Näytetään tekstit, joissa on tunniste tapahtumia ja esityksiä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tapahtumia ja esityksiä. Näytä kaikki tekstit

29.8.2018

Hyvää yötä!


Elokuun loppupuolella järjestettiin Helsingissä jälleen kerran Taiteiden yö. En ole sen tapahtumiin kovin monena vuotena osallistunut. Joskus kaksikymmentä vuotta sitten olin panelistina Taidemaalariliiton järjestämässä taiteilijoiden toimeentuloon liittyvässä keskustelussa ja kymmenen vuotta sitten palasin ystävieni juhlista kaupungin läpi ja näin tulella jongleerausta ja kuulin kun joku lausui runon porttikäytävässä. Nyt lähdin liikkeelle periaatteella, että kuljeskellaan ja katsotaan mitä eteen tulee. Latasin aplikaation, joka näyttää kartalta missä olen ja mitä lähellä tapahtuu.

Saavuin paikalle 16:30 maissa, treffasin vaimoni ortodoksien telttaravintolassa Pyhän kolminaisuuden kirkon pihamaalla ja pohjustimme tulevaa kierrosta lammaskebapeilla. Kurkistimme avoimeen kirkkoon. Oli pieni mutta ihan hieno. Tiedekulman kirjaesitelmät sivuutimme. Etsimme tuloksetta performanssia. Espan puistossa katselimme saippuakuplien puhaltelua. Joku tuttu pysäyttää. Jutustelemme.  Äppi kertoo, että monet tapahtumat eivät ole vielä alkaneet, mutta ruotsalaisessa teatterissa on toimintaa. Siispä sinne. Kolusimme teatteria pitkin viitoitettua reittiä ja näimme ja kuulimme kaikenlaista teatterin tekemiseen liittyvää kulisseista peruukkeihin. Sinänsä ihan ok ja mielenkiiintoinen sekä näkemisen arvoinen kierros.

Mutta aika rientää. Bulevardin suunnassa on äpin kartassa paljon pallukoita. Siispä sinne. Polttari porukka pysäyttää. Hellymme osallistumaan asiaan liittyvään hölmöilyyn. Pallukat paljastuvat gallerianäyttelyiksi. Niitä näkee muutenkin. Taas vastaan tulee (vaimon) tuttuja ja seuraa jutustelua. Aika kuluu. Pohdimme miten pitkälle kannattaa kulkea, pallukoita kun on aika kaukanakin. Suuntaamme Tennispalatsille HAMiin. Matkalla ruttopuistossa kuuluu musiikkia. Kurkistamme Vanhaan kirkkoon. Jukka Leppilampi, Marzi Nyman ja Junnu Aaltonen kumppaneineen soittavat niin kovaa, että lyhyeksi jäänyt kokemus on todella helvetillinen. Tinnitukseni yltyy. Kirkon ulkona joku porttikiellon saanut kylähullu kertoo olevansa jonkin sortin inkarnaatio. Värikkäästä ulkoasusta huolimatta kyse ei ole esityksestä vaan nousukiidossa olevasta mielenterveysongelmasta.

HAMissa väkeä tungeksii ja huomio kiinnittyy ihmisten väistelyyn, ei teoksiin. Pitää tulla tänne joskus rauhallisempana hetkenä. HAMin puuhakulmassa on säpinää. Sekaan ei ole menemistä. Matka jatkuu kohti musiikki talon edustaa, jossa kuuntelemme ulkoilma karaokea.  Alkaa turhauttaa. Taas joku tuttu jutututtaa. Pitkään ja hartaasti. Tutkimme äppiä ja toteamme, että alkaa olla “myöhä” kun monet tapahtumat ovat jo loppuneet 20:00 mennessä ja “kaikki” tapahtuu ärsyttävästi samaan aikaan. Pännii koko touhu. Häivymme kotiin.

Mitä jäi käteen? Kun käymme teatterissa muutenkin, seuraamme kulttuuria, koluamme näyttelyitä ja näemme erilaisia esityksiä muutenkin, ja kun kirjamessuilla voi kuulla (lehdistä lukea) kirjailijahaastatteluja, niin miksi näitä pitäisi oikein erikseen tulla taiteiden yöhön kokemaan? Minulle tapahtuma on oikeastaan yhdentekevä. Jos seuraavan kerran tulen ylipäätään koko tapahtumaan,  kymmenen vuoden kuluttua, tulen suoraan uuden kirjaston lähistölle. Ilmeisesti tapahtuman päänäyttämö rakentuu jatkossa tänne kunhan puistoalueet on saatu kuntoon.

