Taideteoriaa pukkaa

Melkein koko viimevuoden tein kollaaseja. Oli tilaustöitä tehtävänä koranasta huolimatta. Toivottavasti kuitenkin tilanne normalisoituu alkaneen vuoden myötä. 

Omalla kohdallani menneen vuoden mielenkiintoisin asia liittyy taideteoriaan, jota olen hahmotellut ja jota parhaillaan pohdin. Olen kiinnostunut ekspansiosta taiteen tekemisen yhteydessä, minkä lyhyesti liittyy teoksen sisäisiin ja ulkoisiin mittoihin, ja näiden mittojen (laajentumisten) arviointiin. Erityisesti työprosessiin liittyvä ekspansio on ollut kiinnostukseni kohteena. 

Jos taideteoria kiinnostaa, niin toisella kotisivujeni blogillani on tekstin pidempi versio, jota päivitän pikkuhiljaa ajantasalle. Jatkan ajatuksen työstämistä taiteellisen työn ohella kevään ja tämän vuoden aikana. Artikkelin alkupuolen laitoin myös tälle blogille – tätä edeltävä postaus. Tässä linkki koko artikkeliin: 

Expandism – Expansion in Art-making and Expansion-motivated Art

Mukavaa ja Onnellista Alkanutta Vuotta kaikille !

Sommittelupeli

Kollaasin tekemistä on luontevaa ajatella pelaamisena, eräänlaisena "sommittelupelinä". Pelaamisen ideaa voi kokeilla helposti pienillä esineillä, joita asetellaan paperille haluttuun järjestykseen toisiinsa yhdistellen ja sopivan tuntuisiin paikkoihin sijoitellen. Esineitä voi lisätä ja poistaa ja niiden paikkoja voi muutella niin kauan kuin lopputulos miellyttää.

Pelaamisen ajatus on jossain määrin läsnä monenlaisessa taiteen tekemisessä ja aivan erityisesti kollaaseissa, joissa osia yhdistellään ja erilaisten elementtien avulla rakennellaan sommitelmaa ja "ehjää" kokonaisuutta.

Toinen pelaamista sivuava ja myös kollaasityöskentelyä hyvin kuvaava ajatus on keskustelu, joka alkaa, kun paperille sijoitetaan ensimmäinen kollaasin osa. Tämä muuttaa tyhjän paperin tilanteen, jolloin keskeneräinen teos ikään kuin esittää tekijälleen sommitteluun liittyvän kysymyksen, johon tämä vastaa liimaamalla paperille uuden palasen. Ja jälleen muuttunut tilanne synnyttää uuden kysymyksen, johon vastataan osasia lisäämällä. Näin "keskustellen" työskentely jatkuu kunnes "kummallakaan osapuolella" ei ole mitään lisättävää ja teos on valmis.

Nämä kaksi ajatusta sopivat hyvin kollaasin tekemiseen.

Ekspandismi – Expandism

Taide mietiskelynä ja pelinä

Olen kiinnostunut taiteelliseen työskentelyyn liittyvästä meditatiivisuudesta ja olen kehitellyt ekspandismi (expandism) -ajatusta, jossa spontaanisti aloitettu abstrakti piirros laajenee (Engl. expand, laajeta) kokonaisuudeksi viivojen (merkkien, muotojen, jälkien) toistamisen ja varioimisen avulla. Toisto tekee piirtämisestä meditatiivisen tapahtuman, jossa on pakko keskittyä ja rauhoittua työn ääreen. Kun viivojen piirtämisen – jonkin yksinkertaisen idean tai työskentelyä ohjaavan ajatuksen mukaisesti – yhdistää hengitykseen, muuttuu piirtäminen rauhoittavaksi hengityksen ja piirtämisen vuoropuheluksi. Eli jonkinlaiseksi mietiskelyksi, jossa keskiössä on itse työskentely ja siihen uppoutuminen.

