Mitä jää jäljelle?

Viherlaakson koulusta kaakkoon sijoittuvalla tontilla seisoi aikoinaan Albert Wikbergille kuuleneita rakennuksia. En muista milloin purettiin se lähinnä nykyistä kävelysiltaa ollut vanha rakennus, jossa Wikberg aloitteli verstastoimintaansa, joka sitten laajeni ja siirtyi isompiin tiloihin Turuntien varteen. Mutta kaksi muuta rakennusta työnnettiin nurin melko tarkkaan 40 vuotta sitten keväällä 1981, jolloin otin niiden purkamisesta muutaman kuvan. Ensimmäisessä kuvassa on tontin pohjoisimmassa kulmassa ollut pieni rakennus, jonka taustalla näkyy Viherlaakson koulu silloisessa olomuodossaan. Nyt tuo koulukin on purettu ja korvattu uusilla rakennuksilla.

Seuraavassa kuvassa näkyy purkujätteen takaa Viherlaakson terveysaseman nurkka. Pienenkin talon rakentaminen ottaa aikaa useita kuukausia, mutta purkuun tarvitaan vain muutama päivä. Se miten ympäristö muuttuu tapahtuu joskus näenneäisen hitaasti. Silti ajan myötä ympäristö muokkautuu ihan erinäköiseksi kuin se oli joskus ennen. Se joka palaa vuosikymmenten jälkeen kotiseudulleen saattaa hämmentyä kuinka vieraalta kaikki näyttää.

Jokaisella rakennuksella on oma elikaarensa. Se rakennetaan johonkin tiettyyn paikkaan. Sitä asuvat tietyt ihmiset tarinoineen. Ihmisiä syntyy ja kuolee. Asukkaat vaihtuvat ja muuttavat. Tontteja ostetaan ja myydään ja taloja vuokrataan. Jossain vaiheessa rakennus tulee kuitenkin tiensä päähän ja se puretaan. Tämän talon kohtalo sinetöitiin jo reilu kymmenen vuotta aiemmin kun sen viereen rakennettiin vilkas Viherlaaksontie. 

Myös muisti muuttuu ja muovautuu. Siihen sulautuu todellisuuden lisäksi mielikuvia toisten kertomuksista, muista paikoista ja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet ihan jossain muualla. Onneksi muistin tueksi jää joskus valokuvia, joista voi nähdä miten asiat ovat olleet. Nykyisin tontti on metsittynyt ja sen pusikoiden kätköissä "puistobaarissa" juodaan Alepasta haettua olutta. 

Lippajärven uimaranta silloin ennen

60-luvun lopussa Lippajärven uimarannalla oli kesäpäivinä vilskettä. Viherlaakson rantatien varteen oli rakennettu uusia kerrostaloja ja rivitaloalue. Näihin oli muuttanut lukuisia lapsiperheitä. 

Oheiset kuvat ovat isäni ottamat. Niistä näkyy hyvin miten kovassa käytössä on uimaranta ollut. Vanha jykevä laituri oli vielä paikoillaan. Se on palvelut uimareita ja mattojen pesijöitä. Sen päässä olevilla tolpilla ovat monet porukat istuneet. Vuosien saatossa jäät murjoivat laiturin pikkuhiljaa käyttökelvottomaksi ja se purettiin 90-luvun alussa. 

Olen tässä kuvassa tuo kahlaava kameraa lähinnä oleva laiha poika. Jos olen tässä kuusi vuotias, niin silloin kuvat on otettu 1967.

Seuraavassa kuvassa näkyy uimaranta kuvattuna laiturin nokasta. Nykyinen mäkinen polku tai reitti rannalle jää kuvan ulkopuolelle selvästi vasemmalle. Tuohon aikaan rannalle pääsi myös laiturin kohdalle laskeutunutta polkua. 

Uimaranta oli suosittu, vaikka veden laatu oli heikko. Syynä valumavedet, järven mataluus ja Viherlaakson vanhojen villojen viemäröinnit, joista osa laski jätevedensä suoraan järveen. Onneksi viemäröinnit on saatu kuntoon ja järveä on hapetettu ja hoidettu, niin että 2000-luvun puolelle tultaessa veden laatu on parantunut huomattavasti. 

Uimarannalla oli myöhemmin uudempi pontonilaituri, mutta se poistetiin vajaat kymmenen vuotta sitten. Nykyisin rannalla ei laituria, mutta uimarit ovat palanneet.

Viimeinen kuva on ilmeisesti vuodelta 1965. Noihin aikoihin rantaa on kunnostettu ajamalla sinne suuret määrät hiekkaa. Lippajärven pohja on luonnostaan mutainen ja aika ajoin, paikka paikoin järvessä on ollut iilimatoja. Järvessä elää myös runsas populaatio isojärvisimpukoita. 

