Viherkierros

70-luvulla lääkäri totesi isäni Simo Hannulan ylipainon, kohonneet verenpaineet ja  kolesterolit sekä liikunnan puutteen. Saamiensa nuhteiden jälkeen hän teki elämäntaparemontin, aloitti lenkkeilyn ja rupesi syömään kasviksia. Läskisoosin tilalle tulivat kummalliset salaatit ja omatekoiset oluthiivalla maustetut myslit. 

Uuden elämäntapansa myötä rakentuivat uudet rutiinit, aterioiden sisällöt ja lenkille lähdön ajat. Hän heräsi varhain ja hääri työhuoneellaan jo kuudelta. Kävi kodin puolella aamiaisella seitsämältä ja kahvilla yhdeksältä, hääräsi väliin ateljeessaan, söi lounaaksi salaattia yhdeltätoista ja nautti 15 minuutin ruokaperäiset. Puuhasi taas taidettaan ja otti iltapäiväkahvit kahdelta. Työpäivän hän lopetti varttia vaille neljä, jolloin hän puki ylleen punaisen verryttelypuvun ja veti jalkaan lenkkitossut. 

Alussa hän raahasi lenkillä mukana koiraa, mutta kunnon kohennuttua jätti sen kotiin, kun kyllästyi nuuskimaan porttien pieluksia ja halusi lenkkiin lisää pituutta. Juoksun reitti kulki Viherlaakson sisällä. Ensin hän kipaisi alas Viherlaakson rantatielle, kaarsi sitä Iltalan suuntaan, sivuutti vanhan kansakoulun ja eteni ostoskeskukselle. Ylitti sitten kävelysillan, ohitti Solvallan ja hölkkäsi menemään pitkin Törmäniityntietä ennen kuin tuli takaisin rantatielle. Tämän “Viherkierroksen” hän juoksi kolme kertaa, satoi tai paistoi, joka toinen arkipäivä. Sunnuntai oli varattu näyttelyissä käymistä varten. 

Sattui niin että Viherlaaksossa oli toinenkin rutiinimies. Tämä ulkoilutti koiraansa joka päivä täsmällisesti samaan aikaan ja samassa pusikossa. Isä muistutti huomattavasti Spede Pasasta kaljunsa ja samankaltaisen partansa kanssa. Niinpä aina toisen kierroksen lähtiessä, kun isää alkoi jo pahasti puuskuttaa, pusikosta kuului kannustushuuto: Hyvä Spede! Spede, Spede!” Sen voimalla isä jaksoi jolkotella lenkin loppuun.

Huonolaatuisessa kuvassa, joka on otettu parikymmentä vuotta myöhemmin, isä on punaisissa verkkareissaan uudessa asuinkunnassaan Sammatissa.

Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Roolin varjossa

Identiteetti on asia, joka joskus mietityttää. Kuka oikein olen? Ensisijaisesti ajattelen kai olevani taiteilija. Toisesta näkökulmasta olen suomalainen ja tietyn ikäpolven edustaja. Voin olla myös kaljuuntuva. Tai aviopuoliso, isä, kasvispainotteisesti syövä, pyörällä liikkuja, hetero, podcast-friikki, pienituloinen, kristitty tai jotain muuta vastaavaa. Identiteettejä on siis monia riippuen siitä mistä suunnasta ”minuutta” lähestytään. Taiteilijuus identiteettinä on kuitenkin jotenkin tärkeä ja se on myös vahva.

Jokin aika sitten opiskelin Helsingin yliopistossa monta vuotta taiteiden tutkimuksen parissa. En silti kyennyt omaksumaan opiskelijan identiteettiä, en edes aikuisopiskelijan. Vaan mielsin itseni taiteilijaksi, joka oli tullut yliopistolle opiskelemaan. Ja nyt olen taiteilija, jolla on filosofian maisterin tutkinto. Vastaavasti sivutyöt eivät ole vaikuttaneet identiteettiin. Olen taiteilija, jolla on sivutyö. Taiteilijuus näyttää olevan jotenkin läpitunkevaa. En ole ”vain” kaljuuntuva keski-ikäinen mies vaan kaljuuntuva keski-ikäinen taiteilijamies.

Kuitenkin kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa taiteilijan kaapuni putoaa ja olen lapsilleni isä, vaimolleni mies, ystävilleni ystävä ja kenties myös itselleni minä. Mietin, onko taiteilijuus lopulta vain rooli, joka omaksutaan tai joitain, jonka mukana raahaaminen kuuluu ns. taiteilijan kutsumukseen? Tai onko rooli identiteetin sivutuote ja siihen nivoutuva asia, joka voi myös pullistua liian isoksi?

Mietin voiko taiteilija olla oman taiteilijan roolinsa vanki ja voiko tämä rooli olla haitaksi taiteilijan taiteelle? Jääkö jotain oleellista tekemättä tämän takia? Johtaako rooli luovaa potentiaalia harhaan? Millaista taidetta pelkkä minä tekisi? Vai edellyttääkö taiteen teko aina taiteilijan identiteettiä?

Ja vanha nuortuu

Ateljeekoira Topi on nuortunut. Vielä vuosi sitten keväällä vanhan herran vointi hiipui niin, että pidin selvänä, että koiran matkan pää lähestyy. Sitten tapahtui jotain outoa. Rupesin kesän helteiden takia antamaan nestemäisempää ruokaa, kun koira tuntui läkähtyvän paahteessa ja juovan liian vähän. Lisäsin ruokaan aina myös hieman öljyä.

