Roolin varjossa

Identiteetti on asia, joka joskus mietityttää. Kuka oikein olen? Ensisijaisesti ajattelen kai olevani taiteilija. Toisesta näkökulmasta olen suomalainen ja tietyn ikäpolven edustaja. Voin olla myös kaljuuntuva. Tai aviopuoliso, isä, kasvispainotteisesti syövä, pyörällä liikkuja, hetero, podcast-friikki, pienituloinen, kristitty tai jotain muuta vastaavaa. Identiteettejä on siis monia riippuen siitä mistä suunnasta ”minuutta” lähestytään. Taiteilijuus identiteettinä on kuitenkin jotenkin tärkeä ja se on myös vahva.

Jokin aika sitten opiskelin Helsingin yliopistossa monta vuotta taiteiden tutkimuksen parissa. En silti kyennyt omaksumaan opiskelijan identiteettiä, en edes aikuisopiskelijan. Vaan mielsin itseni taiteilijaksi, joka oli tullut yliopistolle opiskelemaan. Ja nyt olen taiteilija, jolla on filosofian maisterin tutkinto. Vastaavasti sivutyöt eivät ole vaikuttaneet identiteettiin. Olen taiteilija, jolla on sivutyö. Taiteilijuus näyttää olevan jotenkin läpitunkevaa. En ole ”vain” kaljuuntuva keski-ikäinen mies vaan kaljuuntuva keski-ikäinen taiteilijamies.

Kuitenkin kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa taiteilijan kaapuni putoaa ja olen lapsilleni isä, vaimolleni mies, ystävilleni ystävä ja kenties myös itselleni minä. Mietin, onko taiteilijuus lopulta vain rooli, joka omaksutaan tai joitain, jonka mukana raahaaminen kuuluu ns. taiteilijan kutsumukseen? Tai onko rooli identiteetin sivutuote ja siihen nivoutuva asia, joka voi myös pullistua liian isoksi?

Mietin voiko taiteilija olla oman taiteilijan roolinsa vanki ja voiko tämä rooli olla haitaksi taiteilijan taiteelle? Jääkö jotain oleellista tekemättä tämän takia? Johtaako rooli luovaa potentiaalia harhaan? Millaista taidetta pelkkä minä tekisi? Vai edellyttääkö taiteen teko aina taiteilijan identiteettiä?

Luovuus-hattara innovaatiosuomen sinitaivaalla

Käsite luovuus on kärsinyt inflaation. Siitä on tullut kauppatavaraa. On kuin luovuuden ympärille olisi kasvanut kultti, joka kerää luovuus-uskon kannattajia eri elämän alueilta yksilön oman luovuuden etsinnästä innovaatiotalouteen.

Kuriositeettina mainitsen vain ns. luovuusvalmentajakoulutuksen, jolle näyttää olevan kysyntää. Mikään ei ole sen kiinnostavampaa kuin löytää luovuus sisältään. Joskus myös puhuttiin luovasta luokasta, vaikka kyseessä ei sinänsä ole luokka vaan lähinnä kirjava joukko erilaisilla motiiveilla varustettuja korkeasti koulutettuja itsensä työllistäjiä. Tähän en kuitenkaan mene sen syvemmin. 

 

Luovuus on hyvä asia esimerkiksi kouluissa ja pedagogiikan strategioissa, vaikka näissä onkin kyse lähinnä suosituksista taideaineiden laajempaan soveltamiseen eri oppiaineissa. Ihan hyvä ajatus, joka tuo vähän lohtua näinä taito- ja taideaineiden alasajon jälkeisiin aikoihin. On myös hyvä, että luontoa säästäviä ratkaisuja etsitään.

