14.9.2019

Mitä kuuluu partnerismille, yhteiskehittely-taiteelle?

2000-luvun alussa innostuin yhteiskehittelystä, jota ryhdyin soveltamaan tilausteosten tekemiseen. Nimesin taideteosten yhteiskehittelyn partnerismiksi vaimoni avustuksella yhteiskehittelyn hengessä. Ajatuksena oli tehdä tällä ”ismiksi” nimeämisellä pesäero tavanomaisen tuotekehittelyn parissa tapahtuvaan yhteiskehittelyyn. (Yhteiskehittely on professori Yrjö Engeströmin vastine englannin co-creation termille ja siinä on kyse asiakkaan mukaan ottamisesta, sitouttamisesta tuotteen tai palvelun kehittelyyn.)

Partnerismi herätti aikanaan mukavasti huomioita ja kävin asian tiimoilta pitämässä monenlaista puhetta ja luentoa. Ajatuksena oli myös perustaa taiteilijaryhmä ismin ja taiteilijan yrittämisajatuksen ympärille, mutta asia ei edennyt manifestia ja alkutapaamisia pidemmälle. Syynä oli lähinnä oma passiivisuuteni ja se, että partnerismin ajatus jää mielestäni liian kapeaksi, jos se liittyy pelkästään taiteilijayrittämiseen, kuten tuossa vaiheessa itselläni. Partnerismi on tilaustaidetta laajempi asia.

Tein tuolloin teoksia yrityksille ja järjestöille etupäässä kollaasitekniikalla, jonka puitteissa oli mahdollista hyödyntää kaikenlaista asiakkaalta saatua materiaalia. Syntyi lukuisia tilausteossarjoja taidelahjoiksi ja yksittäisiä teoksia erilaisiin tiloihin. Kaikissa lähtökohtana oli yhteiskehittely, josta yritin saada asiakkaat ensin kiinnostumaan.

Joillakin kerroilla yhteiskehittely asiakkaan kanssa jäi pienimuotoiseksi, eli usein se oli vain kertaluontoinen tapaaminen ja keskustelu asiakkaan toiveista ennen työn aloittamista. Tällöin työ ei poikennut paljoakaan tavanomaisesta tilaustyöstä. Osassa asiakas taas tuli aidosti mukaan kehittelyyn, ideoi, keskusteli ja toimitti erilaisia materiaaleja kollaaseja varten. Näissä yleensä ensimmäinen tehty työ johti seuraavan teoksen tai teossarjan tekoon, jota (yhteiskehittelyn) hengessä hieman jatkojalostettiin.

Kokemukseni mukaan yhteiskehittely jatkuu saman (yritys)asiakkaan kanssa tyypillisesti muutamien eri tilausten ajan. Joissakin tapauksissa asiakassuhde voi kestää pidempään. Itse olen tehnyt (ja yhä teen) muutamille yrityksille teossarjoja noista alkuajoista lähtien.

Syitä yritysasiakkaan innon loppumiseen ovat yleensä henkilöstövaihdokset, fuusiot ja suhdannevaihtelut (joita kaikkia tapahtuu yritysmaailmassa usein). Kun tutut henkilöt, joiden kanssa asiaa on aiemmin hoidettu, vaihtuvat uusiin, on yleensä aloitettava asian rakentelu alusta. Taideasioihin välittömästi vaikuttavia asioita ovat yrityksen huono tulos, säästötoimet, laskusuhdanne tai lama. Itselleni kävi 2008 alkaneen laman seurauksena vuonna 2009 niin, että kaikki yhteiskehittelyhankkeet menivät jäihin ja vakioasiakkaatkin empivät tilauksiaan. Tuohon lamaan loppui pelkän taiteen varassa olemiseni, eli päätoiminen taiteilijayrittäjyyteni ja siitä lähtien minulla on ollut osa-aikainen sivutyö toimeentuloani turvaamassa.

