Mitä kuuluu partnerismille, yhteiskehittely-taiteelle?

2000-luvun alussa innostuin yhteiskehittelystä, jota ryhdyin soveltamaan tilausteosten tekemiseen. Nimesin taideteosten yhteiskehittelyn partnerismiksi vaimoni avustuksella yhteiskehittelyn hengessä. Ajatuksena oli tehdä tällä ”ismiksi” nimeämisellä pesäero tavanomaisen tuotekehittelyn parissa tapahtuvaan yhteiskehittelyyn. (Yhteiskehittely on professori Yrjö Engeströmin vastine englannin co-creation termille ja siinä on kyse asiakkaan mukaan ottamisesta, sitouttamisesta tuotteen tai palvelun kehittelyyn.)

Partnerismi herätti aikanaan mukavasti huomioita ja kävin asian tiimoilta pitämässä monenlaista puhetta ja luentoa. Ajatuksena oli myös perustaa taiteilijaryhmä ismin ja taiteilijan yrittämisajatuksen ympärille, mutta asia ei edennyt manifestia ja alkutapaamisia pidemmälle. Syynä oli lähinnä oma passiivisuuteni ja se, että partnerismin ajatus jää mielestäni liian kapeaksi, jos se liittyy pelkästään taiteilijayrittämiseen, kuten tuossa vaiheessa itselläni. Partnerismi on tilaustaidetta laajempi asia.

Tein tuolloin teoksia yrityksille ja järjestöille etupäässä kollaasitekniikalla, jonka puitteissa oli mahdollista hyödyntää kaikenlaista asiakkaalta saatua materiaalia. Syntyi lukuisia tilausteossarjoja taidelahjoiksi ja yksittäisiä teoksia erilaisiin tiloihin. Kaikissa lähtökohtana oli yhteiskehittely, josta yritin saada asiakkaat ensin kiinnostumaan.

Joillakin kerroilla yhteiskehittely asiakkaan kanssa jäi pienimuotoiseksi, eli usein se oli vain kertaluontoinen tapaaminen ja keskustelu asiakkaan toiveista ennen työn aloittamista. Tällöin työ ei poikennut paljoakaan tavanomaisesta tilaustyöstä. Osassa asiakas taas tuli aidosti mukaan kehittelyyn, ideoi, keskusteli ja toimitti erilaisia materiaaleja kollaaseja varten. Näissä yleensä ensimmäinen tehty työ johti seuraavan teoksen tai teossarjan tekoon, jota (yhteiskehittelyn) hengessä hieman jatkojalostettiin.

Kokemukseni mukaan yhteiskehittely jatkuu saman (yritys)asiakkaan kanssa tyypillisesti muutamien eri tilausten ajan. Joissakin tapauksissa asiakassuhde voi kestää pidempään. Itse olen tehnyt (ja yhä teen) muutamille yrityksille teossarjoja noista alkuajoista lähtien.

Syitä yritysasiakkaan innon loppumiseen ovat yleensä henkilöstövaihdokset, fuusiot ja suhdannevaihtelut (joita kaikkia tapahtuu yritysmaailmassa usein). Kun tutut henkilöt, joiden kanssa asiaa on aiemmin hoidettu, vaihtuvat uusiin, on yleensä aloitettava asian rakentelu alusta. Taideasioihin välittömästi vaikuttavia asioita ovat yrityksen huono tulos, säästötoimet, laskusuhdanne tai lama. Itselleni kävi 2008 alkaneen laman seurauksena vuonna 2009 niin, että kaikki yhteiskehittelyhankkeet menivät jäihin ja vakioasiakkaatkin empivät tilauksiaan. Tuohon lamaan loppui pelkän taiteen varassa olemiseni, eli päätoiminen taiteilijayrittäjyyteni ja siitä lähtien minulla on ollut osa-aikainen sivutyö toimeentuloani turvaamassa.

Uskon kuitenkin edelleen, että partnerismissa on potentiaalia ja että se on hyvä väline tilaustöitä etsivälle ja tekevälle taiteilijalle. Itse koin kaikkein vaikeimmaksi asiakkaiden etsimisen, joka käytännössä oli partnerismin, yhteiskehittely -ajatuksen esittelyä asiakkaalle. Yksinkertaisesti väsyin tähän liittyvään yrittämiseen ja myyntityöhön. Silloin kun partnerismi liittyy taiteilijan yrittämiseen, kyse on asiakassuhteen rakentamisesta, asiakkaan tyytyväisyydestä, teosten evoluutiosta kehittelyn tuloksena ja paremmasta toimeentulosta taiteilijalle.

