Mitä on 'hyvä' taiteessa

Tänään Hesarissa Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala puolustaa kesänäyttelyään samaansa tylyä kritiikkiä vastaan. Kriitikko piti kokonaisuutta huonona ja Hoikkalan mielestä se taas on hyvä. Väkisinkin tässä mietityttää mitä ylipäätään tarkoittaa taiteessa että jokin teos on 'hyvä' tai että joku on 'hyvä taiteilija'. Tätä 'hyvyyttä' myös apurahojen vertaisarviossa pyritään selvittämään.

Urheilusuorituksissa on selkeät mittarit. Se kuka esim. hyppää riman yli korkeammalta kuin useimmat on varmasti lajissaan hyvä. Hän voi myös harjoittaa hyvyyttään parantelemalla eri suorituksen osa-alueita. Ponnistusta, lihasvoimaa, kimmoisuutta, nopeutta, notkeutta, rentoutta, motoriikkaa, rytmintajua, pelonvoittamista, suorituspainetta, motivaatiota, keskittymiskykyä jne. Eli parantelemalla osatekijöitä sopivassa suhteessa kokonaissuorituskin paranee pikkuhiljaa aina omille äärirajoille asti. 

Taiteessa tämänkaltainen lähestyminen johtaa käsityöläistaitojen kehittymiseen, mikä sinänsä on hyvä asia. Lopputulos tällä tiellä on kuitenkin usein se että tekniikasta tulee pääasia ja tekeminen alkaa muistuttamaan jotain sen tapaista minkä Hesarin kritiikissä (kuvatekstissä) kuvaillaan olevan 'teknisesti mukiinmenevää, mutta sisällöllisesti kepeää taidetta'.  

Taiten tekeminen ei siis riitä taiteessa 'hyvyydeksi'. Miksi ei? Koska taide heijastelee tätä aikaa ja jatkuvasti luo nahkaansa ja hapuilee kohti jotain uutta ja tuntematonta. Jos käyttää esimerkkinä korkeushyppyä, niin taiteessa hypätään myös riman ali ja ilman rimaa. Hypitään tasajalkaa, takaperin ja kierteellä. Otetaan vauhtia katsomosta, loikataan ohi, ryömitään ja halataan pehmustetta ja niin edelleen. Se että joku edelleen hyppää vanhanaikaisesti korkeutta saattaa näyttää 'huonolta' silloin kun taidekentän suunnannäyttäjät ovat jo aikoja sitten siirtyneet korkeushyppypaikan pehmusteiden alla-oleviin sfääreihin etsimään sieltä jotain uutta 'hyvää'. 

Ehkä 'hyvä' taiteessa on ennenkaikkea 'sitä jotain' mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen, saa teoksen elämään. Koskettaa tai tökkää katsojaa. Jotain mitä voisi määritellä sanoilla 'taiteen henki', jotain sellaista mitä ei ehkä voi opettaa kenellekkään, se joko on taiteilijalla tai sitten ei. Kyse on jonkinlaisesta karismasta, joka välittyy myös teoksen kautta.

Ja jos tähän vielä lisätään ammattimainen  toteutus, niin 'hyvyys' vaan lisääntyy. 'Se jokin joka teoksessa kolahtaa' tai 'karisma' ei myöskään pääse kunnolla esiin jos teos on kehnosti toteutettu. Voisi myös puhua 'persoonallisesta otteesta' tai 'käsialasta', mutta mielestäni karisma on aika hyvä sana tässä. Hyvä teos ei selityksiä kaipaa, se seisoo oman karismansa varassa. Ja vain on.  

Ehkä Salmelan ongelma on tässä. Karisma jää taka-alalle, kun piipitys ja lässytys varastavat päähuomion.

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Aamun Hesarissa oli jälleen mielipidekirjoitukseni. Tällä kertaa asiaa - tai asian vierestä - ajankohtaisesta "pöllipino galleriassa" keskustelusta:

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Gal­le­riaan tuo­tu pöl­li­pi­no kir­voit­taa kom­ment­te­ja tai­teen ole­muk­ses­ta. Kes­kus­te­lu tai­taa ol­la ta­val­li­sen ve­ron­mak­sa­jan nä­kö­kul­mas­ta jou­ta­vaa.