Nyt kun koira lähestyy 16 ikävuotta. Ja kun muutama litra öljyä on kulunut ja liotettuja koiran makkaralla höystettynä naksuannoksia popsittu, on Topi kokenut nuortumisen. Se leikkii ja livahtaa kissajahtiin, jos silmä välttää. Ja se haukkuu innolla ikkunasta ohi kulkevia koiria, oravia, lintulaudan närhiä ja satunnaisia rusakkoja. Koira on silminnähden innostunut mitä ympärillä tapahtuu. Paitsi silloin kun se nukkuu. Se on alkanut kuorsaamaan ja nukkuu selvästi enemmän ja sikeämmin kuin ennen. Välillä se on taas niin hiljaa syvässä unessa, että käyn tarkistamassa, onko hurtta kupsahtanut. Mutta se vain raottaa silmäluomea sen näköisellä ilmeellä että “hittoako siinä häiritset?”

Mietin tässä, auttaisiko ruokavalion muutos myös luovuuteen? Tai mahtaisiko löytyä ikääntyville luovan työn tekijöille myös jonkinlainen inspiraatio-öljy tai muu eliksiiri, joka voitelee aivot ja saisi mielen nuortumaan, ja löytyisi tuore nälkä taiteen tekoon ja aiheisiin?

Kun ympärille katsoo niin aika usein vanhemmiten taiteilijat alkavat toistaa itseään. Näin kävi myös isälleni Simo Hannulalle. Hän löysi viimeiset innostuksena Exlibristen ja esinekollaasien parista kuudenkymmenen ikävuoden tienoilla. Sitten into hiipui vanhojen teemojen kertaamisen myötä. Käytännössä 67 ikävuoden jälkeen hän ei oikeastaan tehnyt uusia töitä. Toki orastavalla dementialla oli osansa tässä luovuuden hiipumisessa. Motivaatio kuitenkin loppui ja ideat myös sen myötä.

Joskus käy kuitenkin niin että taiteilija paranee vanhetessaan kuin viini tai tekee jopa koko uransa vanhoilla päivillään, kuten GrandmaMoses, joka tarttui vasta eläkkeellä siveltimeen. Väestötieteilijät ennustavat, että ihmiset elävät koko ajan vanhemmiksi. Nyt syntyvistä tytöistä jopa 15 % saattaa elää satavuotiaiksi. Kenties jatkossa saamme seurata yhä enenevästi 80-vuotiaiden aktiivista taiteen tekemistä.

Uusi suunta

On kulunut reilu kymmenen vuotta siitä kun talouteni romahti syksyllä 2008 alkaneen taantuman takia. Vielä 2000-luvun alkuvuosina uskoin yrittämisen olevan myös taiteilijalle varteenotettava vaihtoehto toimeentulon hankkimiseksi. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Edes ns. hyvinä vuosina en saanut yrittämisellä aikaiseksi kelvollista palkkaa vaikka tilaustöitä eri yrityksille ja julkisyhteisöille saattoi olla jopa kymmenkunta vuodessa.

Yksi tällainen “hyvä vuosi” on tallennettu tuolloisen Taiteen keskustoimikunnan Arsis julkaisuun 1/2006, jossa oleva artikkeli perustuu vuoden 2005 kirjanpitoon ja päiväkirjaan, johon kirjasin työtunnit ja eri työtehtäviin käytetyn ajan. Liikevaihtoni oli tuolloin vajaat 50000 euroa ja vuosipalkkaa viivan alle kertyi 22 455 euroa, mikä vastasi 12 euron tuntipalkkaa.  Mutta silloin kun vuosi ei ollut ns. “hyvä”, niin tuntipalkka vastaavalla työmäärällä saattoi jäädä 5-6 euroon tunnilta.

Mutta 2008 tämäkin pohja romahti kun yritysmaailmassa alettiin karsimaan menoja taiteen ollessa ensimmäisten säästökohteiden joukossa. Tuolloin ansiot painuivat käytännössä miinukselle, uskoni taiteilijan yrittämiseen loppui ja sain verenpainelääkkeet.

Myös taiteen tekeminen - luovuus - ajautui kriisiin. Ilo, jota olin tuntenut taiteilijan taipaleeni alkuvaiheessa, oli kadonnut yrittämisen ja siihen liittyvän ponnistelun myötä. Aloin kaipaamaan takaisin tekemistä, jossa ei ole taka-ajatuksia mahdollisesta myynnistä tai tekeillä olevat työn soveltuvuudesta mahdolliseen kohteeseen tai näyttelyyn. Jopa teoksen aihe tuntui rasittavalta ja myös se, että tässä pitäisi saada ylipäätään aikaiseksi jotain muille kelpaavaa.

Näissä tunnelmissa syntyi ajatus ekspandismista, tekemisestä jossa toistetaan ja varioidaan yksinkertaista viivaa tai mitä tahansa jälkeä paperille hieman samaan tapaan kuin lapsena raapustellaan oppitunnilla puoliajatuksissa kuvioita kirjan sivuun tai aikuisena paperilapulle puhelimessa puhuessa. Tai kudotaan sukkaa. Kantavana ajatuksena oli käyttää piirtämistä rauhoittumisen välineenä ja omaa hyvinvointia lisäävänä asiana.