Uskon kuitenkin edelleen, että partnerismissa on potentiaalia ja että se on hyvä väline tilaustöitä etsivälle ja tekevälle taiteilijalle. Itse koin kaikkein vaikeimmaksi asiakkaiden etsimisen, joka käytännössä oli partnerismin, yhteiskehittely -ajatuksen esittelyä asiakkaalle. Yksinkertaisesti väsyin tähän liittyvään yrittämiseen ja myyntityöhön. Silloin kun partnerismi liittyy taiteilijan yrittämiseen, kyse on asiakassuhteen rakentamisesta, asiakkaan tyytyväisyydestä, teosten evoluutiosta kehittelyn tuloksena ja paremmasta toimeentulosta taiteilijalle.

Mutta partnerismin ei tarvitse olla sidoksissa vain tilaustaiteeseen. Mikään ei estä sen soveltamista tavanomaisessa taiteessa ja saada näin nostetta tekemiseen toisten ihmisten luovuudesta. Periaatteessa taiteilija voi yhteiskehitellä teoksia kenen kanssa tahansa. Myös oppilas-opettaja -suhteessa teokset voivat syntyä enemmän tai vähemmän yhteiskehitellen, jos tälle annetaan tilaa.

Laajemmin ajateltuna partnerismissa, yhteiskehitellyssä taiteessa, on mahdollista yhdistää useamman ihmisen luovuutta samaan teokseen ja tämä on asiassa kaikkein hienointa. Siksi uskon, että partnerismilla on taidekentällä oma paikkansa.

11.9.2019

Kaikki taide ei sovi yrittämiseen

Aamun Hesarissa oli kirjoitukseni, jolla kommentoin aiempaa mielipidesivujen kirjoitusta. Alkuperäisessä tekstissä, jonka Hesariin lähetin, oli mukana huomautus taidealan yrittämiseen liittyvästä kapulakielisyydestä, josta nostin esimerkiksi lauantaisen mielipidekirjoittajien yrittämisen perustan, joka on: ”taidelähtöisyys organisaatioissa tehtävässä vaikuttavuuteen tähtäävässä kehitystyössä”. Mitä hittoa tämä sitten mahtaa tarkoittaakaan? Jos yrittämisen lähtökohdat joudutaan määrittelemään näin kiemuraisesti, niin kannattaako edes ruveta koko hommaan? Tässä kuitenkin mielipiteeni:

Kaikki taide ei sovellu yrittämiseen

Mielipidesivulla kysyttiin (HS 7.9.), miksi taiteen alalla on niin vähän yrittäjyyttä. 

Ei ole olemassa mitään yhtenäistä taiteen alaa, jossa pätevät samat yrittämisen vaikeudet. Taide on kattotermi, joka sulkee sisäänsä kirjavan joukon erilaisia toimintoja, joilla ei pahemmin ole tekemistä keskenään. On taiteen aloja, joissa yrittäminen on luontevaa. Elokuvia tehdään lähtökohtaisesti erilaisten tuotantoyhtiöiden kautta. Arkkitehdeillä on toimistonsa, ja taideteollisuus linkittyy tavaroiden tuotantoon. Rakenteiden ja käytäntöjen vuoksi näillä aloilla ei ole sijaa ”vapaalle taiteelle”.

On myös taiteen aloja, kuten kuvataide, joissa vapaa taide on alan organisaatioiden ja näyttelytoiminnan perusta. Kuvataiteen pariin myös hakeudutaan halusta tehdä omaa taidetta vapaasti. Jos taiteilija ottaa askeleita yrittämisen suuntaan, tämä vapaus kaventuu. Asiakaslähtöinen tilausteos on eri asia kuin itseilmaisun tuotos.

Tilaustaiteen ja ylipäätään kuvataiteen markkinat ovat Suomessa niin pienet, että ne eivät riitä laajemmin elättämään taiteilijoita eivätkä markkinat kasva taiteilijoiden yrittämisen tuloksena. Kuvataiteessa yrittäminen (ammatinharjoittaminen) on jatkossakin vain yksi osa toimeentuloa, joka koostuu tyypillisesti sivutyöstä, apurahoista ja teosmyynnistä.