Ai­vo­jump­pa tai­de­teo­rioi­den pa­ris­sa on lä­hin­nä hy­vin­voin­ti­yh­teis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa ta­pah­tu­vaa ylä­luo­kan si­sä­pii­ri­re­to­riik­kaa, jo­hon to­ki myös tai­tei­li­jat osal­lis­tu­vat. Kes­kus­te­lua sii­tä, on­ko kei­sa­ril­la vaat­tei­ta vai ei, ei vält­tä­mät­tä ole tar­koi­tet­tu jo­ka­mie­hel­le, vaan ky­sees­sä on ken­tän si­säi­nen pu­he.

Kai­vat­tai­siin sel­viä kan­nan­ot­to­ja sii­tä, on­ko tai­tei­li­jan työs­ken­te­ly tai tai­de hy­vää vai huo­noa, ja mik­si. Eläm­me niin ko­vin su­vait­se­vai­sia ai­ko­ja, et­tei mis­tään sa­no­ta juu­ri mi­tään kriit­tis­tä. Tar­vet­ta oli­si ku­va­tai­teen Sep­po Hei­kin­hei­mol­le.

Näyt­te­lyn kri­tiik­ki (HS Kult­tuu­ri 13. 3.) tar­joaa esi­mer­kin. Sii­nä in­toil­laan "teos­ten luon­nol­li­suu­den ja kei­no­te­koi­suu­den vä­li­ses­tä dis­so­nans­sis­ta" ja ker­ro­taan, kuin­ka "tai­tei­li­jat tut­ki­vat näyt­te­lys­sään ti­la­ko­ke­muk­sen eh­to­ja se­kä di­gi­taa­li­tek­nii­kan suh­det­ta pe­rin­tei­siin tai­teen esit­tä­mi­sen ta­poi­hin".

Tä­män­kal­tai­nen pu­he ja tai­tei­li­joi­den hö­pö hö­pö -tut­ki­muk­set "vä­räh­te­le­vät" vain sii­hen mal­liin, et­tä tuk­ki­pi­no­ja esi­te­tään myös vas­tai­suu­des­sa har­voil­le ja va­li­koi­duil­le kat­so­jil­le.

Taiteellinen laatu on löysä käsite

Tässä tämänpäiväisessä Hesarissa ollut mielipiteeni. Hesari oli hieman editoinut tekstiä ja oli typistänyt apinoiden tekemiä töhry-maalauksia kohdan pelkäksi töhrymaalauksia, mikä leikkaa hieman terää ja ajatusta tekstistä. Tässä alkuperäinen editoimaton versio. Tekstin alkusysäys Helsingin Barokkiorkesteriin liittyvä maanantainen mielipide:


Taiteellinen laatu on löysä käsite

"Taiteellinen laatu" on epämääräinen käsite, jota toistuvasti käytetään perusteltaessa erilaisia kulttuuriin liittyviä pyrkimyksiä. Viimeksi 12.11 mielipidepalstalla vaadittiin taiteellista laatua tukipäätösten kriteeriksi ja perusteltiin kuinka "omien tulojen suuri määrä kertoo orkesterin korkeasta taiteellisesta laadusta". 

Ehkä näin on barokkimusiikin kohdalla, mutta kuvataiteen alueella yleisön kiinnostus ja rahavirrat eivät korreloi "taiteellisen laadun" kanssa. Taidehuutokaupoissa on myyty ns. arvotaiteen seassa apinoiden tekemiä töhry-maalauksia hintoihin joista useimmat kuvataiteilijat voivat vain unelmoida ja riittävä julkisuudessa keikistely lisää yleisön kiinnostusta lähes kenen tahansa taiteilijan tekemisiin.

Usein keskusteluissa "taiteellinen laatu" tarkoittaa että jokin teos on teknisesti kestävästi, ammattitaitoisesti toteutettu. Tässä ei kuitenkaan välttämättä ole kyse taiteesta. Myös monen kopiot tai väärennökset tehdään varsin taitavasti. 

Kun "taiteellisesta laadusta" puhutaan, niin olisi tietysti hyvä tietää mitä taide ylipäätään kunkin puhujan mielestä on. Tarkoitetaanko taiteella perinnetietoista osaten tehtyä esitystä vai onko kyseessä uuden etsiminen ja vanhan ajattelun kyseenalaistaminen vai jotain aivan muuta?

