17.3.2019

Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

9.3.2019

Sommittelupeli




Kollaasin tekemistä on luontevaa ajatella pelaamisena, eräänlaisena "sommittelupelinä". Pelaamisen ideaa voi kokeilla helposti pienillä esineillä, joita asetellaan paperille haluttuun järjestykseen toisiinsa yhdistellen ja sopivan tuntuisiin paikkoihin sijoitellen. Esineitä voi lisätä ja poistaa ja niiden paikkoja voi muutella niin kauan kuin lopputulos miellyttää.

Pelaamisen ajatus on jossain määrin läsnä monenlaisessa taiteen tekemisessä ja aivan erityisesti kollaaseissa, joissa osia yhdistellään ja erilaisten elementtien avulla rakennellaan sommitelmaa ja "ehjää" kokonaisuutta.

Toinen pelaamista sivuava ja myös kollaasityöskentelyä hyvin kuvaava ajatus on keskustelu, joka alkaa, kun paperille sijoitetaan ensimmäinen kollaasin osa. Tämä muuttaa tyhjän paperin tilanteen, jolloin keskeneräinen teos ikään kuin esittää tekijälleen sommitteluun liittyvän kysymyksen, johon tämä vastaa liimaamalla paperille uuden palasen. Ja jälleen muuttunut tilanne synnyttää uuden kysymyksen, johon vastataan osasia lisäämällä. Näin "keskustellen" työskentely jatkuu kunnes "kummallakaan osapuolella" ei ole mitään lisättävää ja teos on valmis.

Nämä kaksi ajatusta sopivat hyvin kollaasin tekemiseen.

2.3.2019

Ekspandismi – Expandism

Taide mietiskelynä ja pelinä

Olen kiinnostunut taiteelliseen työskentelyyn liittyvästä meditatiivisuudesta ja olen kehitellyt ekspandismi (expandism) -ajatusta, jossa spontaanisti aloitettu abstrakti piirros laajenee (Engl. expand, laajeta) kokonaisuudeksi viivojen (merkkien, muotojen, jälkien) toistamisen ja varioimisen avulla. Toisto tekee piirtämisestä meditatiivisen tapahtuman, jossa on pakko keskittyä ja rauhoittua työn ääreen. Kun viivojen piirtämisen – jonkin yksinkertaisen idean tai työskentelyä ohjaavan ajatuksen mukaisesti – yhdistää hengitykseen, muuttuu piirtäminen rauhoittavaksi hengityksen ja piirtämisen vuoropuheluksi. Eli jonkinlaiseksi mietiskelyksi, jossa keskiössä on itse työskentely ja siihen uppoutuminen.

Viivojen lisääntyessä piirros pikkuhiljaa laajentuu niin että paperi täyttyy viivoista. Käytännössä yleensä aina rajaan piirrettävän alueen, jotta ekspansiolla on selkeä raja. Kun alue on täyttynyt piirtimen jäljistä, piirros on valmis. Syntynyt piirros ei kuitenkaan aina ole taideteoksena mielekäs, koska työskentelyssä on kyse ennen kaikkea piirtämiseen uppoutumisesta ja mietiskelystä. Kun taidetta syntyy, syntyy se ikään kuin tämän prosessin sivujuonteena. Itse työskentely, piirtämisen hetkessä oleminen, mietiskely ja piirtäjän hyvinvointi ovat tässä mahdollista teosta tärkeämpiä. Kutsun näin syntyneitä piirroksiani meditatiivisiksi piirroksiksi.

Helsingin Yliopistossa tekemässäni piirtämiseen liittyvässä Pelkistetty piirtäminen pro gradu -työssä jaoin piirtämisen osa-alueisiin – toisto, työstö, ääriviiva ja sommittelu. Tein näistä osa-alueista pelkistykset, joiden avulla tutkin mm. piirtämiseen liittyvää luovuutta. Pro gradussa esitellyt toistopelkistys (s.17) ja sommittelupelkistys (s.24) – ja kollaasipelkistys (s.28), jossa myös on kyse sommittelusta – liittyvät läheisesti ekspandismiin.

Sommittelun avulla tilaa yritetään ikään kuin valloittaa ensimmäisestä viivasta tai kollaasin osan sijoittamisesta alkaen. Tällöin ekspansioon pyritään heti alussa ja se tarkentuu työskentelyn edetessä. Työskentelystä muodostuu tässä pelin kaltainen tapahtuma, eräänlainen sommittelupeli, jossa askeleelta ratkotaan eteen tulevia viivojen (tai kollaasin osasten) sijoitteluun ja tyhjän tilan haltuunottoon liittyviä ongelmia.