Ekspandismissa on kyse piirtämisen avulla tapahtuvasta mietiskelystä ja lapsenomaisesta leikistä. Koska piirros kasvaa ja laajenee merkkien lisääntyessä, nimesin ajatuksen ekspandismiksi, expandism (engl. expand). Lisäksi ekspandismi-ajatus tuntui niin tärkeältä, että menin opiskelemaan taiteen tutkimusta Helsingin yliopistoon, jossa tein myös graduni, Pelkistetty piirtäminen, ekspandismia sivuten. (Jos piirtämiseen liittyvä teoreettinen pohdinta kiinnostaa, graduni löytyy osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/236345).

Taiteeseen liittyvän yrittäminen on kohdaltani loppuun kuljettu umpikuja, josta olen löytänyt ulospääsyn ekspandismin kautta. Nyt opiskelujen jälkeen työskentelyni jatkuu meditatiivisten piirrosten parissa. Talouteni turvaan jatkossa tekemällä taitteesta erillisiä sivutöitä, joiden avulla varmistan ettei tekemiseen hiivi mukaan ajatuksia mahdollisesta katsojan (ostajan) miellyttämisestä.

Tärkeintä on että työskentely torjuu stressiä ja että työn ääressä löytyy lepo ja rauha. Koen että sivutyö vapauttaa minut myös apurahajonossa seisoskelusta. Myös näyttelyihin suhtaudun tällä hetkellä varsin kriittisesti, kyynisesti ja äärimmäisen varovaisesti. Mieluummin piirtelen kaikessa rauhassa ateljeessani kuin otan kantaakseni näyttelyiden pitämiseen liittyvää mielipahaa. Siksi jatkossa olen entistä harvemmin ns. esillä. Ja silloin kun olen, niin todennäköisemmin olen mukana yhteisnäyttelyissä kuin omien näyttelyiden tiimoilta.

Hyvinvointiin liittyvää, piirtäen ja kollaasein toteutettavaa, työskentelyäni voi seurailla istagramissa, jos jotain aihe kiinnostaa.  

Kivi kengästä

Viime päivinä olen miettinyt tarvetta "kuulua joukkoon", sitä kuinka ihminen rakentaa identiteettiään ja uraansa liittymällä erilaisiin ryhmiin, kuten taiteilijayhdistyksiin.

Jotkut liittyvät yhdistyksiin taiteilija identiteetin lujittamiseksi, itsetunnon kohottamiseksi, toiset paikallisten kontaktien ja yhteyksien luomiseksi. Tai jostain muusta syystä. Kuka mistäkin.

Ajatus mikä tästä nousi mieleeni on se että jäsenellä on yleensä aina jotain odotuksia yhdistyksen suuntaan. Taiteilija saattaa odottaa tietoa näyttelyistä, paikallisista taidetapahtumista ja apurahoista ja muista mahdollisuuksista. Odotuksia voi olla myös sosiaalisuudesta, hengenheimolaisten, ystävien löytymisestä tai siitä että vaikeina aikoina yhdistys toimii jonkinlaisena henkisenä tukipilarina tai muusta vastaavasta. Odotuksia voi olla hyvästä fiiliksestä yhdistyksen sisällä, siitä että kaikkia kohdellaan tasavertaisesti ja hyvin, siitä ettei ketään kiusata ja siitä että lakeja noudatetaan ja toiminta on muutenkin asiallista.

Jos odotukset eivät jostain syystä sitten täyty, niin yhdistyksen jäsenyydestä saattaa tulla jonkinasteinen rasite tai ainakin turhalta, ylimääräiseltä tuntuva asia. Näin on käynyt myös minulle suhteessa Espoon Kuvataiteilijoihin, jonka jäsenyydestä erosin tänään.

Asia liittyy espoolaisten taiteilijoiden riitelyyn, josta olen kirjoittanut jo aiemmin, enkä tässä mene siihen sen enempää. Totean vain että en halua enää jatkaa EKT:n jäsenenä kaiken sen jälkeen mitä syyttä erotettu taidelainaamonhoitaja on joutunut käymään läpi ja kohtaamaan.

Tyhjäkäyntiä

Ajatus ei kulje, iso ratas lyö tyhjää. Päässä ei pyöri muuta kuin silmämunat. Siinä tämä päivä kiteytettynä.

Joskus näitä päiviä vain tulee. Ilmeisesti nekin kuuluvat elämään. Harva ihminen on kone, joka pystyy tasaiseen suoritukseen jokahetki. Ehkä heitäkin jossain on, mutta ainakin itselleni tulee kalenterissa vastaa suht säännöllisen epäsäännöllisesti myös niitä päiviä jolloin mikään ei suju, ei varsinkaan luova työ.

Tänään marraskuun harmaus oli käsin kosketeltavaa. Päivä kului huokaillessa ja kaikenlaista joutavaa tonkiessa. Ns. "tärkeät asiat" jäivät hoitamatta ja mieli pakeni joutilaisuuteen ja kahvin keittoon.