Viivojen lisääntyessä piirros pikkuhiljaa laajentuu niin että paperi täyttyy viivoista. Käytännössä yleensä aina rajaan piirrettävän alueen, jotta ekspansiolla on selkeä raja. Kun alue on täyttynyt piirtimen jäljistä, piirros on valmis. Syntynyt piirros ei kuitenkaan aina ole taideteoksena mielekäs, koska työskentelyssä on kyse ennen kaikkea piirtämiseen uppoutumisesta ja mietiskelystä. Kun taidetta syntyy, syntyy se ikään kuin tämän prosessin sivujuonteena. Itse työskentely, piirtämisen hetkessä oleminen, mietiskely ja piirtäjän hyvinvointi ovat tässä mahdollista teosta tärkeämpiä. Kutsun näin syntyneitä piirroksiani meditatiivisiksi piirroksiksi.

Helsingin Yliopistossa tekemässäni piirtämiseen liittyvässä Pelkistetty piirtäminen pro gradu -työssä jaoin piirtämisen osa-alueisiin – toisto, työstö, ääriviiva ja sommittelu. Tein näistä osa-alueista pelkistykset, joiden avulla tutkin mm. piirtämiseen liittyvää luovuutta. Pro gradussa esitellyt toistopelkistys (s.17) ja sommittelupelkistys (s.24) – ja kollaasipelkistys (s.28), jossa myös on kyse sommittelusta – liittyvät läheisesti ekspandismiin.

Sommittelun avulla tilaa yritetään ikään kuin valloittaa ensimmäisestä viivasta tai kollaasin osan sijoittamisesta alkaen. Tällöin ekspansioon pyritään heti alussa ja se tarkentuu työskentelyn edetessä. Työskentelystä muodostuu tässä pelin kaltainen tapahtuma, eräänlainen sommittelupeli, jossa askeleelta ratkotaan eteen tulevia viivojen (tai kollaasin osasten) sijoitteluun ja tyhjän tilan haltuunottoon liittyviä ongelmia.

Kollaasissa työskentely (peli) käynnistyy jostain kiinnostavasta detaljista, jonka liimaan alustalle. Tämän jälkeen työskentely etenee ikään kuin vuoropuheluna, jossa pyrin vastaamaan paperilla muuttuvaan tilanteeseen liimaamalla alustaan yhä uusia muotoja esim. tasapainoa etsien. Kollaasi on valmis, kun en enää osaa siihen mitään lisätä tai kun lopputulos on mielestäni ”hyvä”. Kutsun näin syntyviä kollaaseja meditatiivisiksi kollaaseiksi. Tässä meditatiivisuus syntyy sommittelupeliin keskittymisen kautta.

Ekspandismissa tilan valtaamista, ekspansiota voi siis tavoitella kahta reittiä, joko toiston tai sommittelun avulla.

Instagramissa on mahdollista seurata työskentelyäni meditatiivisten piirrosten ja kollaasien parissa. Pyrin päivittämään Instagramia aktiivisesti. Pidän myös aiheeseen liittyvää Expandism -blogia, jonne lisäilen tekstejä hieman harvemmin.

Uusi suunta

On kulunut reilu kymmenen vuotta siitä kun talouteni romahti syksyllä 2008 alkaneen taantuman takia. Vielä 2000-luvun alkuvuosina uskoin yrittämisen olevan myös taiteilijalle varteenotettava vaihtoehto toimeentulon hankkimiseksi. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Edes ns. hyvinä vuosina en saanut yrittämisellä aikaiseksi kelvollista palkkaa vaikka tilaustöitä eri yrityksille ja julkisyhteisöille saattoi olla jopa kymmenkunta vuodessa.

Yksi tällainen “hyvä vuosi” on tallennettu tuolloisen Taiteen keskustoimikunnan Arsis julkaisuun 1/2006, jossa oleva artikkeli perustuu vuoden 2005 kirjanpitoon ja päiväkirjaan, johon kirjasin työtunnit ja eri työtehtäviin käytetyn ajan. Liikevaihtoni oli tuolloin vajaat 50000 euroa ja vuosipalkkaa viivan alle kertyi 22 455 euroa, mikä vastasi 12 euron tuntipalkkaa.  Mutta silloin kun vuosi ei ollut ns. “hyvä”, niin tuntipalkka vastaavalla työmäärällä saattoi jäädä 5-6 euroon tunnilta.