Mutta partnerismin ei tarvitse olla sidoksissa vain tilaustaiteeseen. Mikään ei estä sen soveltamista tavanomaisessa taiteessa ja saada näin nostetta tekemiseen toisten ihmisten luovuudesta. Periaatteessa taiteilija voi yhteiskehitellä teoksia kenen kanssa tahansa. Myös oppilas-opettaja -suhteessa teokset voivat syntyä enemmän tai vähemmän yhteiskehitellen, jos tälle annetaan tilaa.

Laajemmin ajateltuna partnerismissa, yhteiskehitellyssä taiteessa, on mahdollista yhdistää useamman ihmisen luovuutta samaan teokseen ja tämä on asiassa kaikkein hienointa. Siksi uskon, että partnerismilla on taidekentällä oma paikkansa.

Kaikki taide ei sovi yrittämiseen

Aamun Hesarissa oli kirjoitukseni, jolla kommentoin aiempaa mielipidesivujen kirjoitusta. Alkuperäisessä tekstissä, jonka Hesariin lähetin, oli mukana huomautus taidealan yrittämiseen liittyvästä kapulakielisyydestä, josta nostin esimerkiksi lauantaisen mielipidekirjoittajien yrittämisen perustan, joka on: ”taidelähtöisyys organisaatioissa tehtävässä vaikuttavuuteen tähtäävässä kehitystyössä”. Mitä hittoa tämä sitten mahtaa tarkoittaakaan? Jos yrittämisen lähtökohdat joudutaan määrittelemään näin kiemuraisesti, niin kannattaako edes ruveta koko hommaan? Tässä kuitenkin mielipiteeni:

Kaikki taide ei sovellu yrittämiseen

Mielipidesivulla kysyttiin (HS 7.9.), miksi taiteen alalla on niin vähän yrittäjyyttä. 

Ei ole olemassa mitään yhtenäistä taiteen alaa, jossa pätevät samat yrittämisen vaikeudet. Taide on kattotermi, joka sulkee sisäänsä kirjavan joukon erilaisia toimintoja, joilla ei pahemmin ole tekemistä keskenään. On taiteen aloja, joissa yrittäminen on luontevaa. Elokuvia tehdään lähtökohtaisesti erilaisten tuotantoyhtiöiden kautta. Arkkitehdeillä on toimistonsa, ja taideteollisuus linkittyy tavaroiden tuotantoon. Rakenteiden ja käytäntöjen vuoksi näillä aloilla ei ole sijaa ”vapaalle taiteelle”.

On myös taiteen aloja, kuten kuvataide, joissa vapaa taide on alan organisaatioiden ja näyttelytoiminnan perusta. Kuvataiteen pariin myös hakeudutaan halusta tehdä omaa taidetta vapaasti. Jos taiteilija ottaa askeleita yrittämisen suuntaan, tämä vapaus kaventuu. Asiakaslähtöinen tilausteos on eri asia kuin itseilmaisun tuotos.

Tilaustaiteen ja ylipäätään kuvataiteen markkinat ovat Suomessa niin pienet, että ne eivät riitä laajemmin elättämään taiteilijoita eivätkä markkinat kasva taiteilijoiden yrittämisen tuloksena. Kuvataiteessa yrittäminen (ammatinharjoittaminen) on jatkossakin vain yksi osa toimeentuloa, joka koostuu tyypillisesti sivutyöstä, apurahoista ja teosmyynnistä.

Pekka Hannula
taidegraafikko,
Espoo

Apurahasysteemin ongelma selkokielellä

Ehkä tässä olisi vielä paikallaan hieman kiteyttää ongelmaa joka liittyy viimeaikaiseen keskusteluun apurahoista. Yritän selittää asian mahdollisimman selkeästi.

Ongelma tai epäoikeudenmukaisuus tai vääristymä liittyy näyttelytoimintaan. Näyttelyt ovat ainoa kanava jonka kautta taiteilijan on mahdollista rakentaa uraa, tuoda teoksiaan esille ja hankkia toimeentuloa, joko konkreettisen teosmyynnin kautta tai näyttelyssä tehtyjen mainetekojen kautta, jotka mahdollisesti myöhemmin realisoituvat esim. apurahoiksi.  Ongelma jota nyt hahmottelen näkyy selkeimmin ns. kaupallisen taiteen alueella ja kaupallisella taiteella tarkoitan kaikkea sitä taidetta, jolle näyttelyissä lätkäistään hintalappu. 