Olisiko kyse jonkinlaisesta henkisen vireen tai mielialan vaihteluista tai siitä että on tehnyt liikaa jo muutenkin ja pääkoppa ottaa tilanteen haltuun ja vaatii ns. akkujen lataamista? Ehkä hienoinen masennus on myös aivan oleellinen osa taiteen tekoa ja sitä ei pidä pelätä. Sille pitää vain antaa aikansa, eikä hosua tai runtata teosta tai elämää väkisin valmiiksi.

Suuren osan "tärkeistä asioista" ehtii hoitaa myöhemminkin ja vähemmät tärkeät hoitaa aika puolestamme.

Virtsakivikohtaus

Eilinen tiistai oli yllätys. Aamulla kaikki näytti hetken tavanomaiselta. Aamiaiseksi join lasin tuoremehua, menin työhuoneelle ja asettauduin työpöydän ääreen. Katselin hetken keskeneräistä työtä ja pohdin miten sitä jatkaisin, mutten oikein kyennyt keskittymään, sillä ajatukseni olivat jossain muualla.

Mietin häiritsevää kipua, joka tuntui vatsassa ja selässä. Nousin ylös. Ehkä selkä on yön jäljiltä vain jumissa? Pyörittelin lantiota, tein eteen taakse venytyksiä. Jospa se siitä helpottaisi. Istuin uudelleen työn ääreen ja otin siveltimen käteen. Mutta kipu ei kadonnut. Suussa tuntui kuivalta. Ehkä edellisillan saunan jäljiltä on vahän nestehukkaa? Join lasin vettä.

Suussa edelleen kuivaa. Join lisää. Kipu tuntui selässä vasemmalla kylkiluiden ja lonkan välissä sekä vatsan puolella ja kyljessä. Yritin vähän venytellä, pitää itseäni pienessä liikkeessä. Avasin tietokoneen ja netin. Jospa googlaan mitä tämä on. Mutta en pystynyt istumaan koneen ääreen. Kipu yltyi entisestään.

Sitten tuli huono olo. Juoksin ulos ja oksensin vedet pensaan juurelle. Mitä tämä on? Nyt mun täytyy lähteä lääkäriin. Huonoksi onneksi työskentelin tiistaina Sammatissa ja paikallisella terveysasemalla on lääkäri vain torstaisin. Soitin vaimolle, että nyt on jokin pahasti pielessä.

Hyppäsin auton rattiin ja ajoin Espooseen. Koko matkan liikehdin tuskausta, puristin rattia ja tähtäsin auton keulaa kaistalle. Kotona vaimoni pelästyi kun näki kuntoni. Ei muuta kun heti terveyskeskuksen kautta Jorvin kirurgisen päivystykseen. Kipu kävi kaiken aikaa yhä kovemmaksi. Sairaanhoitaja yritti laittaa tippaa, muttei onnistunut. Kipu oli niin kova että vasen selkälihas tärisi ja sen myötä myös minä vapisin kauttaaltaan.

Sitten minua piikitetään lihakseen ja saan työnnetyä kipu-supon takapuoleen. Olo alkaa helpottaa. Muutamassa minuutissa tuska on poissa. Tippaletku kiinnitetään. Verikokeita otetaan. Leijun kummallisessa unenomaisessa olotilassa sairaalan sängyssä.

Verikokeissa ei mitään poikkeavaa. Tarvitaan vielä tietokoneröntgeniä ennen kuin asiaan tulee varmuus. Makailen tuntikausia ja odotan vastausta. Neljän maissa lääkäri tulee vahvistaa epäilynsä: Virtsakivikohtaus. 6,5mm kivi tekee matkaa munuaisesta virtsarakkoon.

Saan reseptin reittejä avaavaa lääkettä ja ohjeet jatkosta. Käyn ennen kotiinlähtöäni vielä toisessa röntgenissä urologia varten. Kävelen sairaalasta ulos normaalisti, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Jos aihe kiinnostaa enemmän niin terveyskirjaston artikkelista löytyy asiasta kattavasti tietoa.

Kevätväsymys

Joka vuosi keväisin törmään ilmiöön nimeltä kevätväsymys. Kevätväsymyksestä on tullut jokin kummallinen sesonkitauti, josta voi jokainen parannella itseään omatoimisesti esim. lisäämällä liikuntaa, nauttimalla hedelmin ja kasviksin kevennettyä ruokaa, huolehtimalla raudan saannista, juomalla riittävästi vettä, syömällä kuituja ja karttamalla sokeria. (Nämä ohjeet Tohtori.fi palstalta.)

Varmasti hyviä ohjeita jokainen, en sitä epäile. Mutta eikö väsymystä olisi luontevinta torjua yksinkertaisesti ottamalla nokoset tarpeeseen? Miksi ihmisen pitäisi olla tasaisen pirteä ympäri vuoden?

Tarvitaan selkeä latuetiketti hiihtäjille

Olen käynyt hiihtämässä viimeaikoina joka päivä. Kelejä on niin sanotusti pidellyt.
Hiihtäjiä on ollut liikkeellä muitakin, viikonloppuina jopa pieneksi ruuhkaksi asti.

Äsken oli tilanne, jossa pyysin latua edellä hiihtävältä, jolloin sain vastaukseksi että "sivusta ohi vaan", mutta kun sivusta ei oikein päässyt kun sivuilla oli pelkkää upottavaa umpihankea. Joten siinä sitten matelin kiukkuisen naishenkilön perässä kilometrin kunnes ohituspaikka ilmaantui. Tapaus nosti mieleeni ns. latuetiketin, josta en muista koskaan puhutun, ei sen paremmin televisiossa kuin radiossakaan, tai sitten olen aina onnistunut aina missaamaan nämä infot.