Kollaasissa työskentely (peli) käynnistyy jostain kiinnostavasta detaljista, jonka liimaan alustalle. Tämän jälkeen työskentely etenee ikään kuin vuoropuheluna, jossa pyrin vastaamaan paperilla muuttuvaan tilanteeseen liimaamalla alustaan yhä uusia muotoja esim. tasapainoa etsien. Kollaasi on valmis, kun en enää osaa siihen mitään lisätä tai kun lopputulos on mielestäni ”hyvä”. Kutsun näin syntyviä kollaaseja meditatiivisiksi kollaaseiksi. Tässä meditatiivisuus syntyy sommittelupeliin keskittymisen kautta.

Ekspandismissa tilan valtaamista, ekspansiota voi siis tavoitella kahta reittiä, joko toiston tai sommittelun avulla.

Instagramissa on mahdollista seurata työskentelyäni meditatiivisten piirrosten ja kollaasien parissa. Pyrin päivittämään Instagramia aktiivisesti. Pidän myös aiheeseen liittyvää Expandism -blogia, jonne lisäilen tekstejä hieman harvemmin.

24.2.2019

Sukupuolineutraalia taidetta

On jopa yllättävää, kuinka vähän taidekentän voimakas naisistuminen näkyy taiteen sisällöistä. Keski-ikäinen koulutettu nainen kulttuurin tukipilarina on jo omansalainen klisee. Tunnettu fakta on myös, että museokentän työntekijät ja galleristit ovat enimmäkseen naisia. Mutta naiset kannattelevat paikka paikoin todella vahvasti myös taiteen tekemistä. Esimerkiksi Suomen taidegraafikot ry:n noin 350 jäsenestä 250 on naisia, eli n. 71,5 %.

Toki meillä on näyttelyitä, joita voidaan pitää – ainakin näin keski-ikäisen valkoisen heteromiehen näkökulmasta ­­– varsin feminiinisinä, kuten taannoinen Barbi-näyttely tai vaikkapa parhaillaan Kiasmassa menossa oleva karva-pörhistely Shoplifter. Mutta toisaalta meillä on Magritten ja Kupkan esitykset Rexissä ja Ateneumissa. Vaikka on taiteilijoita, joiden tekeminen on naisellista tai miehistä tai muuta sukupuoleen liittyvää näkökulmaa alleviivaavia, niin näiden ääripäiden välissä on kuitenkin suuri joukko taiteilijoita, joiden tekeminen on sukupuolineutraalia ja joiden teoksista ei päätellä mitään tekijän sukupuolesta.

Alan naisistumisesta huolimatta näyttelyt sisältöineen ovat olleet varsin monipuolisia. Taidekentällä toimivien naisten kunniaksi onkin sanottava, että he osanneet hoitaa kokonaisuutta hyvin ilman sen kummempia sukupuolesta johtuvia vääristymiä.

Kuitenkin sukupuoli on läsnä ihmisten asenteissa ja teoissa. Joskus nuorena sain ystävältäni nuhteet taiteilustani: ”Älä nyt enää tuhlaa aikaasi piirtelyyn vaan mee töihin. Et sä vittu tajuu, et taide on vaan sellaista homojen hommaa. Siinä menee hyvä mies ihan pilalle.” No, en tajunnut ja osaltaan siksi tiemme erkaantuivat.

Joskus myöhemmin kohtasin asenteen, jossa ”ihan kivoja” teoksiani ei osteta koska ateljeevieras – nainen – sanoi aivan suoraan, ettei hän ”periaatteessa” osta mitään miestaiteilijalta vaan aina naistaiteilijalta, koska ”vain nainen kykenee koskettamaan sieluani”, mutta ”ihan kiinnostavaa oli vierailla ateljeessasi”.

Tällaisia kun kohtaa, niin onneksi on ateljee, johon voi sulkeutua piirtelemään. Sehän tässä lopulta tärkeintä on.

22.2.2019

Roolin varjossa

Identiteetti on asia, joka joskus mietityttää. Kuka oikein olen? Ensisijaisesti ajattelen kai olevani taiteilija. Toisesta näkökulmasta olen suomalainen ja tietyn ikäpolven edustaja. Voin olla myös kaljuuntuva. Tai aviopuoliso, isä, kasvispainotteisesti syövä, pyörällä liikkuja, hetero, podcast-friikki, pienituloinen, kristitty tai jotain muuta vastaavaa. Identiteettejä on siis monia riippuen siitä mistä suunnasta ”minuutta” lähestytään. Taiteilijuus identiteettinä on kuitenkin jotenkin tärkeä ja se on myös vahva.

