24.2.2020

Uudet hannula.art taidesivut

Olen avannut uudet kotisivut hannula.art, joiden yhteydessä toimii myös blogi osoitteessa https://hannula.art/blogi  

Jatkossa kirjoitan hieman aktiivisemmin sinne. Jätän kirjoitusissani maailmanparantamisen hieman taka-alalle ja keskityn aiheissani enemmän taiteen tekemiseen.

Tämä Luovuksissa -blogi jatkaa olemistaan ja joskus saatan laittaa tännekin jonkin tekstin.

Vanhat kotisivut www.atelierhannula.fi jatkavat vielä jonkin aikaa uusien kanssa päällekkäin liikennettä ohjaamassa. Ne ovat kuitenkin poistumassa joskus tulevaisuudessa. Uusien sivujen osoite on napakka ja helpompi muistaa.

Tutustukaa  hannula.art 

19.10.2019

Arvioinnin höttöisellä suolla


Yhteiskunnassa laitetaan erilaisia asioita paremmuusjärjestykseen. Jotkut asiat taipuvat tähän luontevasti. Urheilussa usein se, joka tulee maaliin ensin tai heittää pisimmälle, on suoritushetkellä se paras. Joukkue, joka tekee enemmän maaleja, voittaa.

Monesti asiat ovat kuitenkin vaikeasti mitattavia, kuten paremmuus taiteessa. Näin etenkin silloin kun ei verrata vain samankaltaisia asioita keskenään, kuten vaikkapa tietyn croquis-piirustusillan aikana tehtyjä lyijykynäpiirroksia. Croquis-illan annista on melko helppoa erottaa jyvät akanoista. Arvioinnin vaikeudet alkavat heti kun homma muuttuu laaja-alaisemmaksi.  Ei ole olemassa järkeviä arvioinnin välineitä, joilla laittaa vaikkapa, ooppera, arkkitehtuurin tuotos, sarjakuva, teatteriesitys, haiku, akryylimaalaus, performance jne. keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Jokaisessa näissä ”hyvää” katsellaan eri suunnista. On järjetöntä kysyä: kumpi on ”parempi”, kitarasoolo vai jokin valokuva? Jo pelkkien moninaisten valokuvien arvottaminen on useimmiten mahdotonta. Vaikka hyvä punaviini löytyy punaviinien joukosta, niin silti aina jää sijaa makuasioille. Punaviinin vertailu olueen on jokseenkin ajanhaaskaa ja vertailut näkkileipään tai vehnäjauhoihin suorastaan järjetöntä.

Järjettömyys ja kategoriaongelmat eivät vaivaa vain taidealaa. Julkisella puolella, kirkon eri seurakunnissa yritetään laittaa eri ammattiryhmiä edustavat työntekijät ”paremmuusjärjestykseen”, jotta parhaille voitaisiin maksaa pientä suorituslisää hyvin tehdystä työstä. Vaikka jokaisesta ammattiryhmästä onnistuttaisiin seulomaan parhaat, niin kategoria ongelma on lopulta sama kuin taiteessakin. Nuorisotyöntekijän, papin, vahtimestarin ja kanttorin hyvät eivät ole yhteismitallisesti vertailtavissa keskenään.

Ehkä arviointiin vaikuttavat myös laajemmat trendit. Taiteessa arvostetaan nykyisin kantaaottavaa ja elämyksiä tuottavaa tekemistä. Sellaista, jonka avulla museoihin houkutellaan väkeä viihtymään. Ilmastomuutos on pikavauhtia muuttanut ruokakulttuuria. Lihaa ei enää arvosteta kuten ennen. Kirkon piirissä luultavasti jäsenkato on tekijä, joka tulee vaikuttamaan ammattien arvostuksiin ja sulauttamaan eri ammattiryhmiä toisiinsa. Ei tarvitse olla profeetta, jos sanoo että tulevaisuuden suorituslisäarvioinneissa moniosaajat tulevat näyttäytymään paremmilta kuin kapea-alaiset.  

14.9.2019

Mitä kuuluu partnerismille, yhteiskehittely-taiteelle?