Viherkierros

70-luvulla lääkäri totesi isäni Simo Hannulan ylipainon, kohonneet verenpaineet ja  kolesterolit sekä liikunnan puutteen. Saamiensa nuhteiden jälkeen hän teki elämäntaparemontin, aloitti lenkkeilyn ja rupesi syömään kasviksia. Läskisoosin tilalle tulivat kummalliset salaatit ja omatekoiset oluthiivalla maustetut myslit. 

Uuden elämäntapansa myötä rakentuivat uudet rutiinit, aterioiden sisällöt ja lenkille lähdön ajat. Hän heräsi varhain ja hääri työhuoneellaan jo kuudelta. Kävi kodin puolella aamiaisella seitsämältä ja kahvilla yhdeksältä, hääräsi väliin ateljeessaan, söi lounaaksi salaattia yhdeltätoista ja nautti 15 minuutin ruokaperäiset. Puuhasi taas taidettaan ja otti iltapäiväkahvit kahdelta. Työpäivän hän lopetti varttia vaille neljä, jolloin hän puki ylleen punaisen verryttelypuvun ja veti jalkaan lenkkitossut. 

Alussa hän raahasi lenkillä mukana koiraa, mutta kunnon kohennuttua jätti sen kotiin, kun kyllästyi nuuskimaan porttien pieluksia ja halusi lenkkiin lisää pituutta. Juoksun reitti kulki Viherlaakson sisällä. Ensin hän kipaisi alas Viherlaakson rantatielle, kaarsi sitä Iltalan suuntaan, sivuutti vanhan kansakoulun ja eteni ostoskeskukselle. Ylitti sitten kävelysillan, ohitti Solvallan ja hölkkäsi menemään pitkin Törmäniityntietä ennen kuin tuli takaisin rantatielle. Tämän “Viherkierroksen” hän juoksi kolme kertaa, satoi tai paistoi, joka toinen arkipäivä. Sunnuntai oli varattu näyttelyissä käymistä varten. 

Sattui niin että Viherlaaksossa oli toinenkin rutiinimies. Tämä ulkoilutti koiraansa joka päivä täsmällisesti samaan aikaan ja samassa pusikossa. Isä muistutti huomattavasti Spede Pasasta kaljunsa ja samankaltaisen partansa kanssa. Niinpä aina toisen kierroksen lähtiessä, kun isää alkoi jo pahasti puuskuttaa, pusikosta kuului kannustushuuto: Hyvä Spede! Spede, Spede!” Sen voimalla isä jaksoi jolkotella lenkin loppuun.

Huonolaatuisessa kuvassa, joka on otettu parikymmentä vuotta myöhemmin, isä on punaisissa verkkareissaan uudessa asuinkunnassaan Sammatissa.

Vilho Penttilän huvilan naispatsaat Viherlaaksossa

Viherlaakson rantatien varrella, (Viherlaaksonranta 8) paikassa jossa nykyisin on hoivakotikiinteistö, oli aikoinaan kaunis huvila torneineen. Sen rakennutti itselleen arkkitehti Vilho Penttilä 1900-luvun alussa. Penttilä ammuttiin punaisten toimesta sisällissodassa epäiltynä aseiden salakuljetuksesta. Dora vaimo joutui myymään huvilan, Villa Penttilän, joka päätyi uuden omistaja kuoltua vakuutusyhtiö Suomi-Salaman työntekijöiden virkistyskäyttöön. Tuossa käytössä huvila palveli aina 1960-luvun alkuun. Huvila oli pystyssä vielä 60-luvun lopulla, jolloin Viherlaakson rannan kerros- ja rivitalojen rakentaminen oli saatu päätökseen. Tuolloin se oli jo pahoin rapistunut. Viimevaiheessaan ennen purkamista se oli satunnaisten majailijoiden käytössä ja toimi lasten sokkeloisena leikkipaikkana. Muistan itsekin linnamaisen rakennuksen hyvin ja olen myös käynyt muutaman kerran rakennuksessa "seikkailemassa". Sisällä  paikat oli tärvelty ja sekalaista roinaa levitelty joka puolelle.

Huvila katosi mutta kivitasanne jäi. Samoin jäivät rinteelle sijoitetut naispatsaat, jotka tähystelivät Lippajärveä moneen suuntaan. Osa patsaista oli paikoillaan vielä 1981, jolloin otin nämä kuvat. Joitain vuosia myöhemmin huomasin yllättäen patsaiden kadonneen. 1981 patsaita oli jäljellä vain kaksi. Muistikuvani ja myös paikkakuntalaisilta kuulemani mukaan niitä olisi ollut paikalla selvästi ennemmän. Patsaita on siis täytynyt kadota paikalta jo aiemmin.