Espoon kuvataiteilijat ry:n riidan synty

Espoon Kuvataiteilijat ry:n taiteilijakunta on riidoissa. Peli näyttää kokoajan vain kovenevan ja nyt ihmetellään jo laajemminkin miten tälläiseen tilanteeseen on ajauduttu. Asiasta saa ihan hyvän käsityksen kun lukee EKT:n tekemän nettiadressin kommentteja. Suosittelen.

(10.11. mennessä kertyneistä reilusta 200 kommentista lähes kaikki on poistettu. Kommentointi ja loan heitto riistäytyi käsistä. Niiden perusteella kuka tahansa pystyi päättelemään miten ikävästä ja vakavasta asiasta EKT:n jäsenten välisessä riitelyssä on kyse ja miten syvät ovat näkemyserot.)

Itse en adressia allekirjoita. Olen Espoon Taitelijakillan jäsen ja myös EKT:n jäsen, kuten valtaosa liki neljästäkymmenestä kiltalaisesta.

Yritän tässä hahmotella jonkinlaista kokonaiskuvaa siitä miten tapahtumat ovat kehittyneet. Näkökulmani on tavallisen ja myös aika passiivisen rivijäsenen näkökulma. Kovin aktiivinen en siis ole EKT:n puitteissa ollut. Siksi en ota tässä kantaa mahdollisiin väärinkäytöksiin, sisäisiin tutkintoihin, tuhlattuihin rahoihin tai muihin asiaan liittyviin epäselvyyksiin. Keskityn vain riidan ytimen paljastamiseen. Pyydän myös anteeksi sitä että saatan aiheuttaa kirjoituksellani joillekin mielipahaa. Se ei ole tarkoitukseni.

Ensimmäisen näyttelyni Espoon Kuvataiteilijoiden galleriassa pidin vuonna 1997. Gallerian nimi oli tuolloin EKT-Galleria ja se sijaitsi Soukassa erään oppilaitoksen tiloissa. Paikka oli syrjässä, kävijämäärät vähäisiä ja yhdistyksen toiminta oli muutenkin aika pienimuotoista.

Sitten alkoivat muutoksen tuulet puhaltaa. Galleria muutti WeeGee-taloon ja espoolaisille taiteilijoille avautui aivan uudenlaiset tulevaisuudennäkymät. Taidemuseohankkeen myötä EKT:n toiminta terästäytyi. Silloiset hallitukset veivät asioita hyvin päättäväisesti eteenpäin. Aarni-Galleria pääsi EMMAN kylkeen. Kaupungin kanssa saatiin junailtua taidelainaamo Laina Iso-Omenan kirjastoon ja aivan viimeiseksi perustettiin vuonna 2007 taidegrafiikan työpaja Ilkka. EKT:n muodonmuutos kymmenessä vuodessa oli valtaisa. Aivan kuin vaatimattomasta toukasta olisi kuoriutunut kaunis perhonen tai kerjäläisestä olisi tehty kuningas. EKT:stä oli tullut puitteiltaan yksi suomen parhaista taiteilijaseuroista.

Mutta mitalilla on kääntöpuolensa. Jotta näin paljon saadaan aikaiseksi, se myös vaatii todella paljon työtä. Työnteko oli huipussaan grafiikkapaja Ilkan perustamis- ja käynnistelyvaiheessa 2006-2007. Ja kävi niin että pitkä-aikainen toiminnanjohtaja väsyi. Alkoi todella pitkien perättäisten työuupumus-sairaslomien kierre. Sen hetkinen hallitus joutui tekemään myös toiminnanjohtajan työt, koska sijaisen palkkaamiseen ei ollut rahaa. Tilanne pitkittyi ja pitkittyi ja syksyyn 2008 tultaessa myös silloisen hallituksen jäsenet olivat tilanteesta erittäin väsyneitä.

Esiin otettiin kysymys: voidaanko toiminnanjohtaja jotenkin erottaa, jos hän ei kykene hoitamaan tehtäviään nykyisessä tilanteessa? Sillä tilanne on pieni resurssiselle yhdistykselle täysin kestämätön. Näin ei voida jatkaa.