Mutta 2008 tämäkin pohja romahti kun yritysmaailmassa alettiin karsimaan menoja taiteen ollessa ensimmäisten säästökohteiden joukossa. Tuolloin ansiot painuivat käytännössä miinukselle, uskoni taiteilijan yrittämiseen loppui ja sain verenpainelääkkeet.

Myös taiteen tekeminen - luovuus - ajautui kriisiin. Ilo, jota olin tuntenut taiteilijan taipaleeni alkuvaiheessa, oli kadonnut yrittämisen ja siihen liittyvän ponnistelun myötä. Aloin kaipaamaan takaisin tekemistä, jossa ei ole taka-ajatuksia mahdollisesta myynnistä tai tekeillä olevat työn soveltuvuudesta mahdolliseen kohteeseen tai näyttelyyn. Jopa teoksen aihe tuntui rasittavalta ja myös se, että tässä pitäisi saada ylipäätään aikaiseksi jotain muille kelpaavaa.

Näissä tunnelmissa syntyi ajatus ekspandismista, tekemisestä jossa toistetaan ja varioidaan yksinkertaista viivaa tai mitä tahansa jälkeä paperille hieman samaan tapaan kuin lapsena raapustellaan oppitunnilla puoliajatuksissa kuvioita kirjan sivuun tai aikuisena paperilapulle puhelimessa puhuessa. Tai kudotaan sukkaa. Kantavana ajatuksena oli käyttää piirtämistä rauhoittumisen välineenä ja omaa hyvinvointia lisäävänä asiana.

Ekspandismissa on kyse piirtämisen avulla tapahtuvasta mietiskelystä ja lapsenomaisesta leikistä. Koska piirros kasvaa ja laajenee merkkien lisääntyessä, nimesin ajatuksen ekspandismiksi, expandism (engl. expand). Lisäksi ekspandismi-ajatus tuntui niin tärkeältä, että menin opiskelemaan taiteen tutkimusta Helsingin yliopistoon, jossa tein myös graduni, Pelkistetty piirtäminen, ekspandismia sivuten. (Jos piirtämiseen liittyvä teoreettinen pohdinta kiinnostaa, graduni löytyy osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/236345).

Taiteeseen liittyvän yrittäminen on kohdaltani loppuun kuljettu umpikuja, josta olen löytänyt ulospääsyn ekspandismin kautta. Nyt opiskelujen jälkeen työskentelyni jatkuu meditatiivisten piirrosten parissa. Talouteni turvaan jatkossa tekemällä taitteesta erillisiä sivutöitä, joiden avulla varmistan ettei tekemiseen hiivi mukaan ajatuksia mahdollisesta katsojan (ostajan) miellyttämisestä.

Tärkeintä on että työskentely torjuu stressiä ja että työn ääressä löytyy lepo ja rauha. Koen että sivutyö vapauttaa minut myös apurahajonossa seisoskelusta. Myös näyttelyihin suhtaudun tällä hetkellä varsin kriittisesti, kyynisesti ja äärimmäisen varovaisesti. Mieluummin piirtelen kaikessa rauhassa ateljeessani kuin otan kantaakseni näyttelyiden pitämiseen liittyvää mielipahaa. Siksi jatkossa olen entistä harvemmin ns. esillä. Ja silloin kun olen, niin todennäköisemmin olen mukana yhteisnäyttelyissä kuin omien näyttelyiden tiimoilta.

Hyvinvointiin liittyvää, piirtäen ja kollaasein toteutettavaa, työskentelyäni voi seurailla istagramissa, jos jotain aihe kiinnostaa.  

Liian taiteellista

Aina silloin tällöin kuulee jonkun sanovan, että jokin hengen tuotos on "liian taiteellista" hänelle. Tällä puhuja tarkoittaa ettei hän pidä teoksesta tai että se on hänen mielestään huonoa tai luotaan työntävää. Taiteellinen siis rinnastuu outoon tai ei-pitämiseen. Mitä enemmän joku mielletään taiteelliseksi, niin sitä omituisempaa ja kartettavaa se on. Eli taiteella on tässä hienoinen imago-ongelma.