En lähde tässä saivartelemaan siitä kuinka hyvin mikäkin taide sopii myytäväksi tai missä tarkalleen kulkee ei-kaupallisuuden ja kaupallisuuden raja. Jos teos on esim. valmistettu orgaanisista materiaaleista, tilateokset jne, niin silloin ne jotka ylipäätään näitä ja vastaavia teoksia voivat ostaa, ovat lähinnä museot ja muut institutionaaliset tahot.  Sohvanpäällystauluja ja muuta 'kaupallista taidetta' voivat ostaa edellisten lisäksi myös aivan tavalliset yksityiset ihmiset. Kaupallisuus alkaa siitä kun hinta ilmoitetaan, kauppaa toivotaan ja raha alkaa liikkua. Kaupallisuutta voisi kuvata janalla, jonka toisessa päässä on vaikeasti myytävä taide, kuten esim tila-, performanssi-, yhteiskuntakriittinen-, poliittinen-, jne  ja toisessa päässä paremmin myytäväksi sopiva taide jota tehdään käsityöläisyyspohjalta esteettisiä asioita painottaen. (Tosin tämä on hieman teoriaa kun asiat taiteessa limittyvät ja kääntyilevät miten sattuu, jopa päälaelleen.)

Kaikki myyminen, myös taideteosten, on kaupantekoa mikä taas on tulonhankintaa, joka suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa pitäisi tapahtua tasavertaiselta pohjalta. Nyt apurahajärjestelmä vääristää kuvion. Käytännössä vain niiden taiteilijoiden joilla on ns. 'apuraha päällä' on mahdollista järjestää näyttely kelvollisessa galleriassa, koska kulurakenne on suuri ja toimii periaatteella 'taiteilija maksaa'. (Suomessa on vallalla vuokravetoinen systeemi, jossa näyttelypaikan pyörittäjä veloittaa muutaman viikon näyttelyajalta vuokraa välillä muutama satanen - useampi tuhat euroa + provisiot myynnistä.)  Nyt apurahat toimivat eräänlaisen piilotukena galleristeille ja muille näyttelyiden järjestäjille, mikä ei varmuudella ole apurahojen tarkoitus. 

Näyttelyitä on kuitenkin pidettävä sillä ne ovat, kuten jo sanoin, taiteilijan työssä se ainoa kanava jonka kautta uraa rakennetaan. Ja koska mitään muuta reittiä ei ole, niin myös tästä syystä tulisi jokaisella taiteilijalla (myös ei-kaupallisilla) olla sama mahdollisuus tavoitella onnistumista näyttelyiden kautta. Nyt apurahajärjestelmän puitteissa käytännössä päätetään etukäteen kenelle suodaan tähän mahdollisuus ja kenelle ei. Onnistumisen tai epäonistumisen tulisi tapahtua vain ja ainoastaan näyttelyn kautta, ei apurahojen vaikutuksesta.  Ongelma liittyy siis ammatissa toimimisen mahdollisuuksiin ja tämän pitäisi levätä oikeudenmukaisella perustuksella. 

Ja ongelma liittyy myös reiluun peliin  tulonhankinnassa ja koskee jokaista joka teoksiaan myy ja erityisesti niitä taiteilijoita, joiden taiteen myyntitulo, taiteen kokonaismyynti (liikevaihto) ylittää 8500 euroa vuodessa. Tämä on raja jonka ylittyessä lainsäätäjä katsoo ettei kyse enää ole harrastetoiminnasta vaan elinkeinosta, laittaa asianomaisen arvonlisäveron piiriin, antaa y-tunnuksen (pakollinen jokaiselle elikeinonharjoittajalle)  ja lähettää asian vakuudeksi taiteilijalle vuoden lopussa elikeinonharjoittajan verokaavakeen. On aivan samantekevää kokeeko olevansa 'yrittäjä' vai ei. (Itse en koe olevani yrittäjä sanan varsinaisessa merkityksessä, taiteilija-ammatinharjoittaja ennemmin.) 

Aina silloin kun ollaan ollaan lainkirjaimen mukaan tosiasiallisesti elinkeinon piirissä, jotain myymässä ja ostamassa, niin tulisi tämän tapahtua reilulta pohjalta, myös taiteen kohdalla. Ongelma on todellinen vaikkakin kaikenlaiset taiteen laatuasiat ja muut 'en ole mikään yrittäjä' -nyyhkytys vievät keskustelun helposti aivan kummallisille sivuraiteille. Se taiteilija jolla on y-tunnus ja väittää ettei kyse ole elinkeinosta vaan jostakin muusta, ei elä reaalimaailmassa tässä asiassa. En lainkaan puhu siitä mitä on oikea taide, tai hyvä tai huono taide, tai mikä on taiteen yhteiskunnallinen tehtävä. Puhun reilusta pelistä, oikeudenmukaisuudesta, silloin kun  taiteilijan ammatissa yritetään raapia leipää pöytään ja teoksille on asetettu jokin hinta, olkoon tekeminen taiteena kuinka hyvää tai huonoa tahansa.