Jokin aika sitten opiskelin Helsingin yliopistossa monta vuotta taiteiden tutkimuksen parissa. En silti kyennyt omaksumaan opiskelijan identiteettiä, en edes aikuisopiskelijan. Vaan mielsin itseni taiteilijaksi, joka oli tullut yliopistolle opiskelemaan. Ja nyt olen taiteilija, jolla on filosofian maisterin tutkinto. Vastaavasti sivutyöt eivät ole vaikuttaneet identiteettiin. Olen taiteilija, jolla on sivutyö. Taiteilijuus näyttää olevan jotenkin läpitunkevaa. En ole ”vain” kaljuuntuva keski-ikäinen mies vaan kaljuuntuva keski-ikäinen taiteilijamies.

Kuitenkin kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa taiteilijan kaapuni putoaa ja olen lapsilleni isä, vaimolleni mies, ystävilleni ystävä ja kenties myös itselleni minä. Mietin, onko taiteilijuus lopulta vain rooli, joka omaksutaan tai joitain, jonka mukana raahaaminen kuuluu ns. taiteilijan kutsumukseen? Tai onko rooli identiteetin sivutuote ja siihen nivoutuva asia, joka voi myös pullistua liian isoksi?

Mietin voiko taiteilija olla oman taiteilijan roolinsa vanki ja voiko tämä rooli olla haitaksi taiteilijan taiteelle? Jääkö jotain oleellista tekemättä tämän takia? Johtaako rooli luovaa potentiaalia harhaan? Millaista taidetta pelkkä minä tekisi? Vai edellyttääkö taiteen teko aina taiteilijan identiteettiä?

16.2.2019

Luovuus-hattara innovaatiosuomen sinitaivaalla

Käsite luovuus on kärsinyt inflaation. Siitä on tullut kauppatavaraa. On kuin luovuuden ympärille olisi kasvanut kultti, joka kerää luovuus-uskon kannattajia eri elämän alueilta yksilön oman luovuuden etsinnästä innovaatiotalouteen.

Kuriositeettina mainitsen vain ns. luovuusvalmentajakoulutuksen, jolle näyttää olevan kysyntää. Mikään ei ole sen kiinnostavampaa kuin löytää luovuus sisältään. Joskus myös puhuttiin luovasta luokasta, vaikka kyseessä ei sinänsä ole luokka vaan lähinnä kirjava joukko erilaisilla motiiveilla varustettuja korkeasti koulutettuja itsensä työllistäjiä. Tähän en kuitenkaan mene sen syvemmin. 
 
Luovuus on hyvä asia esimerkiksi kouluissa ja pedagogiikan strategioissa, vaikka näissä onkin kyse lähinnä suosituksista taideaineiden laajempaan soveltamiseen eri oppiaineissa. Ihan hyvä ajatus, joka tuo vähän lohtua näinä taito- ja taideaineiden alasajon jälkeisiin aikoihin. On myös hyvä, että luontoa säästäviä ratkaisuja etsitään.

Luovuus sanan yliviljely on se mikä tässä ärsyttää. Kun käsite on valmiiksi epämääräinen niin se jää helposti ilmaan leijumaan kuin positiivinen pilvenhattara sinitaivaalle. Siitä ei saa kunnon otetta ja sitä voidaan käyttää jouhevasti omiin (usein kaupallisiin) tarpeisiin ja sen avulla voidaan maalailla tyhjänpäiväisiä mielenmaisemia, visioita, joilla ei ole merkitystä elämän tosiasioiden kanssa. Kaikki kun tykkäävät luovuudesta joka tapauksessa.

Olen usein kuullut olevani luova tai että teen luovaa työtä. Mutta mistä luovuudesta oikein puhutaan kun se liitetään taiteeseen? Taideteoksen voi nimittäin tehdä ei-luovastikin, kuten kollaasin, yksinkertaisesti vain kokeilemalla mitkä palaset tuottavat parhaan, eli makuni mukaisen, ratkaisun. Ratkaisun etsiminen kokeilemalla ei ole luovaa toimintaa vaan mekaanista vaihtoehtojen läpikäymistä. Silti lopputulos yleensä toimii ja katsojalle välittyy kuva luovasta aikaansaannoksesta. Myös piirroksen voi toteuttaa kopioimalla näkemänsä mittailuun luottaen. Mitä luovaa näissä on? 