Pekka Hannula
taidegraafikko,
Espoo

13.8.2019

Onko taiteen tekeminen luontoon jokamiehenoikeus?

Välillä törmää uutisiin luonnon keskelle pystytetystä näyttelystä, metsään tehdyistä taideteoksista, puille kudotuista graffiteista tai tempaukseen, jossa taiteilija maalaa, isokokoisen potretin vaimostaan kallioiselle luodolle. En ota tässä kantaa näihin esimerkkeihin tai ympäristötaiteeseen sinänsä, vaan nostan esiin kysymyksen ympäristöön tehdyn taiteen suhteesta jokamiehenoikeuksiin

Jokamiehenoikeuksien näkökulmasta luonto on yhteistä kansallista omaisuuttamme, josta jokaisella on oikeus nauttia retkeillen ja hyödyntää sienestäen. Mustikat saa poimia mutta sen varpuja ei taittaa, eikä jäkälää turmella tai puita kaataa ilman maanomistajan lupaa. 

Minua mietityttää missä määrin luontoon toteutettava taide on jokamiehenoikeuksien piiriin kuuluva asia vai onko se sitä lainkaan? Missä määrin luonnossa liikkujan on lupa sinne Eskon puumerkkejään jättää? Takaako maanomistajan lupa luontoon tehdyn tai sinne raahatun teoksen laadun tai teoksen sopivuuden luontoon? Onko omistajuus se tekijä, joka lopulta päätökset tässä tekee ja mille myös luonto alistuu? 

Jotkut ihmisen luontoon jättämät jäljet voivat tuntua harmittomilta, kuten tunturien huippujen kivipaasit, joita kulkijat ovat sinne kasanneet. Ne ovat kuitenkin kansallispuistossa laittomia. Saako kiviä kasata, käpyjä järjestää tai sammaleella muotoilla? Saako jokamies/nainen siivota luontoa tai "parannella" näkymiä makunsa mukaan? Edistää esteettisesti omaa, ja kenties toistenkin, viihtyvyyttä luonnossa? 

Tähän jatkoksi voisi liittää runoilija Mary Oliverin kysymyksen, joka on mielestäni hyvä ja ajankohtainen: “Is this world just an entertainment for you?” 

Itse asetun sille kannalle, että taide kuuluu rakennetun kulttuurin piiriin, sinne missä ihminen puuhaa muutenkin, ei luontoon. Luontoa sopii järjestellä ja pukea puistoissa, kaavoitetuilla alueilla; muuten se tulisi jättää rauhaan, vaikka joku ryteikkö kaipaisikin jonkun mielestä elävöittämistä. Maanomistajan makuun ei myöskään ole luottamista. Siksi tarvittaisiin keskustelua mitä luonnossa saa tehdä ja mitä ei, oli sitten kyse omista metsistä tai jonkun muun.

Vallalla on syvälle juurtunut perusasenne, jossa luonto on vain hyödyke. Luontoa tulisi suojella ja jättää se rauhaan; tajuta, että se on arvo sinänsä; nähdä koko planeetta luonnonsuojelualueena ja opetella toimimaan sen mukaan. Luonto ei kaipaa taidettamme tai muita merkkejämme.  Loppujen lopuksi olemme tällä planeetalla vain vieraana.

17.3.2019

Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

9.3.2019

Sommittelupeli




Kollaasin tekemistä on luontevaa ajatella pelaamisena, eräänlaisena "sommittelupelinä". Pelaamisen ideaa voi kokeilla helposti pienillä esineillä, joita asetellaan paperille haluttuun järjestykseen toisiinsa yhdistellen ja sopivan tuntuisiin paikkoihin sijoitellen. Esineitä voi lisätä ja poistaa ja niiden paikkoja voi muutella niin kauan kuin lopputulos miellyttää.