Luovuus sanan yliviljely on se mikä tässä ärsyttää. Kun käsite on valmiiksi epämääräinen niin se jää helposti ilmaan leijumaan kuin positiivinen pilvenhattara sinitaivaalle. Siitä ei saa kunnon otetta ja sitä voidaan käyttää jouhevasti omiin (usein kaupallisiin) tarpeisiin ja sen avulla voidaan maalailla tyhjänpäiväisiä mielenmaisemia, visioita, joilla ei ole merkitystä elämän tosiasioiden kanssa. Kaikki kun tykkäävät luovuudesta joka tapauksessa.

Olen usein kuullut olevani luova tai että teen luovaa työtä. Mutta mistä luovuudesta oikein puhutaan kun se liitetään taiteeseen? Taideteoksen voi nimittäin tehdä ei-luovastikin, kuten kollaasin, yksinkertaisesti vain kokeilemalla mitkä palaset tuottavat parhaan, eli makuni mukaisen, ratkaisun. Ratkaisun etsiminen kokeilemalla ei ole luovaa toimintaa vaan mekaanista vaihtoehtojen läpikäymistä. Silti lopputulos yleensä toimii ja katsojalle välittyy kuva luovasta aikaansaannoksesta. Myös piirroksen voi toteuttaa kopioimalla näkemänsä mittailuun luottaen. Mitä luovaa näissä on? 

Tällä halusin vain osoittaa ettei luovuudella välttämättä ole niin suurta osuutta luovina pidettyihin asioihin kuin helposti oletetaan. Kuten taidegrafiikassa, jossa aiheen valinnan (löytymisen, päättämisen, oivaltamisen) jälkeen, loput 99% työstä on sarja erilaisia rutiinityövaiheita ja viivojen toistamista. Teos voi olla myös toisinto jostain aiemmasta työstä ja silti se voi olla ihan kelpo teos tai "luovuuden hedelmä". Varmaa on, ettei muillakaan yhteiskunnan alueilla tai innovaatiosuomessa, luovana esiintyvät asiat aina pahemmin edes liity luovuuteen.

Tarvitsemme nyt toimivia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja luonnon sukupuuton jarruttamiseksi. Talouskasvun ylläpidon sijaan luovuus (aivotoiminta ylipäätään) tulisi valjastaa myös kulutuksen hallitun alasajon pohtimiseen. Sen pohtimiseen miten itse kukin voisimme tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Nyt oletetaan, että uudet innovaatiot siirtävät kasvun uusille alueille ja hyvinvointi saadaan ylläpidettyä nykyisellä tasolla. Ja meno voi jatkua ennallaan. Usko luovuuteen, innovaatiotalouteen, ei tässä elintasoamme pelasta.

Iso kysymys kuuluu: miten ihmiskuntana ja yksilöinä selviäisimme, jos jatkuvan kasvun ajatuksesta on pakko luopua ja taloutta (elintasoa) on kutistettava reippaasti niin, että täystyöllisyys nykymuotoisine hyvinvointipalveluineen olisi vain kaunis muisto? Tätä kysymystä eivät poliittiset puolueet ota ohjelmaansa. Pilvenhattaroita on maalailtava ja puhuttava luovuusmukavia äänestäjille talouskasvusta ja innovaatiosuomesta. Näinhän tässä asiat menevät vaaleista toiseen. Mikään ei muutu eikä ilmastomuutokselle löydy kunnon jarrua. Ja lopulta vika on kuitenkin Kiinassa tai Intiassa tai Yhdysvalloissa. Mitäpä pieni Suomi tässä muuta voi kuin seurailla isompiensa touhuja?

Henkilökohtainen luovuuden etsiskely voi tässä tilanteessa olla hyvä voimavara ja pakopaikka. Itsekin sujahdan tuon tuostakin omaan luovuusretriittiini ateljeeheni, kun todellisuus ahdistaa. Tästä näkökulmasta katsottuna luovuus on silkkaa eskapismia tai itseensä uppoutumista. Hukumme omaan ahneuteemme. Mutta sitä odotellessa aika kuluu rattoisammin luovasti puuhaillen.