Kuvien ottamisen aikaan kaikilta patsailta oli isketty nenät sisään, niin kuin vandaalien kohteesi joutuneille patsaille kaikkina aikoina tuppaa käymään. Loppuvaiheessa ennen katoamista yksi patsaista ilmeisesti työnnettiin alas kalliolta. 

Olen usein miettinyt mitä patsaille tapahtui ja kuka mahtoi olla niiden veistäjä? Ovatko ne jossain museossa muiden nenättömien kivipaasien joukossa vai kenties koristamassa jonkun tiluksia? Kuulopuheiden mukaan samanlaisia patsaita on yksi havainnut autiotalon portinpielessä Hirsalassa. Ja toisen ystävä on taas nähnyt patsaan kurkistelevan jonkun ulkorakennuksen ajoliuskan alta Itä-Uudellamaalla. No, mene ja tiedä. Ehkä patsaiden kohtalo joskus ratkeaa. 

Arvoitus alkaa avautua. Kommenttien ja vihjeiden perusteella tarkentunutta tietoa:

Patsaat eivät ole Vilho Penttilän tilaamia vaan myöhemmin paikalle tuotuja vakuutusyhtiö Suomi-Salaman toimesta, jonka Aleksanterinkadun kiinteistön katolla ne olivat olleet. Patsaat on siirretty Viherlaaksoon 1957 kiinteistön remontin yhteydessä. Tämä selittää hyvin sen miksi patsaat eivät oikein tuntuneet sopivan uusille sijoituspaikoilleen rinteeseen ja kallion kielekkeille. Patsaiden veistäjä on kuvanveistäjä Alpo Sailo. Tämä tieto löytyy kirjasta Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema. Kirjassa tosin kerrotaan virheellisesti, että rakennus olisi purettu jo 60-luvun alussa, mikä ei pidä paikkaansa, sillä rakennus oli vielä pahasti ränsistyneenä paikallaan 60-luvun lopulla. Olen sen omin silmin nähnyt ja siellä leikkinyt. Viherlaaksoon muutin kolme vuotiaana 1964. 

Vanha Helvin kioski Viherlaaksossa

Tämä on vanha puinen Helvin kioski, joka oli Viherlaaksossa taksiaseman vieressä Turuntien ja Kauniaisiin vievän Helsingintien risteyksessä. Vieressä oli Viherlaakson taksiasema taukotupineen. Kuva on vuodelta 1981, jolloin kioski oli pystyssä ja sen vanha pitäjä vielä hengissä. Kioskissa oli kolme luukkua. Yhdestä myytiin lehdet, karkit, tupakat ja muut tavanomaiset kioskituotteet. Keskimmäisestä luukusta myytiin nakkipiiraita ja muuta purtavaa pikkunälkään ja viimeiseltä luukulta löytyi lahjatavaraa ja muuta spesiaalia aina Eau de Colognea myöten. Ja jokaisesta luukusta palveli väsymättä sama vanha nainen, Helvi, joka asui puutalossa piilossa kioskin takana. Työpaikka oli siis lähellä ja siksi hän tuntui olevan paikalla lähes mihin kellonaikaan tahansa. 

Mutta ikää tuli liikaa ja vanhan rouvan pyörittämän kioskin toiminta loppui 80-luvulla ja rakennus hävitettiin 80-luvun lopun tulipalon jälkeen. Taksiaseman yhteydessä taisi joku hetken kioskia pitää – Grillikioski Viheriina – mutta sekin on jo vuosia sitten lopettanut. Enää ei paikka ole vastaava risteyspaikka kuin ennen. Liikennejärjestelyt ovat muuttuneet Kehä II myötä ja paikasta on tullut Viherlaakson hoitamatonta reuna-aluetta. Joku aika sitten kioskin paikalla oli sinne unohtunut hiekkakasa.

Ikääntynyt naapurini sanoi, ettei tämä ollut hänelle se vanha kioski vaan uusi. Alkuperäinen sijaitsi vinosti vastapäätä, Turuntien toisella puolella, hieman Kehä II suuntaan silloisen puhelinkopin vieressä. Tätä olen liian nuori muistamaan, sillä muutin Viherlaaksoon pikkupoikana vasta 1964. 

Olen nähnyt myös vanhan tulitikkuetiketin painatuksella: KIOSKI Martti Suonpää Viherlaakso Puh. 599721. Kyseiset tikut oli tehty Porin Tulitukku Oy:n toimesta joskus ennen vuotta 1987 jolloin tehdas lopetti toiminnan. 

Kioski näyttää olevan "vähäpätöinen" rakennus ja itsestäänselvyys, johon ei paljon kiinnitetä huomiota kuin vasta sitten kun se katoaa.  Joskus mietin kuka Helvi oli ja mitä tarinoita kioskiin liittyy. Kaikki kommentit kioskista ovat tervetulleita.