En löytänyt latuetikettiä Suomen Ladun sivuilta ja Suomen Hiihtoliitonkin sivuilla hiihtäjän liikennesäännöt ovat aika ylimalkaiset. Ohitettavaa ohjeistetaan mm. seuraavasti: "Jos latu-ura on kapea, ohittaminen onnistuu vain jos siirryt hetkeksi ladun sivuun. Jos hiihdät luistellen, niin siirry hetkeksi perinteiseen tyyliin, jolloin ohittamiseen jää tilaa." Ja ohje ohittajalle kuuluu: "Älä hiihdä hirveällä vauhdilla edellä hiihtävän kannoille. Odota maltillisesti kun saat tilaa ohitukseen. Jos edellä hiihtävä selkeästi antaa tilaa ohitukseen menemällä ladun sivuun, on hyvä tapa kiittää ohituksesta."

Mutta liikkeellä myös aivan eri tavalla tulkinnallista tietoa, jossa laduilla vallitsee "tieliikennelaki" kuten fit.fi sivuilta: "Laduilla pätee oikeanpuoleinen liikenne. Ohittava on vastuussa ohituksesta, joten ”latua” ei kannata huudella. Lähde ohitukseen hyvissä ajoin. On myös epäkohteliasta kaahata takaisin ladulle liian aikaisin siten, että suksen kannat kolisevat ohitettavan suksiin."

Tässä olisi nyt Suomen Hiihtoliitolla ja Suomen Ladulla tiedotuksen paikka. Vähintään voisi laittaa selkeät ohjeet esille molemmille sivuille eikä jättää asiaa fitnesstoimittajien ja naistenlehtien vastuulle.

Omat koirat purivat

Edelliseen tekstiini liittyen, on olemassa tuttu sanonta "omat koirat purivat". Lause on peräisin samannimisestä kirjasta, jossa Ilmari Kianto muistelee talvisodan aikana tapahtunutta vangitsemistaan, kuulustelujaan ja tuomiotaan, joka päättyi armahdukseen Kyösti Kallion toimesta.

Hän oli jättänyt sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin, jossa toivoi etteivät etenevät neuvostojoukot tuhoaisi hänen kotiaan: "Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia." Ja antaa vinkin paremmasta tuhoamiskohteesta, nimittäin naapurin talosta: "Tuossa on saari autiona ynnä huvila itäänpäin muine rakennuksineen."

Lause on jäänyt elämään sananpartena tarkoittaen kaikkea sellaista jossa siteeraaja joutuu "omiensa" taholta ajojahdin kohteeksi. Reaalielämässä tapahtuu kuitenkin useammin niin että "naapurin koirat purevat", kuten minulle kävi tässä joku päivä sitten ollessani hiihtolenkillä Lippajäven jäällä. Lenkillä oli mukana vaimoni, jota tervehtimään naapurin rouva päästi kiltiksi ja hyvin ystävälliseksi tunnetun paimenkoiransa.

Mutta silloin koiran päässä naksahti. Se sai hetkeksi yhteyden alkuperäiseen suojelijan olemukseensa ja ajatteli "mies vaarallinen, pohje maukas". Ja samassa, täysin yllättäen se maistoi alaraajaani.

Kotona ilmettelin nykyaikaisten hiihtohousujen ohuen mikrokuidun lujuutta. Siinä ei ollut jälkeäkkään puremasta vaikka pohkeessa oli verihaava ja lämpökalsarissa reikä.

Tämä oli jo toinen läheltä koettu puremistapaus muutaman kuukauden sisällä. Vuoden vaihteessa kävelimme oman koiramme kanssa erään hevostallin ohi, jolloin tallin pihalla irrallaan ollut koiralauma ryntäsi nuuskuttelemaan pientä karvaista ohikulkijaa.

Yllättäen yksi tallijengin isoista karvakuonoista nappasi tulokkaasta kunnon suupala-otteen. Seurasi täysi kaaos, huutoja ja säntäilyä. Kunnon potku purijan persuksiin, mutta leukojen ote vain tiukkeni. Sitten hyppäsin kasan päälle ja runttasin 90 kilon painolla kyynervarteni tappajakoiran kaulaan, leukaluun alle jolloin lihaan työntyneille hampaille tuli halu irrottautua.

Näin jälkeen päin ajateltuna oli aika uhkarohkeaa ryhtyä painimaan moisen pedon kanssa. Tuntematon koira olisi saattanut olla aika arvaamaton. Rytäkästä selvittiin tikeillä, antibiooteilla ja eläinlääkärin kulujen maksatuksella. Onneakin oli sillä juuri lapojen kohdalta jackrusselin terrieri kestää yllättävän paljon.

Ja paljon kestää ihminenkin. Sen näytti jo 90-luvun alun lama. Miten käy tällä kertaa? Ystäväni saneerattiin eilen ulos huipputulosta tekevästä yrityksestä, yks kaks yllättäen, ihan vaan kun on lama ja pitää tehostaa. Omat koirat purivat.