Syttyi rähinä. Osa taiteilijoista nousi puolustamaan erittäin kova-äänisesti ja agressiivisesti pitkä-aikaista toiminnanjohtajaa ja ystäväänsä. Tilanne kärjistyi syksyn 2008 riitaisassa kokouksessa, jossa silloinen jo pahoin tilanteeseen tuskastunut hallitus heitti hanskat tiskiin ja marssi ulos. Oma mielipiteeni on että ihmis- ja ystävyyssuhteet menivät tuolloin EKT:n kokonaisedun edelle. Asiasta ei kyetty mitenkään järkevästi keskustelemaan.

Näissä tapahtumissa lyötiin tämän meneillään olevan riidan alkutahdit. Selväksi tuli myös että jäseninä on puhtaasti ammattimaista asianhoitoa ja taiteentekoa kannattavia ja niitä joille vähempi ammattimaisuus riittää.

EKT järjestäytyi pian uudelleen ja uusi hallitus jatkoi asioiden hoitoa omalla tyylillään. Riitely ei kuitenkaan loppunut vaan se jatkui eriasteisin vivahtein ja kummallisin kääntein. Tätä on kestänyt jo kolme vuotta ja nyt ammattilaisuutta alleviivaavien mitta alkaa tulla täyteen etenkin taidelainaamon ikävien tapahtumien vuoksi.

Näiden tapahtumien seurauksena Espooseen on perustettu Espoon Taiteilijakilta, jonka jäsenyys perustuu puhtaasti taiteelliseen tasoon ja ammattilaisuuteen.

Riitaan liittyviä linkkejä ja sivuja.

Taideriita espoossa

Parhaillaan ollaan päivittämässä "Taiteilijan asema" nimistä tutkimusta, jossa selvitetään mm. ammatissa toimivien taiteilijoiden (Suomen Taiteilijaseuran jäsenistön) tulotaso ja ammatillisen toiminnan edellytykset. Edellinen Taiteenkeskustoimikunnan tutkimus vuodelta 2000 kertoi että suomalaisen ammattitaiteilijan keskimääräinen taidetulo oli tutkimusvuonna vain 3532 euroa, eli 294 euroa kuukaudessa. Brutto.

Taiteensa varassa kituuttelevalla taiteilijalla oli tuolloin todella tukalaa ja tulee olemaan myös jatkossa. Uusi päivitetty tutkimustulos tuskin tuo tähän mitään oleellista muutosta. Tämä tosiasia heijastelee vaikutustaan taiteenkentälle eri yhteyksiin, kuten kovaan kisaan apurahoista tai käytäntöihin ja painotuksiin taiteilijoiden omissa yhdistyksissä.

Paikallisissa taiteilijayhdistyksissä on monenkirjavia jäseniä hyvin erilaisine taustoineen ja lähtökohtineen. On niitä jotka tekevät taidetta päätyönä, puurtavat koko elämän ajan ja niitä joilla taide kulkee mukana opettamisen tai muun sivutyön ohessa. Jotkut siirtyvät taiteilijoiksi vasta varttuneemmalla iällä, tekemään ns. toista uraa. Toisen elämisen turvaa puolison varallisuus, joku elää köyhyysrajalla, joku elää taiteilijaelämäänsä turvanaan päätyöstä hankittu eläke. Tässä en nyt ota mitään kantaa siihen miltä perustalta syntyy ns. "hyvää taidetta" tai siihen kuka on "oikea taiteilija".

Tähän liittyen Espoossa on parhaillaan käynnissä muheva taideriita. Palikat ovat menneet niin sanotusti sekaisin ja koko painin keskiössä on vuosia hyvin toiminut taidelainaamo, jonka tuottoja on haluttu ottaa pois taiteilijoilta ja rahoittaa niillä yhdistyksen muuta toimintaa. Lisäksi eriasteisella yhdistyksen hallituksen sanelupolitiikalla on yritetty tehdä kaikkien taiteesta yhtä hyvin lainattavaa, mikä taas on tehnyt lainaamon pyörittämisestä vaikeaa, koska ihmiset haluavat tarjotusta huolimatta päättää itse sen mitä he koteihinsa kantavat. Kaikkien taiteilijoiden työt eivät yksinkertaisesti liiku yhä hyvin kuin toisten.