Espoossa taidetta voi keräillä roskalavoilta

Kävin aikoinani Viherlaakson yhteiskoulua ja lukiota. Kuvaamataidon opettajani oli yhteiskoulun puolella Aarres Salli. Nämä kaksi Sallin maalausta olivat osa koulussa olleita taideteoksia, joita ei lukumääräisesti ollut kovin monta. Joukossa oli myös grafiikkaa, esimerkiksi Kaskipuron, isäni Simo Hannulan ja muiden vedoksia. 

Sain äskettäin tiedon, että viime kesänä nämä ja muutama muukin teos olivat lojuneet Viherlaakson lukion remonttityömaan roskalavalla, josta valveutunut kansalainen oli ne kerännyt talteen. Maalauksissa on ilmeisesti kyse Sallin Espoon kaupungille tekemästä tilaustyöstä.

Sinänsä en hämmästy jos joskus grafiikkaa heitetään pois, etenkin jos kostuneen vedospaperin pelätään homehtuneen, mutta Espoon kaupungin toiminta Sallin maalausten kohdalla vaikuttaa aika ronskilta. Kuulemani mukaan työt kun ovat ihan rahan arvoista tavaraa jälkimarkkinoilla huutokaupassa. En ota tässä se enempää kantaa kaupungin menettelyyn kuvataidetta painottavaan lukioonsa liittyen vaan puhun asiasta hieman yleisemmällä tasolla.

Ongelman ydin on siinä, että suomen kokoisessa pienessä maassa koulutetaan (kulttuurialan supistuksista huolimatta ) aivan liikaa taiteilijoita, jo ennestään alalla toimivan joukon jatkeeksi. Kun tähän lisätään se tosiseikka, että pankkien ohella monet muutkin isot perinteisesti taidetta keränneet ja ostaneet instituutiot/yritykset karsivat kokoelmiaan varsin reippaalla kädellä, niin tämä aiheuttaa teostungosta taidemarkkinoille. Yhtälöön ynnätään vielä museoiden halu työntää varastoistaan ylimääräiset rönsyt samoille markkinoille. Lisäksi kun taidetta koko ikänsä haalineita suurten ikäluokkien edustajia kaatuu yhä enenevästi hautaan, niin perikuntien toimesta taide sen kun lisääntyy markkinoilla lähes exponentaalisesti. Taidetta tulee siis monesta tuutuista markkinoille kokoajan liikaa.

Kun yhtälöä miettii, niin selviö on, että yhteiskuntana emme voi  raahata kaikkea vanhaa esineistöämme tai taidetta mukanamme loputtomasti, vaan karsintaa on joidenkin periaatteiden mukaan tehtävä. Museoala miettii poistoja ja teosten hävittämistä päivittäin ja heillä on siinä omat käytäntönsä, joihin ei kuulu käsitykseni mukaan teosten dumppaaminen rakennusmiesavusteisesti roskalavoille. Viherlaakson tapauksen suhteen olisi ollut taiteilijan nimeä kunnioittavampaa edes lahjoittaa dumpatut työt vaikka oppilaiden koteihin.

Jos itse taiteen tekijänä haluan päästä jostain teoksestani eroon, niin tällöin silpuan ja poltan sen. Tuhoan säännöllisesti sellaisia töitäni, joita en halua jälkeeni jättää. Ateljeen takan tuhkalla on sitten hyvä lannoittaa ikkunasta avautuvaa puutarhaa ja kerätä kukoistavan näkymän katselemisesta uutta inspiraatiota.  Mielestäni jokaisen  kuvataiteilijan velvollisuutena on siivota nurkkiaan säännöllisesti ja päästää käsistään vähemmän ja laadukkaampaa.

Taiteilijana minun on helppo kontroloida sitä mitä markkinoille omasta toimestani lähtee. Mutta kun teokset ovat pois käsistäni niin ne alkavat elää omaa elämäänsä yhteiskunnan eri kerroksissa, kunnes ne sitten aikanaan tulevat elinkaarensa päähän ja "kuolevat". Tekijänä toivoisin, että tämä kuolema olisi jotenkin "arvokas" tai edes "asianmukainen".

Siksi instituutioiden taholta taiteen karsinta tulisi tapahtua yhteistyössä museolaitoksen kanssa, jossa pitäisi olla paras asiantuntijuus päättää mitä säilytetään ja mitä ei ja se miten teos kuolee. Museon takapihalle voisi perustaa minun puolestani vaikka taideteoskrematorion, jonka tuottamaa taidetuhkaa voisi myydä museokaupassa Espoolaisten kulttuurikotien tai uusien kuvataideluokkien ikkunalaudoilla kasvavien kukkien lannoitteeksi. No, vakavammin sanottuna taideala tarvitsee joka tapauksessa keskustelua tästä aiheesta.

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue.

Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä.

1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän.

Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä.