Ja vanha nuortuu

Ateljeekoira Topi on nuortunut. Vielä vuosi sitten keväällä vanhan herran vointi hiipui niin, että pidin selvänä, että koiran matkan pää lähestyy. Sitten tapahtui jotain outoa. Rupesin kesän helteiden takia antamaan nestemäisempää ruokaa, kun koira tuntui läkähtyvän paahteessa ja juovan liian vähän. Lisäsin ruokaan aina myös hieman öljyä.

Nyt kun koira lähestyy 16 ikävuotta. Ja kun muutama litra öljyä on kulunut ja liotettuja koiran makkaralla höystettynä naksuannoksia popsittu, on Topi kokenut nuortumisen. Se leikkii ja livahtaa kissajahtiin, jos silmä välttää. Ja se haukkuu innolla ikkunasta ohi kulkevia koiria, oravia, lintulaudan närhiä ja satunnaisia rusakkoja. Koira on silminnähden innostunut mitä ympärillä tapahtuu. Paitsi silloin kun se nukkuu. Se on alkanut kuorsaamaan ja nukkuu selvästi enemmän ja sikeämmin kuin ennen. Välillä se on taas niin hiljaa syvässä unessa, että käyn tarkistamassa, onko hurtta kupsahtanut. Mutta se vain raottaa silmäluomea sen näköisellä ilmeellä että “hittoako siinä häiritset?”

Mietin tässä, auttaisiko ruokavalion muutos myös luovuuteen? Tai mahtaisiko löytyä ikääntyville luovan työn tekijöille myös jonkinlainen inspiraatio-öljy tai muu eliksiiri, joka voitelee aivot ja saisi mielen nuortumaan, ja löytyisi tuore nälkä taiteen tekoon ja aiheisiin?

Kun ympärille katsoo niin aika usein vanhemmiten taiteilijat alkavat toistaa itseään. Näin kävi myös isälleni Simo Hannulalle. Hän löysi viimeiset innostuksena Exlibristen ja esinekollaasien parista kuudenkymmenen ikävuoden tienoilla. Sitten into hiipui vanhojen teemojen kertaamisen myötä. Käytännössä 67 ikävuoden jälkeen hän ei oikeastaan tehnyt uusia töitä. Toki orastavalla dementialla oli osansa tässä luovuuden hiipumisessa. Motivaatio kuitenkin loppui ja ideat myös sen myötä.

Joskus käy kuitenkin niin että taiteilija paranee vanhetessaan kuin viini tai tekee jopa koko uransa vanhoilla päivillään, kuten GrandmaMoses, joka tarttui vasta eläkkeellä siveltimeen. Väestötieteilijät ennustavat, että ihmiset elävät koko ajan vanhemmiksi. Nyt syntyvistä tytöistä jopa 15 % saattaa elää satavuotiaiksi. Kenties jatkossa saamme seurata yhä enenevästi 80-vuotiaiden aktiivista taiteen tekemistä.

Kuolemanväsynyt

Tässä kuvassa vähän konkretiaa siitä mitä ilmaisu 'kuolemanväsynyt' tarkoittaa. Kuva oli suureksi osaksi vahinko. Ateljeessa on kellaritila, jonne näin syksyisin eksyy hiiriä. Parina viime kuukautena on noita pieniä ruuan etsijöitä jäänyt loukkuun useita, tämä kuvassa oleva on järjestyksessään jo kuudes.

Kun loukkuun jää joku huono-onninen, niin otan lehtikopasta vähän paperia jonka päällä raato irrotetaan ja uudet juustot viritetään. Tänään käytössä oli sänkyfirman mainosaukeama. Ajattelin että, kappas, tässähän ei tarvitse kuin vähän tuupata niin kaveri nukkuu ikiuntaan jenkkisängyssä.

Hyvä esimerkki siitä miten ideat syntyvät. Usein on kyse yllättävien ja outojen asioiden yhdistymisestä sekä puhtaasta sattumasta, jota jalostetaan sitten eteenpäin omiin tarkoituksiin.