Haaste gyberavaruudesta

Meri haastoi minut kertomaan satunnaisesti itsestäni kuusi asiaa. Ja tämän meemihutun henki on se että haasteeseen tarttunut haastaa taas jonkun muun kertomaan itsestään kuusi sattumanvaraista asiaa. Joten haastan vastaavasti Maijan ja Taidemielipuolen.

Tässä satunnaisia asioita elämästäni.

1. Kuten kuvasta näkyy niin naapurin koira lähettää kauttani alistetun koiravähemmistön terveiset kaikkille valtaapitävän lajin pullea pohkeisille.

2. Tämän lisäksi oikea jalkani on saanut vastaanottaa kärsimystä monta kertaa enemmän kuin vasen kanssakulkijansa. Sen nilkka on murtunut kahdesti, mennyt sijoiltaan 6-7 kertaa, on pohjeluun murtumaa ja pari polvileikkausta, suonta on poistettu ja pikku varvas on murtunut niin monta kertaa etten pysty sitä enää liikuttamaan.

3. Valtaosa oikean jalan kohtaamasta epäonnesta johtuu nuoruuteni innokkaasta judon vääntämisestä. Aktiivisempi kilpajudoilu laantui alle parikymppisenä selkänikaman murtumaan.

4. Enemmän tai vähemmän satunnaisesti olen käynyt tatamilla myöhemminkin, viimeksi muutamia viikkoja sitten, vain todetakseni, että olen jo liian väsynyt ja jäykkä tähän touhuun.

5. Sen myöntäminen, että on kehäraakki, on vaikeaa. Liki 50-kymppisenä ei ole mitään syytä roikkua nuoruuden päähänpinttymissä. Nyt on tullut aika ripustaa judopuku naulaan ja irtautua kamppailun kaipuusta ja löytää tilalle jotain muuta, vaikkapa murtomaahiihto tai ruohonleikkuu. Kamppailua tässä elämässä riittää muutenkin, kuten arkinen laskujen maksaminen sitä edeltävine rahan-haalimis-hikoiluineen osoittaa.

6. Ehkäpä juuri edellä mainitusta johtuen tunsin suurta myötätuntoa elokuvan Wrestler kehäraakkia kohtaan.


Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Laktoosirasituskoe

Kävin aamutuimaan Viherlaakson terveysasemalla laktoosirasituskokeessa vatsavaivojen takia. Heti alkajaisiksi tökättiin neulalla ja nolla-verinäytteen perään piti hörppäistä 2,5 dl laktoosiliuosta. Maistui hieman makealle, kirkasta nestettä.

Sitten odottelua terveysaseman käytävällä tasan kaksikymmentä minuuttia. Hoitaja ohjeisti, "Jos tulee hätä, niin käyttäkää sitten miesten vessaa." Sanoin tähän, "Jos tulee tarve, niin käytän kyllä miesten vessaa, mutta jos tulee hätä niin silloin mikä vessa tahansa kelpaa tai vaikka pusikko."

Käytävillä oli muitakin odottajia, lääkäriin tai laboratorioon, ehkä siinä kaksi, kolmekymmentä henkeä. Pienimuotoinen tungos ja istumapaikkoja liian vähän. Taustalla soi Radio Suomi ja lehtikoreissa viimevuotisia lehtiä.

Ihmettelin rauhallista tunnelmaa, lähes haudan hiljaisuutta ja sitä ettei henkilökuntaa juurikaan näkynyt. Vain kerran joku hoitaja laahusti huoneesta käytävän poikki toiseen. Missä on se paljon puhuttu terveysalan stressi ja inhimillisillä äärirajoilla ponnistelu? Vai johtuiko rauhallinen tunnelma siitä että asiakkailla oli syvä ymmärrys siitä että täällä kuluu joka tapauksessa koko päivä?

Hoitajan munakello kilahti ja taas laskettiin verta, vaihteen vuoksi vasemmasta kädestä. Vielä toinen odottelu ja sitten viimeinen, kolmas verikoe. "Koko homma ohi neljässäkymmenessä minuutissa, eikös olekin nopsaa?"

Kotimatkalla kuuntelin vatsan pulputusta ja mietin ehdinkö vessaan jos nyt tulee hätä.

Kun muutama sana kannattelee elämää

Joskus yli kolmekymmentä vuotta sitten kun olin teini, niin lähes "kaikki" aikani kului valokuvauksen ja judon parissa.

Judossa oli kyse kilpajudosta, jossa ei pärjää pelkällä tekniikalla ja tatamin pöllyyttelyllä, vaan lisäksi piti hankkia raakaa voimaa. Niinpä meillä oli muutamia paikkoja, joissa luuhasimme tekemässä erilaisia voimaharjoitteita. Töölön kisahalli oli tuolloin avattu ja Ruskeasuon hallissa oli myös hieno sali, oikea painonnostajien harjoitussali, jossa satunnaisesti piipahtelimme.

Ja kerran juuri tuolla painonnostoseura Herakleen salilla olessamme kiinnitin huomioni vanhaan mieheen. Hänellä oli ikää ehkä 70, harmaan-valkonen tukka ja vartalo jänteikkään sitkeä kuin ylirääkätyllä ajokoiralla.

Yläosa paljaana mies käyskenteli edestakaisin salin lattiaa jalassaan voimistelioiden vartalon myötäiset housut. Salin takaosassa oli leuanvetotanko, jossa mies kävi tempomassa aina muutaman leuan kerrallaan ja jatkoi sitten kävelyään käsiään ravistellen.