2000-luvun alussa innostuin yhteiskehittelystä, jota ryhdyin soveltamaan tilausteosten tekemiseen. Nimesin taideteosten yhteiskehittelyn partnerismiksi vaimoni avustuksella yhteiskehittelyn hengessä. Ajatuksena oli tehdä tällä ”ismiksi” nimeämisellä pesäero tavanomaisen tuotekehittelyn parissa tapahtuvaan yhteiskehittelyyn. (Yhteiskehittely on professori Yrjö Engeströmin vastine englannin co-creation termille ja siinä on kyse asiakkaan mukaan ottamisesta, sitouttamisesta tuotteen tai palvelun kehittelyyn.)

Partnerismi herätti aikanaan mukavasti huomioita ja kävin asian tiimoilta pitämässä monenlaista puhetta ja luentoa. Ajatuksena oli myös perustaa taiteilijaryhmä ismin ja taiteilijan yrittämisajatuksen ympärille, mutta asia ei edennyt manifestia ja alkutapaamisia pidemmälle. Syynä oli lähinnä oma passiivisuuteni ja se, että partnerismin ajatus jää mielestäni liian kapeaksi, jos se liittyy pelkästään taiteilijayrittämiseen, kuten tuossa vaiheessa itselläni. Partnerismi on tilaustaidetta laajempi asia.

Tein tuolloin teoksia yrityksille ja järjestöille etupäässä kollaasitekniikalla, jonka puitteissa oli mahdollista hyödyntää kaikenlaista asiakkaalta saatua materiaalia. Syntyi lukuisia tilausteossarjoja taidelahjoiksi ja yksittäisiä teoksia erilaisiin tiloihin. Kaikissa lähtökohtana oli yhteiskehittely, josta yritin saada asiakkaat ensin kiinnostumaan.

Joillakin kerroilla yhteiskehittely asiakkaan kanssa jäi pienimuotoiseksi, eli usein se oli vain kertaluontoinen tapaaminen ja keskustelu asiakkaan toiveista ennen työn aloittamista. Tällöin työ ei poikennut paljoakaan tavanomaisesta tilaustyöstä. Osassa asiakas taas tuli aidosti mukaan kehittelyyn, ideoi, keskusteli ja toimitti erilaisia materiaaleja kollaaseja varten. Näissä yleensä ensimmäinen tehty työ johti seuraavan teoksen tai teossarjan tekoon, jota (yhteiskehittelyn) hengessä hieman jatkojalostettiin.

Kokemukseni mukaan yhteiskehittely jatkuu saman (yritys)asiakkaan kanssa tyypillisesti muutamien eri tilausten ajan. Joissakin tapauksissa asiakassuhde voi kestää pidempään. Itse olen tehnyt (ja yhä teen) muutamille yrityksille teossarjoja noista alkuajoista lähtien.

Syitä yritysasiakkaan innon loppumiseen ovat yleensä henkilöstövaihdokset, fuusiot ja suhdannevaihtelut (joita kaikkia tapahtuu yritysmaailmassa usein). Kun tutut henkilöt, joiden kanssa asiaa on aiemmin hoidettu, vaihtuvat uusiin, on yleensä aloitettava asian rakentelu alusta. Taideasioihin välittömästi vaikuttavia asioita ovat yrityksen huono tulos, säästötoimet, laskusuhdanne tai lama. Itselleni kävi 2008 alkaneen laman seurauksena vuonna 2009 niin, että kaikki yhteiskehittelyhankkeet menivät jäihin ja vakioasiakkaatkin empivät tilauksiaan. Tuohon lamaan loppui pelkän taiteen varassa olemiseni, eli päätoiminen taiteilijayrittäjyyteni ja siitä lähtien minulla on ollut osa-aikainen sivutyö toimeentuloani turvaamassa.

Uskon kuitenkin edelleen, että partnerismissa on potentiaalia ja että se on hyvä väline tilaustöitä etsivälle ja tekevälle taiteilijalle. Itse koin kaikkein vaikeimmaksi asiakkaiden etsimisen, joka käytännössä oli partnerismin, yhteiskehittely -ajatuksen esittelyä asiakkaalle. Yksinkertaisesti väsyin tähän liittyvään yrittämiseen ja myyntityöhön. Silloin kun partnerismi liittyy taiteilijan yrittämiseen, kyse on asiakassuhteen rakentamisesta, asiakkaan tyytyväisyydestä, teosten evoluutiosta kehittelyn tuloksena ja paremmasta toimeentulosta taiteilijalle.