Jos muistat tai tiedät jotain Petas-Baarista, niin ole vapaa kommentoimaan. Mitä baarissa on tapahtunut, miten se liittyy Espoon historiaan, miksi se on niin "legendaarinen", kuten olen kuullut väitettävän?

Petas-baarin läheltä parisataa metriä Lippajärventietä pohjoiseen tien oikealta puolen löytyi yleinen vesiposti. Vesiposti on edelleen käytössä, vaikka se jää hieman hankalaan paikkaan tien mutkaan eri puolelle kuin kävelytie. 

Graffiti pakkopullaa

Nämä graffitit menevät jo hieman ITE-taiteen puolelle, sillä ne on maalattu omalla tontilla sijaitsevan ulkorakennuksen seinään tai sitten kuvat on tilattu joltain graffitin tekijältä. ITE-taiteessa on usein kyse oman elinpiirin rakentamisesta kokonaistaideteokseksi, kun taas graffiteiden ytimestä löytyy anarkiaa ja maailman haltuunottoa, reviirin merkkaamista omien kuvien avulla.

Oheisessa manga-henkisessä työssä kiteytyy kuitenkin hyvin graffitien keskeinen ongelma, josta ei pahemmin kuule puhuttavan. Nimittäin se että jokainen graffiti on aina myös "mielipide" tai "puheenvuoro" jostain asiasta. Ja vaikka suomessa sanavapaus onkin, niin sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että muiden on pakko kuunnella näitä mielipiteitä.

Kun graffiti "julistaa mangaa", niin ohikulkioiden on kestettävä visuaalista pakkosyöttöä päivästä toiseen halusi sitä sitten "kuunnella" tai ei. Valinnanvapautta ei ole, jos reitti kulkee tästä ohi.

Tässä on selkeää sukulaisuutta tienvarsimainoksiin, joiden kanssa on vähän samanlainen tilanne. Joskin mainosten tuputus sentään vaihtuu suht säännöllisesti.


Näin ajateltuna graffitit ovat visuaalista "terroria" ja omien aatteiden väkisin tyrkyttämistä. Kaikki eivät pidä jokapäiväisestä pakko-mangasta tai muusta vastaavasta söpöilystä, ei vaikka se olisi tehty kuinka hyvin tahansa.

Paikka löytyy Viherlaakson länsirajoilta ns. Petas-Baarin läheltä. Samalta suunnalta löytyy myös toinen "puheenvuoro ", jonka laitan kategoriaan "pysäkkisotkut".

Träskändan puisto

Pääkaupunseudun hienoin puisto löytyy - yllätys, yllätys - Espoosta. Jos kaipaa upeaa eväsretkikohdetta niin silloin kannattaa piipahtaa Träskändan kartanon puistossa Lippajärven pohjoispuolella.

Kyseessä on puisto, jonka kartanon tunnetuin omistaja Aurora Karamzin (1808-1902) muokkasi 1800-luvun lopulla ns. englantilaistyyppiseksi. Karamzin oli aikansa voimanainen ja hyväntekijä, muun muassa Helsingin Diakonissalaitoksen perustaja.

Kuvassa olevan kartanon päärakennus on vuodelta 1920-21 ja se edustaa ruotsalaista klassismia. Vanha rakennus tuhoitui tulipalossa 1888. Alunperin kartano perustettiin 1700-luvulla ja ensimmäset omistaja olivat Viaporin upseereita ja virkamiehiä.

Puisto on jäänyt aika vähälle huomiolle. Edes lähiseutujen asukkaat eivät siellä liiemmin oleile. On sanottu että Espoo on puistokaupunki, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Täällä ei puistoja huomaa kun jokapaikkaan pitää kiitää ohi omalla autolla.

Espoo on puisto-auto-kaupunki. Pysäköintipaikkoja löytyy kartanon takaa koukaten Aurora-kodin parkkialueelta. Varsinaista puistovieraiden parkkialuetta ei ole.

Träskändan huvimaja ja vandaalit

Träskändan puiston reunamilla kököttää ehkä suomen hienoin huvimaja. Tämä Diana temppeliksi tai Rakkauden temppeliksi kutsuttu huvimaja on rakennettu 1820-luvulla Carl Ludvig Engelin suunnittelemana. Tilaajana toimi Träskändan kartanon silloinen omistaja Carl Johan Wallen. Ikävä vain etteivät kaikki huvimajan käyttäjät osaa arvostaa tätä upeaa rakennusta, joka on ainutlaatuinen koko suomessa. Huvimaja on tärvelty kauttaaltaan tussein ja spreijauksin. Jopa rakennuksen kattokoristeita suojaavat lasit on onnistuttu rikkomaan. Kuvat puhukoot puolestaan. Jos paikalle menee koiran kanssa on syytä varoa lasia, jota ympäristöstä löytyy varsin runsaasti. En enää kannata ns. graffiteja missään muodossa, en edes hyviä, sillä kuvio tässä menee näin. Jokainen hyvin tehty graffiti lisää kiinnostusta asiaan ja syntyy asian harrastajia. Mutta ennenkuin "harrastaja" kehittyy "graffiteissaan" edes siedettävälle "ammattimaisemmalle" tasolle, niin siihen vaaditaan vuosien työ, kuten minkä tahansa asian oppimisessa, eli paljon vandalismia ja töhrintää. Laitan tämän kirjoituksen "Viherlaakso" osastoon, sillä Träskända on mukavasti kävelyetäisyydellä Viherlaaksosta Lippajärven vastakkaisella puolella.