Tilanne kärjistyi keväällä niin että tuen osoitukseksi ahdinkoon ajetulle lainaamonhoitajalle joukko taiteilijoita veti teoksensa kokonaan pois lainaamosta, jonka jälkeen lainaamon toiminta romahti. Ja nyt olemme tilanteessa jossa koko Espoon Kuvataiteilijoiden tulevaisuus on vaakalaudalla. Itse olen tilanteessa jossa en todellakaan voi edes harkita teosteni lainaamista yleishyödyllisyyden nimissä ilmaiseksi, kuten joku nimimerkin taakse piiloutuva on ehdottanut.

Mielestäni taiteilijan ammatti on samanlainen ammatti kuin muutkin ammatit, josta kuuluu edes yrittää saada jonkinlaista toimeentuloa. Kärjistäen ja todella karkeasti yleistäen voisi kai sanoa että espoossa on kyse "ammattilaissiiven ja harrastelijaklikin" riidasta. Näin musta-valkoinen tilanne ei tietenkään ole. Ihan kelpo taiteilijoita kaikki tyynni. Suurin osa espoon taiteilijoista seisoo sivussa ja ihmettelee tapahtumia suu auki.

Se mistä tämä riita, tai erimielisyys tai porukan jakautuminen tai mitä nimeä asiasta käytetäänkin, lähti liikkeelle, siitä löytyy kirjoitus tästä linkistä.

Parhaillaan mietin sitä miten suhtaudun Espoon Kuvataiteilijoihin jatkossa. Pysynkö jäsenenä vai eroanko? Samaa miettii moni muukin espoolainen kuvataiteilija. Toivottavasti tässä järki voittaa. Tilanne vaan näyttää aika huonolta.

Partnerismi manifesti

Lakkauteltavalta partnerismi.fi-sivustolta talteen otettu kirjoitus

Partnerismi manifesti

Teollistumisen myötä työnteko siirtyi ensin käsityöläisyydestä sarjatuotantoon, sitten kehityksen ja prosessien parantelun myötä nykyiseen massaräätälöintiin. Taiteilijat eivät ole kokeneet tätä kehitystä omakseen, vaan taiteellinen työ on yhä edelleen (enemmän tai vähemmän) sidoksissa käsityöläisyyteen. Patrneristit uskovat, että työn kehityksen seuraava askel, yhteiskehittely, tarjoaa taiteilijalle luontevan mahdollisuuden tehdä työtä aivan yhteiskunnallisen kehityksen kärjessä, ilman että taiteellisen työn luonne muuttuu.

Partnerismi on taiteilijan toimintatapa, työskentelymetodi, joka perustuu dialogiin taiteilijan ja jonkin toisen ihmisen tai useiden ihmisten välillä. Vuorovaikutus ja uudet virikkeet ovat luovuuden ydinasioita ja oikeanlainen dialogi avaa tietä parempaan luovaan työskentelyyn. Partnerismi lähestyy taiteen tekoa vuorovaikutuksen kautta ja uskoo myös että toisissa ihmisissä oleva luovuus on arvokasta.

Partnerismin tavoitteena on taiteilija-ammattien yleisen arvostuksen nostaminen ja taiteilijoiden työ- ja toimintamahdollisuuksien parantaminen sekä luovuuden edistäminen. Partnerismi tuo taiteen kiinteäksi osaksi yhteiskunnan muuta toimintaa ja auttaa taiteilijaa tulemaan paremmin toimeen omalla työllään ja erityisosaamisellaan.

Tilaustöissä partnerismi kääntää perinteisen "taiteilija luo, galleristi myy ja asiakas ehkä ostaa" asetelman päälaelleen, sillä suorassa asiakaskontaktissa määritellään teos ja sen hinta ensin ja välittäjäporraskin saattaa pudota kokonaan pois. Partneristiset tilaustyöt tuottavat taidetta, johon kumpikin osapuoli voi olla tyytyväinen. Tilaaja saa itseensä tai toimintaansa luontevasti liittyviä teoksia ja taiteilija voi toteuttaa ne ilman, että hänen täytyy tinkiä taiteellisista periaatteistaan. Partneristisella tilaustaiteella on selkeä funktio yhteiskunnassa.