Ongelman todellisuus myös Suomen Taiteilijaseurassa myönnetään. Mutta kun ratkaisu edellyttäisi todella radikaalia remonttia nykyiseen järjestelmään, niin tälle tielle ei ole haluttu lähteä. Tämä vääristymä ei katoa nykysysteemin taakse piiloutumalla tai yleistä perustuloa toivomalla, vaan ennemmin tai myöhemmin se tulee kohdata ja ratkaisuja on myös tehtävä. 

Ensimmäinen vaihtoehto tilanteen ratkaisuksi voisi olla samansuuruinen tuki kaikille, 'taiteilijatoiminnan tuki' tai 'taiteilijapalkka'. Hyvää tuessa olisi että sen myötä taiteilijapolitiikan hankauspisteet olisi helppo nähdä.  Esim: paljonko on tuen määrä, mistä lähteistä ja miten rahoitus järjestetään, ketkä tuen piiriin kuuluvat, paljonko tuen kanssa saa tehdä sivutyötunteja tai opiskella,   taiteilijoiden määrän kontrolli koulutukseen puuttumalla jne.

Toinen ratkaisu voisi löytyä vertaisarvioinnin muuttamisesta, niin että siinä poistettaan hakijoiden joukosta harrastelijat, sunnuntaimaalarit ja laadultaan muuten heikot. Ja sitten yksinkertaisesti arvotaan apurahan saajat kausittain. Tämä toisi  oikeudenmukaisuutta yllä esitettyyn ongelma kuvioon, koska selvästi useammille aukeaisi mahdollisuus työskennellä näyttelyitä varten apurahalla. Ja taidekauppaa tehtäisiin hieman reilummalta pohjalta.  Apuraha vuosilla voisi myös olla jokin katto jonka jälkeen henkilö ei enää voi osallistua arvontaan eikä saada apurahaa. 

Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Päivän Hesarissa oli mielipiteeni apurahajärjestelmään nivoutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta joka on ikäänkuin sisään rakennettu systeemiin. Kuva muutaman vuoden takaa Kumusta. En muista kenen näyttelystä.


Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Lii­sa Mayow kir­joit­ti Lauan­tai­es­sees­sä (HS Kult­tuu­ri 29. 6.) tai­teen te­ke­mi­sen ja yrit­tä­mi­sen vai­keas­ta suh­tees­ta; sii­tä, kuin­ka han­ka­laa asias­ta on yli­pää­tään kes­kus­tel­la il­man sa­vua.

On ai­van tot­ta, et­tä laa­jem­paa kes­kus­te­lua asias­ta ei käy­dä. Asian ym­pä­ril­lä va­lit­see vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ri, kos­ka tai­tei­li­juu­den tar­kas­te­lu am­mat­ti­na am­mat­tien jou­kos­sa ja tai­tei­li­jan elin­kei­no­na joh­taa sii­hen, et­tä ny­kyi­nen apu­ra­ha­jär­jes­tel­mä näyt­tää ko­vin van­han­ai­kai­sel­ta sys­tee­mil­tä, jo­ka pi­tää yl­lä epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja epä­ta­sa-ar­voa esi­mer­kik­si ku­va­tai­tei­li­joi­den kes­kuu­des­sa.

Näyttelytoiminta on ai­noa vä­li­ne, jon­ka kaut­ta ku­va­tai­tei­li­ja voi ra­ken­taa uraa, an­sai­ta kan­nuk­sia ja toi­meen­tu­loa elä­mäs­sään. Ny­ky­ai­kai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa py­ri­tään ta­sa-ar­voon ja oi­keu­den­mu­kai­suu­teen, tu­li­si kai jo­kai­sel­la sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­val­la hen­ki­löl­lä, am­mat­ti­tai­tei­li­jal­la­kin, ol­la ta­sa­ver­tai­set läh­tö­koh­dat ta­voi­tel­la mah­dol­lis­ta me­nes­tys­tä työs­sään.