Hän varmaan huomasi kuinka me, voimaimme tunnossa olevat pojan klopit, hieman hymyssä suin tarkkailimme häntä ja hänen vaatimattoman oloista harjoitteluaan. Yllättäen mies pysähtyi kohdallemme ja jostain syystä hän valitsi minut, katsoi syvälle silmiini ja sanoi: "Ikinä ei saa luovuttaa, koskaan ei saa antaa periksi, ei koskaan, ei ikinä!" Ja sitten hän vain jatkaa matkaansa ja ähellys jatkui salilla kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta joitain kuitenkin tapahtui, sillä noista sanoista on tullut vuosien saatossa juuri ne sanat, jotka ovat kannatelleet minua elämässä. Taiteilija uralla on aina välillä ollut vaikeita aikoja ja olen vakavasti harkinnut pyyhkeen heittämistä kehään. Mutta juuri silloin on tuo vanha sitkistelijä tullut avukseni ja hänen sanansa ovat antaneet voimaa ja asennetta punnertaa vastatuulessa eteenpäin.

Näinä aikoina, kun povataan vaikeuksia talouteen, on ilmeisen selvää että osalle meistä (ja varsinkin taiteilijoille) on tulossa vaikeat ajat. Siksi haluan välittää eteenpäin tämän ajatuksen. Älä luovuta. Taistele! Ikinä ei saa antaa periksi. Sinulla on koko elämä aikaa tavoitella unelmaasi.

(Kuvassa "The Battle", etsaus vuodelta 2005)

Hyötyliikunta oppiaineeksi peruskouluun

Avoin, käytännöllinen ehdotus kunnanpäättäjille, opetusviranomaisille ja politiikoille asumisviihtyisyyden lisäämiseksi. Teksti on julkaistu myös Hesarin mielipidepalstalla 2.12.2008. Ympäristöstä puhutaan nyt monella tavoin, mutta yksi silmiinpistävä seikka on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Nimittäin se että asuinympäristöt, viheralueet ja puistot muuttuvat yhä roskaisimmiksi. Ja syy tähän on se, että puhtaanapito on ulkoistettu ja hommat hoidetaan lähes kokonaan konevoimin.

Koneellisessa harjauksessa on vain ongelmana se, että piennar- ja viheralueiden roskat jäävät keräämättä. Eli käytännössä roskat jäävät lojumaan kaikkialle sinne minne ohikiitävä harjakone ei ylety tai mikä ei kuulu kuskin urakkasopimukseen.

Tässä asiassa yleinen puhtaanapito on pahasti taantunut sitten 60- 70-luvun, jolloin kunnilla oli vielä varaa pitää kadunlakaisijoita palkkalistoillaan ja tarjota myös näitä paikkoja runsaasti nuorten kesätyöpaikoiksi.

Oma kotiseutuni oli tuolloin varsin siisti paikka asua ja koulullakin oli oma talonmies, joka piti piha-alueet siistinä. Nyt saman koulun asfaltti kyllä kiiltää, mutta pensaiden aluset, viheralueet ja metsiköt ovat sen näköiset, että ympäristökasvatus on jäänyt lähinnä teorian tasolle.

Oheiset kuvat ovat viikon takaisia ja ne on otettu Viherlaakson koulun alueelta ja tunnelikuvakin koulun lähistöltä.

Yksi ratkaisu ongelmaan (joka ei kosketa vain Viherlaaksoa) voisi olla se, että peruskoulun, ja miksei myös lukion opinto-ohjemaan, lisättäisiin oppiaineeksi pari tuntia hyötyliikuntaa, jolloin oppillaat, luokka kerrallaan, suorittaisivat haravajumppaa lähiseudun viheralueilla ja metsiköissä.

Tällä toisi varmasti hyvin positiivista nostetta paikallisille kouluille, kun yleinen, siisteys, viihtyvyys ja myös yksittäisten ihmisten onnellisuus lisääntyy.

Alkoholi ongelmana, vaikka ei ole alkoholiongelmaa?

Radiossa oli muutama päivä sitten radiokeskustelu, jossa oppinneet herrat pohtivat miehen seksuaalisuutta Alberto Moravian kirjan "Minä ja Hän" pohjalta.

Kirjan "Minä" edustaa miehen järjellistä minää joka kykenee asialliseen keskusteluun myös hemaisevan naisen kanssa. "Hän" taas kuvaa miehen seksuaalisuutta, joka pyrkii osallistumaan housuista käsin keskusteluun ja vaatii miestä vilkuilemaan keskustelukumppaninsa rintoja ja kuvittelemaan hänet alasti.

Ohjelman ajoitus oli hyvä sillä parhaillaan on otsikoissa se kuinka tasa-arvoministerin lähin alainen oli humalassa puristellut naisten rintoja Ruotsin suurlähetystössä pidetyssä tilaisuudessa. Ja nyt taas ihmetellään miten joku voi olla noin törppö ja pilata elämänsä ja uransa tällä tavoin.

Yksi selitys tähän löytyy alkoholista ja siitä että osalle meistä alkoholi muodostuu ongelmaksi heti kun tietty raja juomisessa ylittyy. Ja tällä ei ole mitään tekemistä ns. alkoholismin kanssa, jota suomessa pidetään "virallisena" alkoholiongelmana. Harvemmin puhutaan siitä että alkoholi vaikuttaa meihin eri tavoin ja jokaisen tulisi tietää rajansa ja juoda sen mukaan.