29.10.2017

Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Aamu Hesarissa oli ilokseni pieni kommenttini Tuntematon sotilas -elokuvan saamaan surkeaan kritiikkiin. Kun kriitikko katselee valtavirtaelokuvaa tai viihdettä taiteen silmälasien läpi niin toki pettyy. Tässä kirjoitukseni:

Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Kriitikko Juha Typpö on pettynyt (HS 27.10.) uuteen Tuntematon sotilas -elokuvaan. Hän moitti tekijöitä rohkeuden puutteesta ja katsoi, ettei elokuva perustele olemassaoloaan. Ongelma ei ole siinä etteikö elokuva olisi sinänsä hyvin tehty: "Teknisesti uusi tuntematon on virheetöntä työtä. Kaikki kuvauksesta leikkaukseen ja äänityksestä jälkihuoltoon on tehty niin hyvin kuin suomessa on mahdollista." Hiotuista kuvakulmista ja hienouksista huolimatta elokuva näyttäytyy kriikolle taiteen näkökulmasta vaajamittaisena.
Elokuvassa kuitenkaan ole kyse vanhaa kyseenalaistavasta ja uutta etsivästä taiteesta ei vaan käsityöstä, Suomi 100  -juhlatuotteesta ja vanhan ikonin päivityksestä. Kriitikko etsii taidetta sieltä missä sitä ei ole. Viihteenä ja suomalaisen elokuva-alan käsityöläisten osaamisen työnäytteenä elokuva perustelee hyvin olemassaolonsa. Olkaamme suomalaiset ylpeitä elokuva-alamme osaajista. 


Pekka Hannula
Taidegraafikko, Espoo

7.10.2017

Puskaradion voimalla


Kuvassa takavuosien tähti Viktor Klimenko esiintyy Espoossa Laaksolahden kappelilla. Koska kappelin sali on liian pieni paikalle saapuneelle yleisölle, niin tilaan on liitetty samassa rakennuksessa toimivan alakoulun liikuntasali, jonne on kannettu lisätuoleja. Naisenemmistöinen yli keski-ikäinen yleisö seuraa Klimenkon tarkasti käsikirjoitettua esitystä, jossa hän laulun lomassa sanailee venäläisyydestään ja suhteestaan suomalaisiin. Puheessa on nousuja ja laskuja. On sotaan liittyvää isänmaallisuutta, huumoria ja kiitollisuutta nostattavia anekdootteja. Ja kaiken keskiössä on koko esityksen ajan suomen lipussa oleva risti ja ristille naulattu Jeesus, joka "hänetkin on pelastanut 38 vuotta sitten".  Lippu on ennen esityksen alkua kiireessä kiinnitetty mikrofonin jalkaan jeesusteipillä, joka tässä siis on pelastanut artistin pulasta. Esitys huipentuu yhteiseen Finlandiaan. Kyseessä on Suomi 100v -juhlavuoteen linkittyvä tilaisuus.

Miksi kirjoitan tästä? Musiikkimakunikin on jotain ihan muuta. 

Kuvataiteilijan työssä on toimeentuloa tiukkaa ja käytännössä suurin osa taiteilijakuntaa tekee ohella jotain sivutyötä. En ole tässä suhteessa poikkeus. Itselleni osa-aikaista työtä on löytynyt kirkosta, jossa olen vuosien saatossa tehnyt tilanteen mukaan vaihtelevasti suntion töitä. Tämä käytönnössä tarkoittaa jonkinlaista vahtimestarin, tilajärjestelijän, roudarin, kahvikeittäjän, kulunvalvojan, siivoojan ja sekatyöläisen yhdistelmää, jossa toimenkuvaan voi kuulua melkein mitä tahansa kynttilän sytyttelystä lumitöihin. 

Työn puitteissa näkee paljon erilaisia tilaisuuksia pienryhmäkokoontumisista yleisötapahtumiin. Seurakunnan vahtimestari on yleensä se henkilö joka on ensimmäisenä paikalla asioita järjestelemässä ja poistuu viimeisenä syntyneet sotkut ojentaen. Tästä näkökulmasta minulle on syntynyt kuva, että seurakunta tai kirkko on omansalainen laitos, joka tuottaa rutiinilla erilaisia tilaisuuksia – messut, hartaudet, pienryhmät, rukouspiirit, päiväkerhot, muskarit, rippikoulut ja -leirit, nuorenillat, hautaukset, kasteet, häät, muistotilaisuudet, musiikki-illat, konsertit, puheillat, keskustelut, diakonialounaat, käsityöpiirit, lasten kokkikerhot, kahvittelut, jne, jne... – kuin liukuhihnalta konsanaan. Kun yksi loppu niin jo toista pukkaa.

