Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Aamun Hesarissa oli jälleen mielipidekirjoitukseni. Tällä kertaa asiaa - tai asian vierestä - ajankohtaisesta "pöllipino galleriassa" keskustelusta:

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Gal­le­riaan tuo­tu pöl­li­pi­no kir­voit­taa kom­ment­te­ja tai­teen ole­muk­ses­ta. Kes­kus­te­lu tai­taa ol­la ta­val­li­sen ve­ron­mak­sa­jan nä­kö­kul­mas­ta jou­ta­vaa.

Ai­vo­jump­pa tai­de­teo­rioi­den pa­ris­sa on lä­hin­nä hy­vin­voin­ti­yh­teis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa ta­pah­tu­vaa ylä­luo­kan si­sä­pii­ri­re­to­riik­kaa, jo­hon to­ki myös tai­tei­li­jat osal­lis­tu­vat. Kes­kus­te­lua sii­tä, on­ko kei­sa­ril­la vaat­tei­ta vai ei, ei vält­tä­mät­tä ole tar­koi­tet­tu jo­ka­mie­hel­le, vaan ky­sees­sä on ken­tän si­säi­nen pu­he.

Kai­vat­tai­siin sel­viä kan­nan­ot­to­ja sii­tä, on­ko tai­tei­li­jan työs­ken­te­ly tai tai­de hy­vää vai huo­noa, ja mik­si. Eläm­me niin ko­vin su­vait­se­vai­sia ai­ko­ja, et­tei mis­tään sa­no­ta juu­ri mi­tään kriit­tis­tä. Tar­vet­ta oli­si ku­va­tai­teen Sep­po Hei­kin­hei­mol­le.

Näyt­te­lyn kri­tiik­ki (HS Kult­tuu­ri 13. 3.) tar­joaa esi­mer­kin. Sii­nä in­toil­laan "teos­ten luon­nol­li­suu­den ja kei­no­te­koi­suu­den vä­li­ses­tä dis­so­nans­sis­ta" ja ker­ro­taan, kuin­ka "tai­tei­li­jat tut­ki­vat näyt­te­lys­sään ti­la­ko­ke­muk­sen eh­to­ja se­kä di­gi­taa­li­tek­nii­kan suh­det­ta pe­rin­tei­siin tai­teen esit­tä­mi­sen ta­poi­hin".

Tä­män­kal­tai­nen pu­he ja tai­tei­li­joi­den hö­pö hö­pö -tut­ki­muk­set "vä­räh­te­le­vät" vain sii­hen mal­liin, et­tä tuk­ki­pi­no­ja esi­te­tään myös vas­tai­suu­des­sa har­voil­le ja va­li­koi­duil­le kat­so­jil­le.