Tällä halusin vain osoittaa ettei luovuudella välttämättä ole niin suurta osuutta luovina pidettyihin asioihin kuin helposti oletetaan. Kuten taidegrafiikassa, jossa aiheen valinnan (löytymisen, päättämisen, oivaltamisen) jälkeen, loput 99% työstä on sarja erilaisia rutiinityövaiheita ja viivojen toistamista. Teos voi olla myös toisinto jostain aiemmasta työstä ja silti se voi olla ihan kelpo teos tai "luovuuden hedelmä". Varmaa on, ettei muillakaan yhteiskunnan alueilla tai innovaatiosuomessa, luovana esiintyvät asiat aina pahemmin edes liity luovuuteen.

Tarvitsemme nyt toimivia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja luonnon sukupuuton jarruttamiseksi. Talouskasvun ylläpidon sijaan luovuus (aivotoiminta ylipäätään) tulisi valjastaa myös kulutuksen hallitun alasajon pohtimiseen. Sen pohtimiseen miten itse kukin voisimme tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Nyt oletetaan, että uudet innovaatiot siirtävät kasvun uusille alueille ja hyvinvointi saadaan ylläpidettyä nykyisellä tasolla. Ja meno voi jatkua ennallaan. Usko luovuuteen, innovaatiotalouteen, ei tässä elintasoamme pelasta.

Iso kysymys kuuluu: miten ihmiskuntana ja yksilöinä selviäisimme, jos jatkuvan kasvun ajatuksesta on pakko luopua ja taloutta (elintasoa) on kutistettava reippaasti niin, että täystyöllisyys nykymuotoisine hyvinvointipalveluineen olisi vain kaunis muisto? Tätä kysymystä eivät poliittiset puolueet ota ohjelmaansa. Pilvenhattaroita on maalailtava ja puhuttava luovuusmukavia äänestäjille talouskasvusta ja innovaatiosuomesta. Näinhän tässä asiat menevät vaaleista toiseen. Mikään ei muutu eikä ilmastomuutokselle löydy kunnon jarrua. Ja lopulta vika on kuitenkin Kiinassa tai Intiassa tai Yhdysvalloissa. Mitäpä pieni Suomi tässä muuta voi kuin seurailla isompiensa touhuja?

Henkilökohtainen luovuuden etsiskely voi tässä tilanteessa olla hyvä voimavara ja pakopaikka. Itsekin sujahdan tuon tuostakin omaan luovuusretriittiini ateljeeheni, kun todellisuus ahdistaa. Tästä näkökulmasta katsottuna luovuus on silkkaa eskapismia tai itseensä uppoutumista. Hukumme omaan ahneuteemme. Mutta sitä odotellessa aika kuluu rattoisammin luovasti puuhaillen.

15.2.2019

Parempaa tekemistä

Keskellä päivää yllätin itseni räpläämästä kännykkää, selailemasta FB-päivityksiä. Jostain syvältä sisältäni nosti päätään luterilaisen työmoraalin vartija, joka kysyi: ”eikö sinulla ole mitään parempaa tekemistä?” Saman lauseen olen kuullut ennenkin ja luulen, että niin ovat monet muutkin kuulleet tämän vanhempien käyttämän kasvatuslauseen.

Ajatus, että on olemassa eriarvoisia tekemisiä, on iskostettu syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan. Velvollisuutemme on ahkeroida, eli käyttää aikamme ”hyödyllisesti”. Ja ahkeroida nimenomaan ”oikeiden” asioiden parissa. Olen usein elämäni aikana törmännyt asenteeseen, ettei taiteenteko ole hyödyllistä ajankäyttöä vaan ajanhaaskaa. Jotain vähempiarvoista siis.

Rahahan se tässä arvostuksen rakentaa. Se mikä tuo rahaa, tekee ihmisestä kelpo veronmaksajan ja kunnon ihmisen. Raha muuttaa ajanhaaskat ansiotyöksi ja tekee tietokoneen äärellä löystyvästä nuoresta e-urheilijan. Taivaanrannan maalarit ja laulavat runopojat saavat armon, jos touhu alkaa tuottaa.

Ehkä todellakin on niin, että raha on jonkinlainen epäjumala, jonka kosketuksesta musta muuttuu valkoiseksi, huono hyväksi ja taiteilija kelpo ihmiseksi.