Partneristinen taide syntyy taiteilijan ja toisen osapuolen välisestä dialogista. Pelkkä sisäinen keskustelu, asioiden tutkistelu tai havointojen teko ei riitä synnyttämään partneristista taidetta. Partnerismi tarvitsee aina kumppanin tai asiakkaan, "partnerin", jonka kanssa dialogi onnistuu. Partnerismissa on siis kyse taideteoksen yhteiskehittelystä.

Partnerismi ei ole rajoittunut taiteen tyylilajeihin ja tekotapoihin tai taiteilijoiden henkilökohtaisiin maailmankatsomuksiin. Taiteilija voi toimia millä taiteen alalla tahansa ja olla vakaumukseltaan mitä tahansa ja tehdä taidetta partneristisen metodin mukaisesti.

Pekka Hannula
Kuvataiteilja - Taidegraafikko - Partneristi
Espoossa 24.10.2006

(Tekstiä tarkennettu useaan otteeseen, viimeksi 19.10.2007)

Viimeinen sana

Ilmeisesti taiteilijan kohtaaminen on joillekin ihmisille jännittävää, jopa siinä määrin että nenäkkäin olo laittaa pasmat sekaisin. Kerran eräs näyttelyvieras seistä jökötti tovin hiljaa edessäni ympärillämme seinien täydeltä teoksia. Sitten hän kysyy, "niin tuota, millaista taidetta te oikein teette?".

Toinen onnitteli vilpittömästi sanoen "Onks sulla kuule hilsettä, kun on tossa hiutaleita olkapäällä?" Yleensä kohtaamiset sujuvat rennosti puolin ja toisin, kuten ihmisten välillä muutenkin, mutta sekaan mahtuu poikkeuksiakin.

Vuosia sitten muuan mies ei suostunut tulemaan sisälle galleriaan. Kurkisteli oven raosta ja hyihytteli millaista moskaa on nykytaide ja julisti että kunnon maisemamaalauksia saa torilta kymmenen kertaa halvemmalla.

Aina kun laittaa esille rakkausteemaa, alastonta eroottista parisuhdetoimintaa, niin varmaa on että jotain tämä ärsyttää, vaikka teokset olisi valittu ns. hyvällä maulla. Kerran eräs punaiseksi harmistunut emäntäihminen lausui totuuden kovaan ääneen niin että kaikki paikalla olijat sen varmasti kuulevat. "Näissä kuvissa on kyse siitä, että taiteilijat puhuvat puutteestaan!" Näin suoraan hyökkäykseen ei auta muu kuin nopea vastaisku. "Eli, jos sinä et puhu seksistä, niin takaako se sen ettei miehesi elä puutteessa?" Tästä hän kimpaantui ja lällätti kuin alakoululainen "siitä puhe mistä puute" lorua pois mennessään. Hän halusi ehdottomasti viimeisen sanan.

Mutta viimeistä sanaa hän ei saanut, enkä saa sitä minäkään, eikä kukaan muukaan. Meidän sanamme häviävät kun aikamme hiipuu ja seuraavakin sukupolvi vaikenee vuorollaan, mutta taide on ja pysyy. Se jatkaa elämäänsä meistä riippumatta ja sanoo aina sen viimeisen sanan. Edellyttäen tietysti että teos on tehty hyvin aikaa kestäväksi.

Kuvassa Simo Hannulan pieni etsaus "Häämatka" vuodelta 1975

Selonteko

Lueskelin iltapuhteena Opetusministeriön julkaisun 2010:10 "kulttuuri- tulevaisuuden voima toimikunnan ehdotus selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta".

Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota esityksen luettelomaisuuteen ja tekstin suppeuteen. Asioita (jotka ovat usein varsin laajoja) vain listataan julistuksen omaisesti ilman tarkempia perusteluita tai taustatietoja, miksi tähän tai tähän väittämään on päädytty. Esimerkiksi (s. 26) todetaan "taiteen kulutuksen voidaan odottaa tulevaisuudessa kasvavan", mutta sitä miksi näin tapahtuu ei kerrota.

Ehkä tässä selvityksessä on kyse "virallisesta visiosta" siitä mihin ollaan menossa eikä niinkään nykyhetkestä eteenpäin luotaavasta analyyttisesta pohdiskelusta.