Viherlaaksopäivä

Eilen vietettiin joka vuotista paikallista kyläjuhlaa Viherlaakson ostarilla.

Viherlaaksopäivä on paikallisten yritysten ja yhdistysten tempaus, jossa he esittelevät toimintaansa ohjelman ja letun paiston lomassa. Kuvassa "vähäosaisten" bandi, joka osaltaan vastasi ihmisten viihtymisestä.

Amatööri

"Amatööri" on ranskan kielestä (amateur) meille rantautunut ilmaisu, jonka pohjalla taas on latinaa, amator ja erityisesti verbi rakastaa, amo. Amatööri on siis asiaansa rakastunut henkilö, joka suurella intohimolla ja sydämmen palolla harrastaa jotain.

Harmi vain etteivät intohimot takaa laatua tosielämässä. Esimerkkinä asiasta oheinen kuva Viherlaaksosta läheltä Tuohistanhuaa. Amatöörimetsuri on katkonut puut mukavasti suoralla selällä. Ilmeisesti rakkaus moottorisahan pärinään ja kaatuvien puiden ryskeeseen tekee niin sokeaksi ettei testosteronin jäykistämä "kaatomies" näe millaisia kantoja tekee.

Tässä näkyy hyvin myös amatöörimeiningin ja ammattilaisuuden ero. Pelkkä intoilu ja "rakkaus" eivät yksin takaa kelvollista lopputulosta.

Samaisesta syystä kierrän kaukaa kaikki ne näyttelyt, joissa sunnuntaimaalarit ja taiteilijaksi ryhtyneet sisustaja esteetikot "kertovat tunteitaan väreillä" tai "toteuttavat pitkä-aikaista unelmaansa".

Mieluummin kuljen siellä missä kantoja ei huomaa ja maisemaa voi katsella aivan rauhassa.

Tikka piirsi oudon merkin

Lähimetsän isoon kuuseen oli ilmestynyt tälläinen outo kuvio. Kuva mahtaa olla tämän kaarnapiirroksen tekijä? Muutamana aamuna on kyseisestä kuusikosta kuulunut kunnon rummutusta joten veikkaisin tekijäksi käpytikkaa. Alemmasta kuvasta näkyy hyvin kuinka nokalla on porailtu reikiä runkoon. (Jos tämän lukee joku lintuexpertti, niin asiaa voi vapaasti kommentoida.)

Tosin viime vuonna näin Viherlaaksossa myös palokärjen ja eläimet valtaavat Viherlaaksoa muutenkin. Rusakoissa, oravissa ja fasaaneissa löytyy. Syksyllä näin ketun ja kesällä ateljeen ikkunasta kanahaukan. Myös varpushaukan olen nähnyt omalla pihallani ja joskus täällä on toikkaroinut hirvi.

Kaiken kukkuraksi muutama vuosi sitten, pari kilometrin päässä kauniaisissa tavattiin citykarhu, mutta siihen en onneksi törmännyt.

Tikan piirtämä viesti on muuten ihan ymmärrettävä, jättikokoinen herkkutoukka se siinä jököttää. Hyvät on apajat V-laaksossa.

Viherlaakson koulun hajapäästöt

Tämä kuva ei pahemmin selittelyjä kaipaa. Viherlaakson koulussa on unohdettu ympäristökasvatus tyystin, ainakin mitä lähiympäristöön tulee.

Kirjoitin tästä jo aiemmin ja tilanne ei näytä miksikään muuttuvan. Vuodesta toiseen sama meininki. Hävetkää, rehtorista alkaen koko porukka!

Oi, talvi tule pian takaisin ja siirrä ongelma taas ensi kevääseen...

Viherkirppis, kirpputori Viherlaaksossa

( KIRPPUTORI ON LOPETTANUT TOIMINTANSA 1.1.2013. )

Koska tältä blogilta on jo useasti etsitty tietoa Viherlaakson kirpputorista, Viherkirppiksestä, niin laitan tähän tietoa josta asiat selviävät. Sisältä löytyy pitkät rivistöt puisia "hyllyjä" jaettuna n. metrin lokeroihin, joihin saa vaatteita myös roikkumaan.