Onnellinen se jonka alkoholi tekee iloiseksi tai ei vaikuta juuri mitenkään. Mutta aina on niitä jotka muuttuvat agressiivisiksi tai unisiksi tai joutuvat oman seksuaalisuutensa yllättämiksi.

Yksi nuoruuden tuttu muuttui aina "neljännen" jälkeen rasittavaksi tyypiksi ja hän alkoi haastamaan paikalla olevia muita uroksia "nyt otetaan miehestä mittaa" painiotteluihin yms. voiman koitoksiin. Ja muutama kalja lisää ja jo jotain onnetonta lyötiin nyrkillä turpaan. Muutama vuosi sitten sain kuulla että kyseinen henkilö ei ota nykyisin lainkaan alkoholia tai korkeintaan "yhdet". Oli muuttanut juomatapojaan pilattuaan riittävän monet juhlat ja ihmissuhteet.

Ja sama kuvio toistuu seksuaalisuuden alueella. Ei auta jos vaikka olisit kuinka moraalinen henkilö tahansa, jos ylität oman rajasi, niin yksinkertaisesti saatat tehdä jotain jota et kuuna päivänä tekisi selvinpäin ja jota et pysty järjelläsi selittämään. Kuinka moni tavallinen nainen tai mies ajattelee firman pikkujouluihin mennessään että juuri tänään pilaan maineeni ja tuhoan parisuhteeni, perhe-elämäni heräämällä krapulaan jonkun tuiki tuntemattoman kainalosta? Ja Suomalaisista murhista ja tapoista suurin osa tehdään kaveri porukassa ja humalatilassa.

Olisi mukava jos nyt julkisuudessa olevassa keskustelussa voitaisiin ottaa näkökulmia myös alkoholiasiaan, sillä joillekin meistä alkoholin pienempikin "vuosikulutus" voi aiheuttaa yllättäviä ongelmia vaikkei ns. alkoholiongelmaa olisikaan.

Kulminaatiopiste tässäkin tapauksessa löytyy varmasti siinä juuri lasillisesta, jota kyseisen virkamiehen ei koskaan olisi pitänyt ottaa.

Köyhän miehen kahvinkeitin

Kuvassa on vanha uskollinen ja käytössä lohkeillut kahvinkeittimeni vuosimallia 1982, joka katosi äskettäin hieman epäselvissä olosuhteissa. Vahva epäilyni on että vaimoni on heittänyt sen salaa pois...

Vielä muutama vuosi sitten join kahvia päivän mittaan monta mukillista. Aloitin kahvittelut heti aamusta ja keittelin tauoilla, lounaalla, valipalaa ottaessa ja aina kun janotti. Muki oli aina työpöydän kulmalla ja niinpä kahvia tuli siemailtua päivässä litra puolitoista.


Tämä tekee reilut 400 litraa vuodessa. Ja jos asiaa ajattelee 25 vuotisen kahvin suurkulutus historiani kautta, niin kvarttaalivuosisadassa se tekee 10000 litraa. Ja selväähän on ettei kenenkään vatsa kestä tällaista nautiskelua.

Joten lopetin päivittäiset kahvittelut ja siirryin satunnaisiin silloin tällöin otettuihin kupposiin. Mutta nestettä pitää ihmisen saada ja jokin pahe olla. Niinpä otin tavaksi juoda päivittäisen ns. iltakaljan.

Nyt olen kuitenkin havahtunut salaperäiseen 10 kilon painon nousuun. Ihmettelin miksi paino nousee vaikka ruoka on sitä samaa terveellistä ja liikunta yhtä tehotonta kuin ennenkin.

Mysteeri avautuu pienen "oluen kalorit"- laskutoimituksen kautta: Juon iltaisin aina yhden ison puolen litran tölkin, jossa kaloreita on 170. Vuodessa se on 182,5 litraa, mikä vastaa 8,6 litraa absoluuttista alkoholia ja 62050 kaloria, joka taas vastaa vajaata 8 kiloa läskiä, näin Ojalan laskuopilla.

Aika läjä läskiä ja noin vain puoli huomaamattomasti. Ja samalla myös aika huomaamaton hivuttautuminen suomalaisten alkoholin keskikulutuksen lähelle, joka vuonna 2007 oli 10,5 litraa absoluuttista 100%:sta alkoholia.

Nyt muutan taas nesteytystä ja koetan ottaa käyttöön isoisän "kohtuudella kaikkea"-ohjeen. Eli käytännössä lisää lenkkiä koiran kanssa ja olutta vain joka toinen ilta ja sekin pienissä 0.33 litran tölkeissä ja joka toisena iltana iso pitkä jäävesi huurteinen.
Ei tässä kai nyt muukaan auta, kun en voi kalorittomaan kahviin enää palata ja teen juonti on minulle liian mautonta ja tylsää. Jos muutos parempaan ei ala kohtuu ajassa näkymään, siis vaa'alla, niin sitten pitää varmaan opetella tupakoimaan.

Terveyden kannalta katsottuna kaikki isokokoiset pakkaukset pitäisi lailla kieltää kuten isot makeispussit, jättilimut ja oluen pintti eli 5,7 dl:n tölkki.