Mutta partnerismin ei tarvitse olla sidoksissa vain tilaustaiteeseen. Mikään ei estä sen soveltamista tavanomaisessa taiteessa ja saada näin nostetta tekemiseen toisten ihmisten luovuudesta. Periaatteessa taiteilija voi yhteiskehitellä teoksia kenen kanssa tahansa. Myös oppilas-opettaja -suhteessa teokset voivat syntyä enemmän tai vähemmän yhteiskehitellen, jos tälle annetaan tilaa.

Laajemmin ajateltuna partnerismissa, yhteiskehitellyssä taiteessa, on mahdollista yhdistää useamman ihmisen luovuutta samaan teokseen ja tämä on asiassa kaikkein hienointa. Siksi uskon, että partnerismilla on taidekentällä oma paikkansa.

11.9.2019

Kaikki taide ei sovi yrittämiseen

Aamun Hesarissa oli kirjoitukseni, jolla kommentoin aiempaa mielipidesivujen kirjoitusta. Alkuperäisessä tekstissä, jonka Hesariin lähetin, oli mukana huomautus taidealan yrittämiseen liittyvästä kapulakielisyydestä, josta nostin esimerkiksi lauantaisen mielipidekirjoittajien yrittämisen perustan, joka on: ”taidelähtöisyys organisaatioissa tehtävässä vaikuttavuuteen tähtäävässä kehitystyössä”. Mitä hittoa tämä sitten mahtaa tarkoittaakaan? Jos yrittämisen lähtökohdat joudutaan määrittelemään näin kiemuraisesti, niin kannattaako edes ruveta koko hommaan? Tässä kuitenkin mielipiteeni:

Kaikki taide ei sovellu yrittämiseen

Mielipidesivulla kysyttiin (HS 7.9.), miksi taiteen alalla on niin vähän yrittäjyyttä. 

Ei ole olemassa mitään yhtenäistä taiteen alaa, jossa pätevät samat yrittämisen vaikeudet. Taide on kattotermi, joka sulkee sisäänsä kirjavan joukon erilaisia toimintoja, joilla ei pahemmin ole tekemistä keskenään. On taiteen aloja, joissa yrittäminen on luontevaa. Elokuvia tehdään lähtökohtaisesti erilaisten tuotantoyhtiöiden kautta. Arkkitehdeillä on toimistonsa, ja taideteollisuus linkittyy tavaroiden tuotantoon. Rakenteiden ja käytäntöjen vuoksi näillä aloilla ei ole sijaa ”vapaalle taiteelle”.

On myös taiteen aloja, kuten kuvataide, joissa vapaa taide on alan organisaatioiden ja näyttelytoiminnan perusta. Kuvataiteen pariin myös hakeudutaan halusta tehdä omaa taidetta vapaasti. Jos taiteilija ottaa askeleita yrittämisen suuntaan, tämä vapaus kaventuu. Asiakaslähtöinen tilausteos on eri asia kuin itseilmaisun tuotos.

Tilaustaiteen ja ylipäätään kuvataiteen markkinat ovat Suomessa niin pienet, että ne eivät riitä laajemmin elättämään taiteilijoita eivätkä markkinat kasva taiteilijoiden yrittämisen tuloksena. Kuvataiteessa yrittäminen (ammatinharjoittaminen) on jatkossakin vain yksi osa toimeentuloa, joka koostuu tyypillisesti sivutyöstä, apurahoista ja teosmyynnistä.

Pekka Hannula
taidegraafikko,
Espoo

13.8.2019

Onko taiteen tekeminen luontoon jokamiehenoikeus?

Välillä törmää uutisiin luonnon keskelle pystytetystä näyttelystä, metsään tehdyistä taideteoksista, puille kudotuista graffiteista tai tempaukseen, jossa taiteilija maalaa, isokokoisen potretin vaimostaan kallioiselle luodolle. En ota tässä kantaa näihin esimerkkeihin tai ympäristötaiteeseen sinänsä, vaan nostan esiin kysymyksen ympäristöön tehdyn taiteen suhteesta jokamiehenoikeuksiin

Jokamiehenoikeuksien näkökulmasta luonto on yhteistä kansallista omaisuuttamme, josta jokaisella on oikeus nauttia retkeillen ja hyödyntää sienestäen. Mustikat saa poimia mutta sen varpuja ei taittaa, eikä jäkälää turmella tai puita kaataa ilman maanomistajan lupaa. 