Osoite on Viherlaaksontie 5. Kirppis on avoinna arkisin (ma-ke, pe) klo 10-18.00, torstaisin klo 12-20 ja viikonloppuna (la-su) klo 10-15.00. Paikan puhelinumero on  044-2010610.

Oman lokeron voi vuokrata 22-35 euron viikkohintaan myyntipaikan tasosta riippuen, hintatilanne tammikuussa 2012.

Paikka on entinen K-kauppa, joka lopetti toimintansa viime vuoden syksyllä. Kiinteistöllä on oma parkkihalli, jonne on ajo suoraan Viherlaaksontieltä. Paikalla on myös omat nettisivut kuvien kera, joille linkki tästä.

Kun piipahdin paikalla, niin koetin löytää rojun seasta jotain kollaaseihin sopivaa, vaan ei löytynyt tällä kertaa. Ehkäpä myöhemmin.

Wikipedian kirpputori sivun kautta löytyy lisää linkkejä kirpputorien pariin suomessa.

Viherlama

Tässä pari todistetta laman saapumisesta Viherlaaksoon. Tosin paikallisesta autokauppiaasta voisi sanoa että sillä on ollut aina autoja pihassa. Tosin aiemmin kauppias jaksoi sentään puhdistaa romunsa lumesta.

Mutta kirpputorin saapuminen Viherlaaksoon, se onkin jo aito taantuman merkki. Tällaista ei täällä tapahdukkaan aivan joka lama.

Iloisena uutisena mainittakoon että Pelastusarmeijan Iltalan vanhainkoti on aloittanut armottoman lamantorjuntataistelun. Periksi ei nyt anneta. Ensin puretaan vanhat homeiset rakenteet ja sitten rakennetaan uusi uljaampi tulevaisuus.

Laktoosirasituskoe

Kävin aamutuimaan Viherlaakson terveysasemalla laktoosirasituskokeessa vatsavaivojen takia. Heti alkajaisiksi tökättiin neulalla ja nolla-verinäytteen perään piti hörppäistä 2,5 dl laktoosiliuosta. Maistui hieman makealle, kirkasta nestettä.

Sitten odottelua terveysaseman käytävällä tasan kaksikymmentä minuuttia. Hoitaja ohjeisti, "Jos tulee hätä, niin käyttäkää sitten miesten vessaa." Sanoin tähän, "Jos tulee tarve, niin käytän kyllä miesten vessaa, mutta jos tulee hätä niin silloin mikä vessa tahansa kelpaa tai vaikka pusikko."

Käytävillä oli muitakin odottajia, lääkäriin tai laboratorioon, ehkä siinä kaksi, kolmekymmentä henkeä. Pienimuotoinen tungos ja istumapaikkoja liian vähän. Taustalla soi Radio Suomi ja lehtikoreissa viimevuotisia lehtiä.

Ihmettelin rauhallista tunnelmaa, lähes haudan hiljaisuutta ja sitä ettei henkilökuntaa juurikaan näkynyt. Vain kerran joku hoitaja laahusti huoneesta käytävän poikki toiseen. Missä on se paljon puhuttu terveysalan stressi ja inhimillisillä äärirajoilla ponnistelu? Vai johtuiko rauhallinen tunnelma siitä että asiakkailla oli syvä ymmärrys siitä että täällä kuluu joka tapauksessa koko päivä?

Hoitajan munakello kilahti ja taas laskettiin verta, vaihteen vuoksi vasemmasta kädestä. Vielä toinen odottelu ja sitten viimeinen, kolmas verikoe. "Koko homma ohi neljässäkymmenessä minuutissa, eikös olekin nopsaa?"

Kotimatkalla kuuntelin vatsan pulputusta ja mietin ehdinkö vessaan jos nyt tulee hätä.

Kerrostalon rantasauna

Lupasin kesällä laitaa kuvan Lippajärven rannassa olevasta vanhasta saunasta, joka kuuluu läheiselle kerrostaloyhtiölle. Joten tässä pari kuvaa kyseisestä ihmeestä.

On ilmeisen ainutlaatuista että kerrostalolla on oma rantasauna ruuhkaisella pääkaupunkiseudulla ja näin lähellä Helsinkiä. Sauna on luultavasti kuulunut jollekin huvilalle, joka on ollut paikalla ennen kerrostalojen rakentamista. Vielä 50-vuotta sitten alueella oli runsaasti erilaisia huviloita.

Hieman etäämmällä, paikalla jossa nyt on Dementiakeskus, oli komea linnamainen puutalo torneineen, jolla myös oli oma rantasauna. Tuon saunan perustukset ovat edelleen paikoillaan rapistumassa. Järven rantaan on kaavailtu jo vuosikymmeniä kävelytietä, mutta hanke ei etene mitenkään ja rannan annetaan roskaantua kaikessa rauhassa.