Kirkko on vähän samanlaisessa tilanteessa kuin museolaitos, jossa vanha rakenne ja 1800-luvun toimintamallit ovat remontissa, koska tavanomainen seinille ripustettu peruskokoelmanäyttely ei yksinkertaisesti  kiinnosta ketään. Niinpä museolaitos on alkanut tekemään yhteistyötä eritahojen kanssa ja keskittymään museon elämyksellisyyteen ja uusiin toimintamalleihin. Tässä on toki ylilyönnin vaarat. Ehkä museojooga (googlaa museojooga tai #museojooga) menee jo hieman liikaa asian sivuun. Ajatus siinä on, että joogaan osallisujat näkevät samalla teoksia ja he kiinnostuvat tätä kautta museon toiminnasta ja tulevat paikalle muulloinkin. Oma pohdintansa on myös sillä pitääkö museon muuttua huvipuistoksi ja onko tässä mitään järkeä museolaitoksen ydin tehtävän kanssa ja mikä tämä ydin oikeastaan on? Sama pohdinta ytimestä on käynnissä myös kirkossa. Tosiasia on, että huoli jäsenkadosta kasvattaa painetta. Ehkä myös Klimenkon konsertti liittyy osaltaan tähän miten saada ihmisiä paikalle -problematiikkaan. Minulle oli hämmästyttävää, että väkeä saapui noinkin paljon Laaksolahden kappeliin, joka on samassa ei-sisäänkutsuvassa tehdasmaisessa koulurakennuksessa Jupperin alakoulun kanssa eikä erotu tästä mitenkään. Tilaisuuden tiedotus ja järjestelyt hoituivat samalla rutiinilla kuten yleensä.

Perustuotanto kyllä sujuu, mutta väittäsin noin yleisemmin, että nettityöskentelyssä ontuu. Netti on mielestäni muutakin kuin vain etukäteen asioista tiedottamista ja joskus jopa puffaamista. Asiaan liittyy myös jälkikäteen asioista kertominen ja ajatusten jakaminen tapahtuneesta. Monesti jälkipeli on juuri se paras peli. Tämä näyttää olevan se heikko kohta. Mielestäni nettityöskentely on totista työtä, jota ei voi jättää vain vapaaehtoisten harteille tai joillekin oheistyöksi kaiken muun päälle.

Museolaitos on tässä kirkkoa edellä. Museoissa periaatteena on, että jokainen näyttely dokumentoidaan tarkasti helpottamaan tulevaa työtä. Dokumentointi on työkalu, joka helpottaa suunnittelua ja auttaa uuden rakentelussa. Tämä varmasti ollut yksi tärkeä tekijä museoalan voimakkaassa muutoksessa ja kävijämäärien kasvussa.

Kyse on siis digitaalisesta muistista, tallenteista ja kuvista, joita eri tilaisuuksista otetaan. Siitä, että edellisen tilaisuuden jälkikaiku pohjustaa seuraavaa. Jos kaikki tallenteet ovat satunnaisten henkilöiden puhelimilla ja koneilla niin tästä ei synny kunnollista ja yhtenäistä kuva-arkistoa jota koordinoidusti kerätään ja jota voisi käyttää aina seuraavan tilaisuuden mielikuvan rakentamiseen netissä. Kuva ja visuaalisuus on väkevä työkalu, jonka tehokas käyttö kulminoituu saatavissa olevaan laadukkaaseen kuva- ja videomateriaaliin.

Tämä kaikki nivoutuu kysymykseen: kun nykyiset ikääntyvät aktiiviseurakuntalaiset kuolevat niin kuka heidät korvaa? Vaara on, että ilman huomattavasti järjestelmällisempää ja kunnianhimoisempaa nettityöskentelyä, ei kukaan. Nuorempi sukupolvi kulkee jokapaikkaan kännykkäänsä räpläten ja ei varmasti saavu paikalle pelkän puskaradion avulla, kuten osaltaan tapahtui Klimenkon konsertissa. Ehkä nuoremmille läsnäolo rakentuu nimenomaan netin läpi. Eli se mitä netissä on ja siellä näkyy ja on koettavissa, kaikki tämä on nuoremmille sukupolville kuin kaita portti, joka vie aina välillä myös konkreettiseen tilaisuuteen, niin kirkossa kuin museoissakin. Ja suotavaa on, että tämä portti olisi ylipäätään auki.