Nyt apu­ra­hoi­tus saat­taa tai­tei­li­jat täy­sin eri­ar­voi­seen ase­maan näyt­te­lyn pi­tä­ji­nä. On ta­lou­del­li­ses­ti ai­van eri asia työs­ken­nel­lä apu­ra­hoi­tet­tu­na gal­le­ria­näyt­te­lyn tai ison yh­teis­näyt­te­lyn eteen ja mak­saa näyt­te­lyn usei­den tu­han­sien eu­ro­jen vuok­ra kuin työs­ken­nel­lä il­man tu­kea ja mak­saa työs­ken­te­ly ja muut ku­lut it­se.

Jokaisella min­kä ta­han­sa am­ma­tin te­ki­jäl­lä pi­täi­si kai ol­la ta­sa­puo­li­set mah­dol­li­suu­det edes yrit­tää pär­jä­tä va­lit­se­mal­laan tiel­lä. Ku­va­tai­tees­sa tä­mä ei to­teu­du, ei­kä tä­mä myös­kään ole ny­ky­ai­kaa oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja ta­sa­ver­tai­suu­den nä­kö­kul­mas­ta.

Sil­lä, mi­ten hy­vin tai huo­nos­ti "ver­tai­sar­vioi­den" apu­ra­ho­jen ja­ko nyt to­teu­te­taan, ei ole mer­ki­tys­tä, kun ko­ko sys­tee­mi ruok­kii epäoi­keu­den­mu­kai­suut­ta.

Poh­jim­mil­taan apu­ra­hat ovat vää­ris­ty­nyt­tä elin­kei­no­tu­kea, vaik­ka tai­de­jär­jes­töt ei­vät tä­tä myön­nä. Pu­hu­taan "tai­teel­li­sen laa­dun" tu­ke­mi­ses­ta, vaik­ka ky­se on hy­vin pit­käl­le sii­tä, mi­kä mil­loin­kin on tai­de­ken­täl­lä muo­tia.

Apurahajärjestelmä ny­ky­muo­dos­saan tu­li­si lak­kaut­taa ja täys­re­mon­toi­da niin, et­tä jo­kai­nen am­mat­tiaan pää­työ­nään har­joit­ta­va am­mat­ti­tai­tei­li­ja sai­si sa­man­suu­rui­sen tuen toi­min­nal­leen, jot­ta jo­kai­nen voi­si on­nis­tua tai epä­on­nis­tua ai­van it­se il­man et­tä jär­jes­tel­mä päät­tää, ke­nen tai­de saa elää ja ke­nen ei.

Tä­hän vaa­tee­seen saa yleen­sä vas­tauk­sek­si pelk­kää hil­jai­suut­ta. Tai sit­ten ku­lis­seis­sa ker­ro­taan, et­tä tär­keäm­pää on tu­kea yh­des­sä yleis­tä kan­sa­lais­palk­ka-aja­tus­ta kuin uu­dis­taa apu­ra­hoi­tus­ta.

Tai­tei­li­joi­den etu­jär­jes­tö­jen teh­tä­vä ei sai­si ol­la vih­reän tai va­sem­mis­to­lai­sen tai muun vä­ri­sen po­li­tii­kan tu­ke­mi­nen vaan vain ja ai­noas­taan tai­tei­li­joi­den tu­ka­lan ase­man pa­ran­ta­mi­nen puo­lue­kan­nois­ta riip­pu­mat­ta. Apu­ra­hat ja kan­sa­lais­palk­ka ei­vät lii­ty mi­ten­kään yh­teen.

Tai­tei­li­jan nä­kö­kul­mas­ta ajat ovat ai­na vai­keat.

Pek­ka Han­nu­la

tai­deg­raa­fik­ko, Es­poo

Asiaan liittyvää keskustelua:
Vastine Suomen kultuurirahaston asiantuntijan mielipiteeseen HS 12.7.2013
Keskustelua Facebookissa tästä linkistä.
Apuraha-apparaatin ongelma selkeästi määriteltynä.

Galleriamyyntiin saatava pelisäännöt

Aamun Hesarissa oli ilokseni mielipidekirjoitukseni:

Galleriamyyntiin saatava pelisäännöt

Muu­ta­mil­le "am­mat­ti­tai­toi­ses­ti hoi­de­tuil­le" gal­le­rioil­le kes­kit­ty­neet tai­de­os­tot pu­hut­ta­vat (HS Mie­li­pi­de 15. 2.).