Toivottavasti joskus kävelytie tulee edes osalle matkaa rantaa, sillä maisema ja tunnelma on ainutlaatuinen, eikä siitä ole nyt iloa juuri kenellekkään.

Ostoskeskus vai ostokeskus?

Kieli muuttuu samaan tahtiin eletyn elämän kanssa ja siksi muutosta on vaikea havaita. Mutta, jos saamme hieman etäisyyttä asioihin, niin silloin asia käy hyvin ilmeiseksi.

Kuvataiteilijan työssäni teen kollaaseja erilaisista paperimateriaaleista ja yksi näistä paperiaineksista on vanhat lehdet, joita minulta löytyy reilun sadan vuoden ajalta.

Tuon tuostakin lehtien sivuilta pomppaa silmille kummallisuuksia, kuten "Reipas asiatyttö saa paikan", "Agitaattoria halutaan", "Pysyvää ondulointia", "Kolopallon salat", "Uutlaaja palkataan", "Varmuusesineitä", "Eri hieno näköradio", "Tytöt hoi! Kolme mamman poikaa haluaa kirjeenvaihtoon samanmielisten lirusilmien kanssa" jne.

Tässä kuitenkin yksi silminhavaittava ja konkreettinen lähiajan esimerkki kielen muuttumisesta Viherlaaksosta. Vanhan 60-luvun taitteessa rakennetun ostarin takasivulla komeilee alkuperäinen valomainos, jossa lukee "ostokeskus", eikä ostoskeskus, kuten nykyisin on tapana kirjoittaa.

Ostarin roskiksessa majaili tuolloin puliukko, jonka t-kauppias aina säännöllisesti heitti ulos kaupasta, kun kutsumattoman vieraan haju häiritsi muita asiakkaita. Uloslento kuitenkin harmitti turjaketta ja niin hän, ikäänkuin epilogina, raotti kaupan ovea ja huusi kauppiaan perään: "paaaaska Kauuuppa" . Näytelmä toistui lukemattomia kertoja 60-70-luvun taitteessa, kunnes eräänä pakkastalvena turjake löydettiin roskiksestaan paleltuneena.

Nykyisin myös sana puliukko alkaa korvautuan kiertoilmaisulla asunnoton alkoholiriippuvainen. Näin aika virtaa hiljakseen ja me siinä mukana.

Hyötyliikunta oppiaineeksi peruskouluun

Avoin, käytännöllinen ehdotus kunnanpäättäjille, opetusviranomaisille ja politiikoille asumisviihtyisyyden lisäämiseksi. Teksti on julkaistu myös Hesarin mielipidepalstalla 2.12.2008. Ympäristöstä puhutaan nyt monella tavoin, mutta yksi silmiinpistävä seikka on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Nimittäin se että asuinympäristöt, viheralueet ja puistot muuttuvat yhä roskaisimmiksi. Ja syy tähän on se, että puhtaanapito on ulkoistettu ja hommat hoidetaan lähes kokonaan konevoimin.

Koneellisessa harjauksessa on vain ongelmana se, että piennar- ja viheralueiden roskat jäävät keräämättä. Eli käytännössä roskat jäävät lojumaan kaikkialle sinne minne ohikiitävä harjakone ei ylety tai mikä ei kuulu kuskin urakkasopimukseen.

Tässä asiassa yleinen puhtaanapito on pahasti taantunut sitten 60- 70-luvun, jolloin kunnilla oli vielä varaa pitää kadunlakaisijoita palkkalistoillaan ja tarjota myös näitä paikkoja runsaasti nuorten kesätyöpaikoiksi.

Oma kotiseutuni oli tuolloin varsin siisti paikka asua ja koulullakin oli oma talonmies, joka piti piha-alueet siistinä. Nyt saman koulun asfaltti kyllä kiiltää, mutta pensaiden aluset, viheralueet ja metsiköt ovat sen näköiset, että ympäristökasvatus on jäänyt lähinnä teorian tasolle.

Oheiset kuvat ovat viikon takaisia ja ne on otettu Viherlaakson koulun alueelta ja tunnelikuvakin koulun lähistöltä.

Yksi ratkaisu ongelmaan (joka ei kosketa vain Viherlaaksoa) voisi olla se, että peruskoulun, ja miksei myös lukion opinto-ohjemaan, lisättäisiin oppiaineeksi pari tuntia hyötyliikuntaa, jolloin oppillaat, luokka kerrallaan, suorittaisivat haravajumppaa lähiseudun viheralueilla ja metsiköissä.

Tällä toisi varmasti hyvin positiivista nostetta paikallisille kouluille, kun yleinen, siisteys, viihtyvyys ja myös yksittäisten ihmisten onnellisuus lisääntyy.