19.6.2015

Kiireitä piisaa

Huomasin että on vierähtänyt lähes vuosi siitä kun olen kirjoittanut tälle blogille.  Kulunut talvi on ollut minulla varsin kiireinen ja erinäisten asioiden kanssa juostessa on blogin pito jäänyt taka-alalle.

Mutta nyt rakentelen kesänäyttelyä Sammattiin ja myös kirjoittelen sen tiimoilta aktiivisimmin toiselle taideaitat blogille. Parhaillaan on mennossa näyttelyn pystytys ja kaiken pitäisi olla valmista reilun viikon kuluttua, kun tämän vuoden TaideAitat kesä näyttely pyörähtää käyntiin kokeneen taiteilijakaarin voimin. Näyttelyn taiteilijat ovat Juan Antonio Muro ja Eeva Tervala, Elina Tammiranta-Summa ja Pertti Summa sekä Simo ja Pekka Hannula.

Laskin tuossa että näyttelyn taiteilijoiden keski-ikä on suunnilleen 67 vuotta, joten voi varmasti sanoa että kukaan ei enää etsiskele taiteilijana itseään, vaan on sitä mitä on. Tässä näyttelyssä puhuu kokemus. Näistä linkeistä pääsee taideaittojen blogille ja facebook sivulle. Tämän päiväisen blogitekstin linkeistä löytyvät taiteilijoiden matrikkelitiedot. Tulkaa käymään näyttelyssä, Sammatti on muutenkin mukava paikka.

5.7.2014

Ylioppilasteatterin Maratoonimusikaali

(Tekstiin on tehty lisäys 22.8. toisen näkemiskerran jälkeen. Nämä kommentit lopuksi.)

Kävin eilen Mustikkamaalla katsomassa Ylioppilasteatterin Tanssi tai kuole - Maratoonimusikaalin, josta ei menoa ja meininkiä puuttunut. 

Kertomus perustuu Horace McCoyn "They Shoot Horses, Don't they?" romaaniin vuodelta 1935, josta on tehty myös 1969 oskareita voittanut filmi.  Suomalainen arvio elokuvasta tästä linkistä. Tarinan ytimestä löytyy viihteen ja positiivisuuden kaapuun verhoutunut ahdingossa olevien ihmisten hyväksikäyttö Yhdysvalloissa 20 ja 30-luvuilla järjestetyissä maratontansseissa, jotka olivat eräänlaista oman aikansa tosi-TV:tä.  Hatunnosto Ylioppilasteatterin rohkeudelle tarttua näin monisäikeiseen teemaan. 

Yritys on kova kun nuoruuden innolla lahjakkaat nuoret näyttelijät pyrkivät vastaamaan tarinan haasteeseen. Tanssikohtaukset soljuvat hyvin ja tanssin jatkuessa 'fyysisen väsymyksen' aistii katsomossa asti. Näyttelijät suoriutuvat kaiken kaikkiaan rooleistaan hyvin, mutta jossain vaiheessa esitys hajoaa sinne tänne poukkoiluksi, kun mukaan ympätään kaikenlaisia (oikeita) sponsoreita ja todellisuudesta tuttujen julkisuuden henkilöiden imitointeja tai roolisitaatteja kuten Cris Tuckerin (elokuvassa 5th Element) kaltainen pastori. Tässä minulle tuli sellainen olo että näiden Kososten, Laurien, Saareloiden ym. hahmojen avulla YT ikäänkuin pyrkii järjestämään esitykselleen jonkinlaista henkistä taustatukea. Mikä on täysin turhaa, sillä kyseisellä porukalla on kaikki edellytykset seisoa ihan itse omilla jaloillaan oman esityksensä takana. 

Ehkä kyse on 'liimasta', tekijästä joka pitäisi esityksen kasassa. Nyt naispäähenkilö on yhtä ahdistunut alussa kuin lopussakin ja hänen ampumisensa tuntuu jotenkin omituiselta. Puhumattakaan rouva Laitisen ampumisesta, joka ei liity yhtään mihinkään. Nyt päähenkilöparin tarina ei oikein kasva tai vie siihen että ampuminen on ikäänkuin väistämätön päätepysäkki, jolta ei ole paluuta ja jota kohti tapahtumat kehkeytyvät. Myös muiden tanssiparien tarinoiden avautumista enemmän jäi vähän odottamaan varsinkin kun alussa parit esittäytyivät ja kertovat missä kukakin on hyvä.