Pelaamisen ajatus on jossain määrin läsnä monenlaisessa taiteen tekemisessä ja aivan erityisesti kollaaseissa, joissa osia yhdistellään ja erilaisten elementtien avulla rakennellaan sommitelmaa ja "ehjää" kokonaisuutta.

Toinen pelaamista sivuava ja myös kollaasityöskentelyä hyvin kuvaava ajatus on keskustelu, joka alkaa, kun paperille sijoitetaan ensimmäinen kollaasin osa. Tämä muuttaa tyhjän paperin tilanteen, jolloin keskeneräinen teos ikään kuin esittää tekijälleen sommitteluun liittyvän kysymyksen, johon tämä vastaa liimaamalla paperille uuden palasen. Ja jälleen muuttunut tilanne synnyttää uuden kysymyksen, johon vastataan osasia lisäämällä. Näin "keskustellen" työskentely jatkuu kunnes "kummallakaan osapuolella" ei ole mitään lisättävää ja teos on valmis.

Nämä kaksi ajatusta sopivat hyvin kollaasin tekemiseen.

2.3.2019

Ekspandismi – Expandism

Taide mietiskelynä ja pelinä

Olen kiinnostunut taiteelliseen työskentelyyn liittyvästä meditatiivisuudesta ja olen kehitellyt ekspandismi (expandism) -ajatusta, jossa spontaanisti aloitettu abstrakti piirros laajenee (Engl. expand, laajeta) kokonaisuudeksi viivojen (merkkien, muotojen, jälkien) toistamisen ja varioimisen avulla. Toisto tekee piirtämisestä meditatiivisen tapahtuman, jossa on pakko keskittyä ja rauhoittua työn ääreen. Kun viivojen piirtämisen – jonkin yksinkertaisen idean tai työskentelyä ohjaavan ajatuksen mukaisesti – yhdistää hengitykseen, muuttuu piirtäminen rauhoittavaksi hengityksen ja piirtämisen vuoropuheluksi. Eli jonkinlaiseksi mietiskelyksi, jossa keskiössä on itse työskentely ja siihen uppoutuminen.

Viivojen lisääntyessä piirros pikkuhiljaa laajentuu niin että paperi täyttyy viivoista. Käytännössä yleensä aina rajaan piirrettävän alueen, jotta ekspansiolla on selkeä raja. Kun alue on täyttynyt piirtimen jäljistä, piirros on valmis. Syntynyt piirros ei kuitenkaan aina ole taideteoksena mielekäs, koska työskentelyssä on kyse ennen kaikkea piirtämiseen uppoutumisesta ja mietiskelystä. Kun taidetta syntyy, syntyy se ikään kuin tämän prosessin sivujuonteena. Itse työskentely, piirtämisen hetkessä oleminen, mietiskely ja piirtäjän hyvinvointi ovat tässä mahdollista teosta tärkeämpiä. Kutsun näin syntyneitä piirroksiani meditatiivisiksi piirroksiksi.

Helsingin Yliopistossa tekemässäni piirtämiseen liittyvässä Pelkistetty piirtäminen pro gradu -työssä jaoin piirtämisen osa-alueisiin – toisto, työstö, ääriviiva ja sommittelu. Tein näistä osa-alueista pelkistykset, joiden avulla tutkin mm. piirtämiseen liittyvää luovuutta. Pro gradussa esitellyt toistopelkistys (s.17) ja sommittelupelkistys (s.24) – ja kollaasipelkistys (s.28), jossa myös on kyse sommittelusta – liittyvät läheisesti ekspandismiin.

Sommittelun avulla tilaa yritetään ikään kuin valloittaa ensimmäisestä viivasta tai kollaasin osan sijoittamisesta alkaen. Tällöin ekspansioon pyritään heti alussa ja se tarkentuu työskentelyn edetessä. Työskentelystä muodostuu tässä pelin kaltainen tapahtuma, eräänlainen sommittelupeli, jossa askeleelta ratkotaan eteen tulevia viivojen (tai kollaasin osasten) sijoitteluun ja tyhjän tilan haltuunottoon liittyviä ongelmia.