Näin tai­tei­li­jan nä­kö­kul­mas­ta Suo­men gal­le­ria­kent­tä on var­sin se­ka­va. Alal­la on kir­ja­va jouk­ko mo­nen­lai­sia toi­mi­joi­ta. Gal­le­rioi­ta pyö­ri­tel­lään jär­jes­tö-, tai­tei­li­ja-, yh­dis­tys-, kun­ta-, myyn­ti- ja vuok­ra­ve­toi­ses­ti. On tal­koo­mei­nin­kiä, har­ras­te­lua se­kä am­mat­ti­mais­ta ja puo­li­am­mat­ti­mais­ta yrit­tä­mis­tä.

Ku­ka ta­han­sa voi pe­rus­taa gal­le­rian Suo­mes­sa il­man sen kum­mem­paa tai­de­asioi­den tie­tä­mys­tä tai tun­tu­maa tai­de­kent­tään ja tai­tei­li­joi­den te­ke­mi­siin.

Alal­le tar­vit­tai­siin ki­peäs­ti ylei­nen "työeh­to­so­pi­mus" tai­tei­li­joi­den ja gal­le­rioi­den vä­lil­le. Täs­sä so­pi­muk­ses­sa mää­ri­tel­täi­siin sel­keät pe­li­sään­nöt, joi­den puit­teis­sa toi­mi­taan. Ny­kyi­ses­sä toi­min­ta­ym­pä­ris­tös­sä käy yleen­sä niin, et­tä köy­hin osa­puo­li eli tai­tei­li­jat hä­viä­vät eni­ten tai jo­pa mak­sa­vat ko­ko lys­tin.

Tä­tä odo­tel­les­sa on hie­no asia, et­tä Kias­ma os­taa teok­sia myös suo­raan tai­tei­li­joil­ta il­man vä­li­kä­siä.

Pari prinsiippiä taiteilijalle

Juice lauloi joskus 70-luvun lopulla: "Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa, ja kaikki haluaa rahaa, ja elämää kuuluisaa..." Näin taitaa olla, sillä erilaisille elämän kilpajuoksussa avittaville ajatuksille on alati kasvavasti kysyntää.

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari"-ajatusta. Muitakin ihmisvalmentajia on, kuten vaikka Juhani Tamminen, jolta löytyy suoraviivaisia prinsiippejä vaikkapa siitä miten peli voitetaan, rapakunto selätetään ja työuupumuksesta herätään takaisin arkeen ja elämään. Tammisen prinsiippeistä käyköön esimerkiksi ohjeet työuupumuksen voittamiseksi.

Molempien herrojen tekstejä olen tutkinut. Itsekurin kautta opetellaan elämää uusille urille ohjaavia toimintamalleja ja tapoja. Tiedän että elämänvalmentajia ei kovin suuresti taidekentällä arvosteta, varsinkaan taiteilijoiden parissa. Tammisen prinsiippejä pidetään simppeleinä naistenlehdistä napatuilta tuokiopaloina ja jo pelkkä Sarasvuon nimen mainitseminen saa monet kolleegat näkemään raivokkaasti punaista.

Usein tämänkaltaisissa ohjeistuksissa liikutaan työelämän ihmissuhteissa ja uran rakentelun maisemissa. Eikä tässä sinänsä mitään vikaa ole. Mutta tälläinen maisema on vain taiteilijalle outo. Taiteilijan työ on vapaata luovaa työtä, jota eivat normaalin työ- tai yrityselämän normit rajoita, siksi kaikki tavanomaiset uranrakentelu ohjeistukset eivät taiteilijalle sovi. Vaikka kuinka sisäistää että "on suunniteltava jo tänään huomisen työt", niin kun huominen sitten tulee, niin inspis voikin viedä päivän kulun jonnekin aivan toisaalle. Huomisen suunnittelusta pystyy pitämään paremmin kiinni tavanomaisemmassa työssä jossa kalenteri on työkalu, niin kuin taltta veistäjälle. Taiteilijan on parempi suunnitella työnsä sopivan väljin etapein, vaikkapa näyttely kerrallaan.

Hyvä ajatus löytyy urheiluvalmentajilta muodossa "Never give up!" Sarasvuo kehoittaa pysymään liikkeessä, "ottamaan edes pienen askeleen oikeaan suuntaan". Tämä on mielestäni erittäin hyvä prinsiippi myös taiteilijalle. Taiteilijaelämä jos mikä on yhtä epäonnistumista, ei-oon kuuntelua milloin näyttely-jyryiltä, milloin apurahalautakunnilta. Tuskailua rahan kanssa ja pennin venyttelyä. Moni heittää hanskat tiskiin alan realiteettien edessä jo nuorella iällä. Muuttaisin kuitenkin prinsiipin muotoon:

Usko itseesi!