Kaiken kaikkiaan esityksestä jäi kuitenkin hyvä maku. Suosittelen.

(Lisäys 22.8.)
Näin esityksen uudestaan eilen ja täytyy sanoa että siitä oli kesän aikana hioutunut varsin ehjä ja toimiva kokonaisuus. Turhat poukkoilut olivat poissa, roolihahmot syventyneet ja kaikin puolin homma toimi varsin hyvin. Tanssikohtauksista oli muokkautunut entistäkin toimivampia, rouva Laitisen "turha" kuolema naksahti myös paikoilleen kokonaisuuteen ja "julkkikset" pysyivät paremmin taustalla sivujuonteena. Pieni miinus pakollisten sponsoreiden ymppäämisestä esitykseen. Kultuurin tukijoiden oikea paikka löytyy luontevimmin käsiohjemasta. 

Ylioppilasteatterin Maratoonimusikaali on yksi parhaista kesäteatteriesityksistä, joita olen nähnyt. Tiivistunnelmainen elämys. Sääli että jäljellä on enää yksi esitys.

31.3.2014

Kevät tulee

Joskus ennen joulua soitteli tämä mies pullojaan Aleksin ja Mikonkadun kulmassa. En ole mikään klassisen musiikin syvällisempi tuntija, mutta ainakin minun korviini musiikillinen meno oli varsin taitavaa ja mieluisaa kuunnella. Mukava piristys talven harmauden keskellä. 


Eräänlaista taiteilijan arkea se on tämäkin. Leipä on kovin pieninä paloina maailmalla, niinkuin jossain vuosikymmeniä vanhassa laulussa vakuutettiin. 

Kevään myötä blogi heräilee taas eloon.

16.9.2009

Suuri ilotulitus




Tässä muutama valokuva ilotulituksen SM-kisoista, jota meni varta vasten kuvaamaan pari viikkoa sitten. Myöhästyin tulituksen aloituksesta parkkiongelmien ja hyvien kuvauspaikkojen ylikansoituksen vuoksi, niin että kaksi ensimmäistä satsia menivät ohi.

Nämä kuvat ovat kolmannesta pläjäyksestä. Neljättä en sitten kuvannutkaan kun alkoi sataa reippaasti ja sadetamineet olivat unohtuneet kiireessä autoon. Niinpä pakkasin kimpsut ja kampsut ja häivyin paikalta. Onneksi sentään sain otettua edes nämä.

Opetus: Jos aikoo kuvata tämänkaltaisen tapahtuman onnistuneesti, on syytä olla paikalla ajoissa ja vaikka käydä katsomassa mahdolliset kuvauspaikat jo edellisenä päivänä ja varustautua mahdollista vesikeliä varten.

13.9.2009

Pari kuvaa Taiteiden yöstä



Tässä pari kuvaa muutaman viikon takaa taiteiden yöstä. Oikeastaan minulta meni koko taiteiden yö tälläkin kertaa ohi. Yleensä en ole jaksanut raahautua paikalle. Tällä kertaa olin ystäväni juhlissa ja nämä kuvat otin pikaisesti matkalla kotiin keskiyöllä.

Jostain syystä Taiteiden yö on jäänyt minulta väliin. Viimeksi olin paikalla muistaakseni 2004, kun osallistuin taiteilijoiden panelikeskusteluun. Silloin satoi kunnolla ja en viitsinyt jäädä panelin jälkeen kaupungille kastumaan.

No, ehkä sitten ensi vuonna, jos riittävä syy löytyy niin menen kaupungille.

Asia on herättänyt hieman kummeksuntaa tuttava piirissä. Vahva ennakko-oletus näyttää olevan että jos olet taiteilija niin ilman muuta osallistut Taiteiden yöhön.

Toinen vastaava ennakko-oletus minkä olen havainnut liittyy oopperaan. En oikein innostu tuosta muinaisjäänteestä. Ei taiteilijan tarvitse pitää kaikesta taiteesta. Kannatan ainoastaan oopperan ohjelmistosta löytyvää nykytanssia, muun joutaisi museoon.

Taidegrafiikan sanakirja

TAIDEGRAFIIKKAAN LIITTYVIÄ KÄSITTEITÄ JA MENETELMIÄ Taidegrafiikka on kuvataiteen laji, jossa taiteen tekoon sekoittuu erilaisten painotekni...