Kollaasissa työskentely (peli) käynnistyy jostain kiinnostavasta detaljista, jonka liimaan alustalle. Tämän jälkeen työskentely etenee ikään kuin vuoropuheluna, jossa pyrin vastaamaan paperilla muuttuvaan tilanteeseen liimaamalla alustaan yhä uusia muotoja esim. tasapainoa etsien. Kollaasi on valmis, kun en enää osaa siihen mitään lisätä tai kun lopputulos on mielestäni ”hyvä”. Kutsun näin syntyviä kollaaseja meditatiivisiksi kollaaseiksi. Tässä meditatiivisuus syntyy sommittelupeliin keskittymisen kautta.

Ekspandismissa tilan valtaamista, ekspansiota voi siis tavoitella kahta reittiä, joko toiston tai sommittelun avulla.

Instagramissa on mahdollista seurata työskentelyäni meditatiivisten piirrosten ja kollaasien parissa. Pyrin päivittämään Instagramia aktiivisesti. Pidän myös aiheeseen liittyvää Expandism -blogia, jonne lisäilen tekstejä hieman harvemmin.

24.2.2019

Sukupuolineutraalia taidetta

On jopa yllättävää, kuinka vähän taidekentän voimakas naisistuminen näkyy taiteen sisällöistä. Keski-ikäinen koulutettu nainen kulttuurin tukipilarina on jo omansalainen klisee. Tunnettu fakta on myös, että museokentän työntekijät ja galleristit ovat enimmäkseen naisia. Mutta naiset kannattelevat paikka paikoin todella vahvasti myös taiteen tekemistä. Esimerkiksi Suomen taidegraafikot ry:n noin 350 jäsenestä 250 on naisia, eli n. 71,5 %.

Toki meillä on näyttelyitä, joita voidaan pitää – ainakin näin keski-ikäisen valkoisen heteromiehen näkökulmasta ­­– varsin feminiinisinä, kuten taannoinen Barbi-näyttely tai vaikkapa parhaillaan Kiasmassa menossa oleva karva-pörhistely Shoplifter. Mutta toisaalta meillä on Magritten ja Kupkan esitykset Rexissä ja Ateneumissa. Vaikka on taiteilijoita, joiden tekeminen on naisellista tai miehistä tai muuta sukupuoleen liittyvää näkökulmaa alleviivaavia, niin näiden ääripäiden välissä on kuitenkin suuri joukko taiteilijoita, joiden tekeminen on sukupuolineutraalia ja joiden teoksista ei päätellä mitään tekijän sukupuolesta.

Alan naisistumisesta huolimatta näyttelyt sisältöineen ovat olleet varsin monipuolisia. Taidekentällä toimivien naisten kunniaksi onkin sanottava, että he osanneet hoitaa kokonaisuutta hyvin ilman sen kummempia sukupuolesta johtuvia vääristymiä.

Kuitenkin sukupuoli on läsnä ihmisten asenteissa ja teoissa. Joskus nuorena sain ystävältäni nuhteet taiteilustani: ”Älä nyt enää tuhlaa aikaasi piirtelyyn vaan mee töihin. Et sä vittu tajuu, et taide on vaan sellaista homojen hommaa. Siinä menee hyvä mies ihan pilalle.” No, en tajunnut ja osaltaan siksi tiemme erkaantuivat.

Joskus myöhemmin kohtasin asenteen, jossa ”ihan kivoja” teoksiani ei osteta koska ateljeevieras – nainen – sanoi aivan suoraan, ettei hän ”periaatteessa” osta mitään miestaiteilijalta vaan aina naistaiteilijalta, koska ”vain nainen kykenee koskettamaan sieluani”, mutta ”ihan kiinnostavaa oli vierailla ateljeessasi”.

Tällaisia kun kohtaa, niin onneksi on ateljee, johon voi sulkeutua piirtelemään. Sehän tässä lopulta tärkeintä on.