Ylioppilasteatterin Maratoonimusikaali

(Tekstiin on tehty lisäys 22.8. toisen näkemiskerran jälkeen. Nämä kommentit lopuksi.)

Kävin eilen Mustikkamaalla katsomassa Ylioppilasteatterin Tanssi tai kuole - Maratoonimusikaalin, josta ei menoa ja meininkiä puuttunut. 

Kertomus perustuu Horace McCoyn "They Shoot Horses, Don't they?" romaaniin vuodelta 1935, josta on tehty myös 1969 oskareita voittanut filmi.  Suomalainen arvio elokuvasta tästä linkistä. Tarinan ytimestä löytyy viihteen ja positiivisuuden kaapuun verhoutunut ahdingossa olevien ihmisten hyväksikäyttö Yhdysvalloissa 20 ja 30-luvuilla järjestetyissä maratontansseissa, jotka olivat eräänlaista oman aikansa tosi-TV:tä.  Hatunnosto Ylioppilasteatterin rohkeudelle tarttua näin monisäikeiseen teemaan. 

Yritys on kova kun nuoruuden innolla lahjakkaat nuoret näyttelijät pyrkivät vastaamaan tarinan haasteeseen. Tanssikohtaukset soljuvat hyvin ja tanssin jatkuessa 'fyysisen väsymyksen' aistii katsomossa asti. Näyttelijät suoriutuvat kaiken kaikkiaan rooleistaan hyvin, mutta jossain vaiheessa esitys hajoaa sinne tänne poukkoiluksi, kun mukaan ympätään kaikenlaisia (oikeita) sponsoreita ja todellisuudesta tuttujen julkisuuden henkilöiden imitointeja tai roolisitaatteja kuten Cris Tuckerin (elokuvassa 5th Element) kaltainen pastori. Tässä minulle tuli sellainen olo että näiden Kososten, Laurien, Saareloiden ym. hahmojen avulla YT ikäänkuin pyrkii järjestämään esitykselleen jonkinlaista henkistä taustatukea. Mikä on täysin turhaa, sillä kyseisellä porukalla on kaikki edellytykset seisoa ihan itse omilla jaloillaan oman esityksensä takana. 

Ehkä kyse on 'liimasta', tekijästä joka pitäisi esityksen kasassa. Nyt naispäähenkilö on yhtä ahdistunut alussa kuin lopussakin ja hänen ampumisensa tuntuu jotenkin omituiselta. Puhumattakaan rouva Laitisen ampumisesta, joka ei liity yhtään mihinkään. Nyt päähenkilöparin tarina ei oikein kasva tai vie siihen että ampuminen on ikäänkuin väistämätön päätepysäkki, jolta ei ole paluuta ja jota kohti tapahtumat kehkeytyvät. Myös muiden tanssiparien tarinoiden avautumista enemmän jäi vähän odottamaan varsinkin kun alussa parit esittäytyivät ja kertovat missä kukakin on hyvä.

Kaiken kaikkiaan esityksestä jäi kuitenkin hyvä maku. Suosittelen.

(Lisäys 22.8.)
Näin esityksen uudestaan eilen ja täytyy sanoa että siitä oli kesän aikana hioutunut varsin ehjä ja toimiva kokonaisuus. Turhat poukkoilut olivat poissa, roolihahmot syventyneet ja kaikin puolin homma toimi varsin hyvin. Tanssikohtauksista oli muokkautunut entistäkin toimivampia, rouva Laitisen "turha" kuolema naksahti myös paikoilleen kokonaisuuteen ja "julkkikset" pysyivät paremmin taustalla sivujuonteena. Pieni miinus pakollisten sponsoreiden ymppäämisestä esitykseen. Kultuurin tukijoiden oikea paikka löytyy luontevimmin käsiohjemasta. 

Ylioppilasteatterin Maratoonimusikaali on yksi parhaista kesäteatteriesityksistä, joita olen nähnyt. Tiivistunnelmainen elämys. Sääli että jäljellä on enää yksi esitys.

Ylioppilasteatterin Give Me Back My Son esityksessä

Kävin eilen katsomassa Ylioppilasteatterissa Give Me Back My Son!  esityksen. Tyttäreni aloitti syksyllä YT:ssä yhtenä uutena näyttelijänä ja tämä oli tuoreen porukan ensimmäinen koitos.  Tästä syystä katselin esitystä erityisellä mielenkiinnolla.

Se oli ihan hyvä veto.  Nuoruuden innolla läpiviety esitys. Joskin siinä oli - varsinkin ensimmäisellä jaksolla - hieman liikaa ylimääräistä ilmaa, nukahtelua, pienoista toistoa. Mikä tarkoittaa liikaa pituutta. Mutta kaiken kaikkiaan kelpo esitys, josta ei myöskään puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Kohtauksessa, jossa elektroniikkakorjaaja paiskoo hajalle printterin reippaalla apinanraivolla, jäin miettimään hieman työturvallisuutta. Rytinässä printteri levisi pieninä paloja laajalle alueelle ja näyttelijätär sai ikävästi vuotavan haavan sormeensa. Vaikka sotkuja siivoiltiin ja imuroitiin esityksen aikana ja tauolla, niin silti näin katsojana hieman huolestuin näyttelijöiden puolesta, kun osa juoksenteli paikalla paljain jaloin ja toisia raahattiin areenalla sinne tänne. Tämä hieman häiritsi esityksen katsomista. Katsojan tehtävä on katsoa, seurata ja nauttia esityksestä, eikä huolestua näyttelijöiden terveydestä.

Esityksessä pohdittiin myös taiteen olemusta. Alun verkkokaupan työntekijöiden keskustelu käsitetaiteesta, siitä kuka on taiteilija ja extemporee taidevideon teko;  nämä nostattivat odotuksia että asiassa päästään kohta todella mielenkiintoisille vesille. Homma sitten pikkuhiljaa hyytyi kliseeksi kun näyttämölle ilmestyi pari käsitetaiteilijaa ottamaan tilaa taiteellaan haltuun.

Jäin miettimään mikä taidelaji voisi sopia näyttämölle, niin että homma toimisi ja olisi yleisöllekin mielenkiintoisempaa seurata. Käsitetaiteilijoiden työstentely kun on vähän sellaista hiljaista pohdiskelua, jossa työprosessin mielenkiintoimmat asiat tapahtuvat taiteilijan pään sisällä, mikä ei sinänsään ole katsojalle mitenkään kiinnostavaa, ellei sitten taidepohdintaan ja dialogiin saada oikein kunnolla terävyyttä.
Yksi taideajatus joka voisi toimia näyttämöllä on ns. kyhäelmätaide eli bricollage jossa taideteos kyhätään ihan mistä tahansa tilanteessa saatavilla olevista materiaaleista.  Jos halutaan vähän rajumpaa otetta niin apua löytyy vaikkapa action painting  tai butohin suunnasta. Butoh on japanilainen vapaamuotoinen hetkeen inspiroitu tanssi, performance, jota usein yhdistellään tavanomaisen maalauksen kanssa erilaisissa esityksissä ja se tulee joskus varsin lähelle action painting meininkiä.

Kolmas asia jota jäin miettimään oli katsomon pienuus. Nyt käytössä ei ollut paikat kuin muutamalle kymmenelle katsojalle, kun osa katsomosta on uhrattu mikseripöydälle. Tämä oli mielestäni sääli kun esitykselle soisi enemmän yleisöä.

Kuva Ylioppilasteatterin juliste näytelmästä