Taiteilijan kohdalla on kyse juuri tästä. On uskottava ideoihinsa, ajatteluunsa, taiteensa tasoon ja laatuun, omiin kehitysmahdollisuuksiinsa, muutoin ei jaksa seurata taiteilijakutsumustaan. Ei kuitenkaan ilman totuudenmukaista itsekritiikkiä. Never give up- meininki ei auta, jos olet lahjaton itsepäinen töhertelijä. Hakkaat vain päätäsi näkymättömään muuriin ja ihmettelet miksi päätä särkee.

Toiseksi taiteilijan prinsiipiksi ehdotan:

Riko kahleesi!

Spontaanius, hetkeen heittäytyminen, innostuminen ja leikki ovat luovuuden perusta. Jos taiteilijalla on kovin paljon lukkoja, jumeja ja muita estoja tai paljon rajoja joita ei saa ylittää, niin luovuus ei pääse puhkemamaan kukkaan. Siksi taiteilijalle on tärkeää vapautua pidäkkeistään, mitä ne sitten ovatkin. Tämä on aika laaja kysymys ja menee helposti psykologian ja mielenterveyden ja henkisen hyvinvoinnin alueelle.

Tiedän että jotkut kolleegat ovat kamppaileet jopa vuosikymmeniä pidäkkeidensä kanssa, kunnes sitten viimein ovat löytäneet avaimen lukkoonsa ja sen myötä uuden vapauden työhön. Monille taidekoulusta muodostuu kahle, joka pitää otteessaan vielä vuosia koulun päättymisen jälkeen. Oma isäni Simo Hannula löysi ilmaisullisen vapautensa vasta liki kymmenen vuotta Ateneuminsa jälkeen.

Asiaan liittyy myös ihmisenä kasvamista, itsensä hyväksymistä, häpeästä eroon pääsyä ja paljon muuta isoa henkistä prosessia, eikä tämä aina ole ollenkaan helppo asia. Tärkeää on kuitenkin yrittää hahmottaa omat lukkonsa ja nähdä ne ja sitä kautta lähteä näitä solmuja aukomaan. Se että tajuaa olevansa lukossa, on jo puoli voittoa ja askel kohti vapautumista.

Kolmas taiteilijan prinsiippi voisi olla:

Verkostoidu!

Taidekentällä toimitaan mitä suurimmassa määrin erilaisten verkostojen, ihmissuhteiden, tuttavuuksien ja jopa klikkien kautta, siksi taiteilijalle on eduksi jos hänet tiedetään ja tunnetaan ja hänellä itsellään on myös laajasti tuttavia. Alalle myös yleensä tullaan erilaisten taidekerhojen, ilmaisulukioiden, valmistavan koulun ja varsinaisen koulun kautta, vuosikausien opiskeluryhmissä puurtamisten kautta. Monelle näissä luodut kontaktit säilyvät hautaan asti. Yksinäisille erakkopuurtajille ja tuntemattomille suuruuksille, joita kukaan ei suosittele, taiteilijan tie on todella vaikea.

Näillä kolmella ajatuksella taiteilija pärjää jo aika pitkälle, ainakin taiteen teossa. Elinkeinon kohentamista, kalenterin lukutaitoa tai arkea auttavat muut prinsiipit miettikööt kukin tykönään.

Tosiasiassa ihmisvalmennus, sparraus on jo tullut myös taiteen alueelle manageritoiminnan kautta. Näissä yhteyksissä taiteilijat pohtivat managerin kanssa "prinsiippejä", käyvät läpi toimintaansa ja pohtivat miten juoksua voisi parantaa. Juoksulla tarkoitan tässä toimeentuloa, en taiteen tasoa. Googlaamalla "taidemanageri" asiaan löytyy lisävaloa. Manageri kulkee maksua vastaan taiteilijan rinnalla samaan tapaan kuin yritysvalmentajat ja käytössä on myös heiltä omaksutut opit. Ehkä joskus kirjoitan tästä lisää.

Sisäinen sankari vs Taiteilijan kutsumus

Yritin vuosia yhdistää yrittämistä taiteen tekoon. Etsin tosissani keinoja taiteilijuuden ja yrittäjyyden mielekkääseen liittoon, mutta ponnisteluistani huolimatta sisälläni ei kasvanut sankaria vaan piinaava ristiriita. Ja viimein 2008 minun oli pakko valita taiteen ja yrittämisen välillä. Valitsin taiteen. Tätä asiaa olen viime vuosina joutunut silloin tällöin selittämään ja koetan nyt tässä kirjoituksessa hieman valaista asiaa.