Selonteossa häiritsee hieman se että teksti on selvästi kirjoitettu "kulttuurikentän asiantuntijoille" eikä tavalliselle lukijalle. Esimerkiksi uutuussanoja "hybriditaide, ubiikki teknologia ja semanttinen web" ei selitetä, ikäänkuin termit olisivat päivän selviä lukijoille. Eikä myöskään selitellä mitä on "luova rihmastotalous" tai millaista on "leppoistelun elämäntapa" jota vuonna 2035 tavoitellaan? Minua ainakin jäi vaivaamaan miten "leppoistelu" on ylipäätään kenellekkään mahdollista jos eläkeikä nousee jokatapauksessa lähelle 70-vuotta?

Sinänsä yleviä ajatuksia kulttuurista ja kukoistamisesta, mutta olisin kaivannut enemmän konkretiaa ja luovan työn tekijän/taiteilijan näkökulmia. Tämä jäi nyt vähän ylhäältä annetuksi "viralliseksi totuudeksi", suppeaksi totuudeksi= alle 40 sivua.

"Luovatyö edellyttää ketteryyttä ja joustavuutta". Mitähän tämäkin tarkoittaa minulle keski-ikäiselle tapoihinsa kangistuneelle taidegraafikolle, jolla on polvi paskana ja jäykkä selkä?

Taidelatinaa

Hiljattain löydettiin Saksasta Hohle Felsin luolasta maailman vanhin ihmishahmoinen veistos. Ikää tällä hienolla esineellä on ainakin 35 000 vuotta. Pienessä kuuden sentin luomuksessa on vahva eroottinen lataus. Rinnat ovat jättikokoiset, lanteet muhevat ja eikä jalkovälikään häpeile olemustaan.

Mitä mahtoi teoksen muinainen veistäjä ajatetella? Tutkiko hän ”seksuaalisuuden ilmenemistä Gravetten kulttuurisessa kontekstissa?” Vai halusiko hän tehdä mammutin luusta "postmodernin puheenvuoron, jossa häpeilemättömän muotokielen avulla kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnan kipupisteitä suhteessa äitiyteen?"

Taidetta syytetään elitismistä ja väite pitää osin paikkansa. Yksi syy tähän on normaalista elämästä etääntynyt taidepuhe ja kirjoittelu, joka on tarkoitettu lähinnä toisille taidelatinan taitajille. Taide on etäällä kansasta kuin leipääntynyt politiikot konsanaan.

Kouluissa taideaineita on vähän, eikä taide pahemmin näy arjessa. Yhä edelleen suurin osa suomalaisista kodeista on ilman ensimmäistäkään "oikean taiteilijan" tekemää teosta. Matkamuistomaisemia ei tässä laskelmassa nyt noteerata.

Ylivoimasesti yleisin ”kritiikki”, jota saan, on se kun joku kertoo "pitävänsä" jostain teoksesta. Taidetta arvotetaan siis taulukolla tykkään - en tykkää. Eikä "ihanissa väreissä" sinänsä mitään väärää ole. Mutta taiteessa väri on usein ”vain” pintaa ja jos pinta ei tunnu heti ”ihanalta", niin tykkääjä ei mieti teosta sen enempää. Kaikki se mitä pinnan alla on, jää kokematta. Missään asiassa ei pääse syvemmälle ilman paneutumista ja asian parissa vietettyä aikaa. Näin myös kuvanlukutaito kehittyy.

Näyttelyn järjestäjät voisivat rikkoa vallitsevan hiljaisen museotunnelman ja kannustaa vieraitaan keskusteluun. Taidenäyttelyt olisivat huomattavasti mukavampia paikkoja käydä, jos kokoajan ei olisi tunne kirkkomaisesta hartaudesta ja siitä ettei saa olla häiriöksi.

Kuvanlukutaitoa parantavat myös taidelainaamot, joita jo muutamia onkin tavallisten kirjastojen yhteydessä. Käytäntö on osoittanut että lainaamon kynnys on moninverroin matalampi kuin gallerian. Lainaamojen taide myös tavoittaa niitä ihmisiä, joita ei muuten taidekentällä näy.

Kummalista että tämä niin hyväksi todettu toimintamalli ei saa tuulta purjeisiinsa, vaikka meillä on hyvin toimiva kirjastolaitos.