka on lähimmäiseni?  

Nyt Abidin pystyttää tienvarteen taideteoksia nykyajan laupiaiden samarialaisten ja muiden hieman kovempi sydämmisten kulkijoiden ihmeteltäviksi. Teoksia jotka kaikenlisäksi viittaavat historiaan. Katsoja katsoo teoksia ja tajuaa kauheita tapahtuneen, ahdistuu, kokee jälkikäteistä sääliä ja toivoo ettei vastaavaa enää tapahdu missään. Kun hirveän-ihanat aiheestaan etääntyneet taide-esineet (olen sivunnut tätä aiemminkin) on katsottu, hän pyyhkii taidenautinnon jäljiltä suunsa ja jatkaa matkaansa tallentaen taidekokemuksen muistojensa arkistoon. Näin ainakin itse tein. Hieno taidekokemus, kerta kaikkiaan! Mitä sitten? 

Jos halu ja tarkoitus on oikeasti muuttaa maailmaa, niin tällaisen näyttelyn yhteyteen voisi sopia vaikka Amnestyn tai KUAn tai muiden ihmisoikeusjärjestöiden esitteiden jakopisteet, jotta näyttelystä jäisi käteen muutakin kuin esteettisen elämyksen tuottama muistijälki. Ilman maailmaa parantavaa lähietäisyydellä olevaa konkretiaa, kyse on vain taiteesta. Taiteesta jota museossa nautitaan ja joka on harvojen herkkua. Elitismillä maustettua ja kallista.

Anamorfoosi

Anamorfoosi (kreik. anamorfosis, uudestimuodostus) taiteen yhteydessa tarkoittaa optisesti vääristynyttä kuvaa joka voidaan hahmottaa jonkin katselulaitteen avulla. Törmäsin sattumalta viime viikolla anamorfoosiin Rouenissa Ranskassa (The Museum of Fine Arts in Rouen), jossa sovinnaisten ja tavanomaisten vanhojen teosten joukosta aivan yllättäen tökkäsi silmään tämä Domenico Piolan 1600-luvulla tekemä "nykytaiteen teos".

Alkuperäinen abstrakti pyörre roikkui seinällä ja sen edessä oli jäljennös pöydästä josta teoksen idea avautuu. Teos on tarkoitettu katseltavaksi peilimäisen sylinterin kautta. Kysessä on ilmeisesti jonkinlainen seurapiirivieraiden ohjelmanumeroksi tarkoitettu, taiteenkeinoin toteutettu ohjelmanumero tai vastaava ihmetyksen aihe. Jäin miettimään oliko pyörre ollut alkujaankin pöytälevy vai oliko pöytä museon oma idea. Oli miten oli, niin joka tapauksessa tämä oli piristävä kohtaaminen jota en osannut odottaa.