Menestyäkseen yrittäjän täytyy opetella kurinalaisuutta, vastuullisuutta ja ennenkaikkea hänellä täytyy olla voimakas näky siitä mitä hän yrittämisellään tavoittelee. Selkeä kirkas tavoite, jota kohti ponnistella. Jari Sarasvuon sanoin (Vapaus - itsensä johtamisen mahdollisuudet, 1998): "Itsekuri on pakon luomista sisällesi. Itsensä johtajilla on voimakas näky siitä, mitä pitäisi saada aikaan. Tästä syntyy heille sisäisen pakon tunne."

Sarasvuon sisäisessä sankaruudessa on hyvin pitkälle kyse juuri tästä. Vanhaa löysää ajattelua kyseenalaistetaan, opetellaan vastuuta, aikataulutetaan ja omaksutaan erilaisia toimintamalleja jotka kirkastavat tavoitetta ja ennenkaikkea vahvistavat sisäistä motivaatiota, pakkoa. Kaikki ikäänkuin tähtää siihen että yrittäjästä kuoriutuu leijona, sisäinen sankari herää ja johtaa itsensä läpi harmaa-kivisten haasteiden. Sinänsä ihan toimivaa ajattelua yrittämisen saralla. Usein juuri ne joilla on suurin sisäinen pakko tai motivaatio, onnistuvat yrityksessään parhaiten.

Menestyäkseen yrittäjän on siis ruokittava motivaatiotaan ja kasvatettava siitä yrittämistä eteenpäin ajava pakko. Ristiriita taiteilijalle tässä syntyy siitä kun taiteilijan sisällä on jo valmiiksi toinen taiteen tekoa eteenpäin työntävä pakko, eli ns. taiteilijan kutsumus. Taiteilijan ammatti on ennenkaikkea kutsumusammatti ja taiteen tekeminen saattaa joillekin olla lähes pakkomielteen omainen "perustarve". Joskus taidetta tehdään jopa täysin elämän ja arjen realiteeteista huolimatta. Puhun tässä ns. vapaasta taiteesta, eli taiteesta jota syntyy taiteilijan itseilmaisun tuloksena, teoksista joiden kautta taiteilija haluaa kertoa jotain uutta, taiteesta joka on taiteilijalähtöistä - ei markkinalähtöistä tai taidekäsityöläisyyttä.

Kun sitten taiteilija ryhtyy kokeilemaan siipiään yrittäjänä, hänen on löydettävä sisältään motivaatio myös tähän. Kun sitten itseä johdetaan ja yrittämisintoa rakennetaan, niin käynkin niin että sisäisen sankarin sijaan sieluun syntyy sisällisissota, jossa taiteilijan kutsumus ja uusi tulokas asettuvat vastakkain. Ja taiteilija huomaa olevansa tilanteessa jossa taiteenteko ontuu, teosten taso laskee ja yrittämisestäkään ei oikein synny kunnon jälkeä. On valittava jompi kumpi.

Hyvää taidetta syntyy silloin kun taiteilija on hieman epävarmalla maaperällä ja joutuu uutta etsiessään etenemään omien rajojensa äärillä, hapuilemaan kohti lopputulosta ja on valmis kyseenalaistamaan tällä matkalla tarvittaessa kaikki omat ratkaisunsa ja aiemmat kokemuksensa. Tämä on vapaata taidetta. Kun sitten näin syntynyt teos toistetaan ja ryhdytään tekemään vastaavanlaisia markkinoiden tarpeisiin, niin silloin liikutaan pikkuhiljaa kohti käsityöläisyyttä. Taiteen uniikkius vähenee, taiteilijan ideat muistuttavat toisiaan ja seuraavaksi ollaan tilanteessa jossa taiteilija vääntää samaa latomaisemaa kuin puukontekijä tuotettaan. Käsityötuotteena puukko tai ankkamaalaus voi olla kaunis, kelvollinen ja mitä mukavaa tahansa, mutta taiteena se on aika mielenkiinnotonta.

Yrittäjyyttä pohtivan taiteilijan kannattaa kysyä itseltään: "Olenko sielultani enemmän vapaa taiteilija vai käsityöläinen?" Sellaiselle taiteilijalle jonka tekeminen menee lähelle käsityöläisyyttä, yrittämisen asiat ovat helpommin omaksuttavissa, mutta vapaata taidetta janoavalle yrittäminen on sula mahdottomuus. Tämä on läksy jonka olen oppinut kantapään kautta.