Minua mietityttää missä määrin luontoon toteutettava taide on jokamiehenoikeuksien piiriin kuuluva asia vai onko se sitä lainkaan? Missä määrin luonnossa liikkujan on lupa sinne Eskon puumerkkejään jättää? Takaako maanomistajan lupa luontoon tehdyn tai sinne raahatun teoksen laadun tai teoksen sopivuuden luontoon? Onko omistajuus se tekijä, joka lopulta päätökset tässä tekee ja mille myös luonto alistuu? 

Jotkut ihmisen luontoon jättämät jäljet voivat tuntua harmittomilta, kuten tunturien huippujen kivipaasit, joita kulkijat ovat sinne kasanneet. Ne ovat kuitenkin kansallispuistossa laittomia. Saako kiviä kasata, käpyjä järjestää tai sammaleella muotoilla? Saako jokamies/nainen siivota luontoa tai "parannella" näkymiä makunsa mukaan? Edistää esteettisesti omaa, ja kenties toistenkin, viihtyvyyttä luonnossa? 

Tähän jatkoksi voisi liittää runoilija Mary Oliverin kysymyksen, joka on mielestäni hyvä ja ajankohtainen: “Is this world just an entertainment for you?” 

Itse asetun sille kannalle, että taide kuuluu rakennetun kulttuurin piiriin, sinne missä ihminen puuhaa muutenkin, ei luontoon. Luontoa sopii järjestellä ja pukea puistoissa, kaavoitetuilla alueilla; muuten se tulisi jättää rauhaan, vaikka joku ryteikkö kaipaisikin jonkun mielestä elävöittämistä. Maanomistajan makuun ei myöskään ole luottamista. Siksi tarvittaisiin keskustelua mitä luonnossa saa tehdä ja mitä ei, oli sitten kyse omista metsistä tai jonkun muun.

Vallalla on syvälle juurtunut perusasenne, jossa luonto on vain hyödyke. Luontoa tulisi suojella ja jättää se rauhaan; tajuta, että se on arvo sinänsä; nähdä koko planeetta luonnonsuojelualueena ja opetella toimimaan sen mukaan. Luonto ei kaipaa taidettamme tai muita merkkejämme.  Loppujen lopuksi olemme tällä planeetalla vain vieraana.

17.3.2019

Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

9.3.2019

Sommittelupeli




Kollaasin tekemistä on luontevaa ajatella pelaamisena, eräänlaisena "sommittelupelinä". Pelaamisen ideaa voi kokeilla helposti pienillä esineillä, joita asetellaan paperille haluttuun järjestykseen toisiinsa yhdistellen ja sopivan tuntuisiin paikkoihin sijoitellen. Esineitä voi lisätä ja poistaa ja niiden paikkoja voi muutella niin kauan kuin lopputulos miellyttää.

Pelaamisen ajatus on jossain määrin läsnä monenlaisessa taiteen tekemisessä ja aivan erityisesti kollaaseissa, joissa osia yhdistellään ja erilaisten elementtien avulla rakennellaan sommitelmaa ja "ehjää" kokonaisuutta.

Toinen pelaamista sivuava ja myös kollaasityöskentelyä hyvin kuvaava ajatus on keskustelu, joka alkaa, kun paperille sijoitetaan ensimmäinen kollaasin osa. Tämä muuttaa tyhjän paperin tilanteen, jolloin keskeneräinen teos ikään kuin esittää tekijälleen sommitteluun liittyvän kysymyksen, johon tämä vastaa liimaamalla paperille uuden palasen. Ja jälleen muuttunut tilanne synnyttää uuden kysymyksen, johon vastataan osasia lisäämällä. Näin "keskustellen" työskentely jatkuu kunnes "kummallakaan osapuolella" ei ole mitään lisättävää ja teos on valmis.

Nämä kaksi ajatusta sopivat hyvin kollaasin tekemiseen.