Arvioinnin höttöisellä suolla

Yhteiskunnassa laitetaan erilaisia asioita paremmuusjärjestykseen. Jotkut asiat taipuvat tähän luontevasti. Urheilussa usein se, joka tulee maaliin ensin tai heittää pisimmälle, on suoritushetkellä se paras. Joukkue, joka tekee enemmän maaleja, voittaa.

Monesti asiat ovat kuitenkin vaikeasti mitattavia, kuten paremmuus taiteessa. Näin etenkin silloin kun ei verrata vain samankaltaisia asioita keskenään, kuten vaikkapa tietyn croquis-piirustusillan aikana tehtyjä lyijykynäpiirroksia. Croquis-illan annista on melko helppoa erottaa jyvät akanoista. Arvioinnin vaikeudet alkavat heti kun homma muuttuu laaja-alaisemmaksi.  Ei ole olemassa järkeviä arvioinnin välineitä, joilla laittaa vaikkapa, ooppera, arkkitehtuurin tuotos, sarjakuva, teatteriesitys, haiku, akryylimaalaus, performance jne. keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Jokaisessa näissä ”hyvää” katsellaan eri suunnista. On järjetöntä kysyä: kumpi on ”parempi”, kitarasoolo vai jokin valokuva? Jo pelkkien moninaisten valokuvien arvottaminen on useimmiten mahdotonta. Vaikka hyvä punaviini löytyy punaviinien joukosta, niin silti aina jää sijaa makuasioille. Punaviinin vertailu olueen on jokseenkin ajanhaaskaa ja vertailut näkkileipään tai vehnäjauhoihin suorastaan järjetöntä.

Järjettömyys ja kategoriaongelmat eivät vaivaa vain taidealaa. Julkisella puolella, kirkon eri seurakunnissa yritetään laittaa eri ammattiryhmiä edustavat työntekijät ”paremmuusjärjestykseen”, jotta parhaille voitaisiin maksaa pientä suorituslisää hyvin tehdystä työstä. Vaikka jokaisesta ammattiryhmästä onnistuttaisiin seulomaan parhaat, niin kategoria ongelma on lopulta sama kuin taiteessakin. Nuorisotyöntekijän, papin, vahtimestarin ja kanttorin hyvät eivät ole yhteismitallisesti vertailtavissa keskenään.

Ehkä arviointiin vaikuttavat myös laajemmat trendit. Taiteessa arvostetaan nykyisin kantaaottavaa ja elämyksiä tuottavaa tekemistä. Sellaista, jonka avulla museoihin houkutellaan väkeä viihtymään. Ilmastomuutos on pikavauhtia muuttanut ruokakulttuuria. Lihaa ei enää arvosteta kuten ennen. Kirkon piirissä luultavasti jäsenkato on tekijä, joka tulee vaikuttamaan ammattien arvostuksiin ja sulauttamaan eri ammattiryhmiä toisiinsa. Ei tarvitse olla profeetta, jos sanoo että tulevaisuuden suorituslisäarvioinneissa moniosaajat tulevat näyttäytymään paremmilta kuin kapea-alaiset.  

Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Aamu Hesarissa oli ilokseni pieni kommenttini Tuntematon sotilas -elokuvan saamaan surkeaan kritiikkiin. Kun kriitikko katselee valtavirtaelokuvaa tai viihdettä taiteen silmälasien läpi niin toki pettyy. Tässä kirjoitukseni:

Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Kriitikko Juha Typpö on pettynyt (HS 27.10.) uuteen Tuntematon sotilas -elokuvaan. Hän moitti tekijöitä rohkeuden puutteesta ja katsoi, ettei elokuva perustele olemassaoloaan. Ongelma ei ole siinä etteikö elokuva olisi sinänsä hyvin tehty: "Teknisesti uusi tuntematon on virheetöntä työtä. Kaikki kuvauksesta leikkaukseen ja äänityksestä jälkihuoltoon on tehty niin hyvin kuin suomessa on mahdollista." Hiotuista kuvakulmista ja hienouksista huolimatta elokuva näyttäytyy kriikolle taiteen näkökulmasta vaajamittaisena.
Elokuvassa kuitenkaan ole kyse vanhaa kyseenalaistavasta ja uutta etsivästä taiteesta ei vaan käsityöstä, Suomi 100  -juhlatuotteesta ja vanhan ikonin päivityksestä. Kriitikko etsii taidetta sieltä missä sitä ei ole. Viihteenä ja suomalaisen elokuva-alan käsityöläisten osaamisen työnäytteenä elokuva perustelee hyvin olemassaolonsa. Olkaamme suomalaiset ylpeitä elokuva-alamme osaajista. 

Pekka Hannula
Taidegraafikko, Espoo