Imago-ongelmista kärsii myös museolaitos. Ylen uutisessa museo rinnastuu johonkin pölyttyneeseen, vanhaan ja kehitysen vastaiseen: "Globalisaatio tuli ja muutti koko paletin. Euroopasta tuli kalliin työn ja jähmeiden rakenteiden museo. Globalisaation kiihkeässä rytmissä yksimielisyyttä päätöksiinsä etsivä EU ei ole niitä notkeimpia toimijoita."  Eli jäykkä ja vanhaan jämähtänyt ovat siis mielikuvia, jotka museosta tulevat kuin itsestään mieleen juttua kirjoittaneelle toimittajalle.

Liian taiteellinen (ja myös vähemmän taiteellinen) tapahtuu yleensä näyttelyissä, joko gallerioissa tai museoissa. Mielikuva myös galleriasta on huono: elitistinen, kallis ja pieneen piiriin liittyvä. Nämä eivät ole mitenkään hyviä lähtökohtia laajemmalle taiteesta innostumiselle ja pitämiselle. Aikamoisia imago-ongelmia kun itse taide ja sen pääasiallinen toimintaympäristö tuovat mieleen lähinnä negatiivisia mielikuvia. Pistää myös näin taiteilijan perspektiivistä mietteliääksi, josko tälle voisi tehdä jotain.

Kuva on Emmasta, jossa pyörii vielä Nykyaikaa etsimässä -näyttely, jossa on kynnystä yritetty madaltaa – tai "liikaa taiteellisuutta" siedättää – ohjailevilla kysymyksillä.

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Aamun Hesarissa oli jälleen mielipidekirjoitukseni. Tällä kertaa asiaa - tai asian vierestä - ajankohtaisesta "pöllipino galleriassa" keskustelusta:

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Gal­le­riaan tuo­tu pöl­li­pi­no kir­voit­taa kom­ment­te­ja tai­teen ole­muk­ses­ta. Kes­kus­te­lu tai­taa ol­la ta­val­li­sen ve­ron­mak­sa­jan nä­kö­kul­mas­ta jou­ta­vaa.

Ai­vo­jump­pa tai­de­teo­rioi­den pa­ris­sa on lä­hin­nä hy­vin­voin­ti­yh­teis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa ta­pah­tu­vaa ylä­luo­kan si­sä­pii­ri­re­to­riik­kaa, jo­hon to­ki myös tai­tei­li­jat osal­lis­tu­vat. Kes­kus­te­lua sii­tä, on­ko kei­sa­ril­la vaat­tei­ta vai ei, ei vält­tä­mät­tä ole tar­koi­tet­tu jo­ka­mie­hel­le, vaan ky­sees­sä on ken­tän si­säi­nen pu­he.

Kai­vat­tai­siin sel­viä kan­nan­ot­to­ja sii­tä, on­ko tai­tei­li­jan työs­ken­te­ly tai tai­de hy­vää vai huo­noa, ja mik­si. Eläm­me niin ko­vin su­vait­se­vai­sia ai­ko­ja, et­tei mis­tään sa­no­ta juu­ri mi­tään kriit­tis­tä. Tar­vet­ta oli­si ku­va­tai­teen Sep­po Hei­kin­hei­mol­le.

Näyt­te­lyn kri­tiik­ki (HS Kult­tuu­ri 13. 3.) tar­joaa esi­mer­kin. Sii­nä in­toil­laan "teos­ten luon­nol­li­suu­den ja kei­no­te­koi­suu­den vä­li­ses­tä dis­so­nans­sis­ta" ja ker­ro­taan, kuin­ka "tai­tei­li­jat tut­ki­vat näyt­te­lys­sään ti­la­ko­ke­muk­sen eh­to­ja se­kä di­gi­taa­li­tek­nii­kan suh­det­ta pe­rin­tei­siin tai­teen esit­tä­mi­sen ta­poi­hin".

Tä­män­kal­tai­nen pu­he ja tai­tei­li­joi­den hö­pö hö­pö -tut­ki­muk­set "vä­räh­te­le­vät" vain sii­hen mal­liin, et­tä tuk­ki­pi­no­ja esi­te­tään myös vas­tai­suu­des­sa har­voil­le ja va­li­koi­duil­le kat­so­jil­le.