Vanha Helvin kioski Viherlaaksossa

Tämä on vanha puinen Helvin kioski, joka oli Viherlaaksossa taksiaseman vieressä Turuntien ja Kauniaisiin vievän Helsingintien risteyksessä. Vieressä oli Viherlaakson taksiasema taukotupineen. Kuva on vuodelta 1981, jolloin kioski oli pystyssä ja sen vanha pitäjä vielä hengissä. Kioskissa oli kolme luukkua. Yhdestä myytiin lehdet, karkit, tupakat ja muut tavanomaiset kioskituotteet. Keskimmäisestä luukusta myytiin nakkipiiraita ja muuta purtavaa pikkunälkään ja viimeiseltä luukulta löytyi lahjatavaraa ja muuta spesiaalia aina Eau de Colognea myöten. Ja jokaisesta luukusta palveli väsymättä sama vanha nainen, Helvi, joka asui puutalossa piilossa kioskin takana. Työpaikka oli siis lähellä ja siksi hän tuntui olevan paikalla lähes mihin kellonaikaan tahansa. 

Mutta ikää tuli liikaa ja vanhan rouvan pyörittämän kioskin toiminta loppui 80-luvulla ja rakennus hävitettiin 80-luvun lopun tulipalon jälkeen. Taksiaseman yhteydessä taisi joku hetken kioskia pitää – Grillikioski Viheriina – mutta sekin on jo vuosia sitten lopettanut. Enää ei paikka ole vastaava risteyspaikka kuin ennen. Liikennejärjestelyt ovat muuttuneet Kehä II myötä ja paikasta on tullut Viherlaakson hoitamatonta reuna-aluetta. Joku aika sitten kioskin paikalla oli sinne unohtunut hiekkakasa.

Ikääntynyt naapurini sanoi, ettei tämä ollut hänelle se vanha kioski vaan uusi. Alkuperäinen sijaitsi vinosti vastapäätä, Turuntien toisella puolella, hieman Kehä II suuntaan silloisen puhelinkopin vieressä. Tätä olen liian nuori muistamaan, sillä muutin Viherlaaksoon pikkupoikana vasta 1964. 

Olen nähnyt myös vanhan tulitikkuetiketin painatuksella: KIOSKI Martti Suonpää Viherlaakso Puh. 599721. Kyseiset tikut oli tehty Porin Tulitukku Oy:n toimesta joskus ennen vuotta 1987 jolloin tehdas lopetti toiminnan. 

Kioski näyttää olevan "vähäpätöinen" rakennus ja itsestäänselvyys, johon ei paljon kiinnitetä huomiota kuin vasta sitten kun se katoaa.  Joskus mietin kuka Helvi oli ja mitä tarinoita kioskiin liittyy. Kaikki kommentit kioskista ovat tervetulleita.

Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Taide kapitalismina ja sitaattina

Kuuluisiin taideteoksiin ja kuviin liittyviä viittauksia näkee usein niin taiteessa kuin mainoksissa ja populaarikulttuuriin liittyvissä yhteyksissä. Yksi viimeaikainen viitaus oli viime joulukuussa  Hesarissa ollut kuva pyllistelevästä Antti Tuiskusta. Kuva on ilmeisen suora sitaatti Robert Mapplethorpen kiistanalaiseen homoeroottiseen omakuvaan, jota käytetiin teosesimerkkinä Yhdysvaltalaisessa sananvapauteen, siveettömyyteen ja taiteen julkiseen rahoitukseen liittyvässä tunnetussa oikeudenkäynnissä. Tapausta puitiin kongressia myöten vuosina 1989–1990. 

Mapplethorpen kuva ei ole laajalle yleisölle samalla tavalla tuttu kuin esimerkiksi aikoinaan hyvin laajasti levinnyt kuva Iwo Jiman lipunnostosta  tai kuten muutama vuosi sitten uutisvälineissä levinneet kuvat hukkuneesta pakolaispojasta. Kuva on kuitenkin tiedossa siellä missä pohditaan taiteen rajoja, sitä mitä taiteen nimissä saa tehdä ja mitä ei. Esimerkiksi tämän tekstin kuvituksena olevassa kuvassa on hyödynnetty Anita Sepän tekemän Kuvataideakatemian oppikirjan Kuvien tulkinta sivua, jolta kyseinen kuva löytyy.

Jotkut taideteokset voivat olla erittäin tunnettuja, kuten esimerkiksi Leonardon da Vincin Mona Lisa, Michelangelon Daavid patsas tai Edvard Munchin Huuto. Ilmeisin suomalainen taideteosjulkkis on Simbergin Haavoittunut enkeli. Mona Lisasta voisi sanoa, että se on oikeastaan jo jonkinlainen kansainvälinen superjulkkis, joka luonna turistimassat tungeksivat ottamassa selfietään. Tässä lyhyt netistä löytyvä video Mona Lisasta kännykkäkuvaajien piirityksessä. Kuuluisuudessa on ilmeistä vetovoimaa.

Melko tuore tunnettuun valokuvaan viittaaminen taiteen keinoin tapahtui kolme vuotta sitten kun kuvanveistäjä Pekka Jylhän kopioi yllä mainitun hukkuneen pakolaispojan olemuksen sellaisenaan veistokseksi. En tiedä Jylhän, tai muiden aiheeseen tarttuneiden motiiveja, enkä lähde niitä tässä arvailemaan, mutta mielestäni tällä tiellä taide muuttuu oudoksi riistoksi, kun mikä tahansa aihe voidaan ottaa hyötykäyttöön omiin taiteellisiin tarkoituksiin. Taiteesta tulee tällöin kapitalismin ovela muunnos, jossa rahan sijaan kartutetaan taidepääomaa. Tavanomaisessa kapitalismissa mikä tahansa kelpaa kauppatavaraksi, tässä muunnoksessa aiheeksi.

Mapplethorpe on vastenmielisen valokuvansa kanssa tavallaan rehellisempi. Hän ei ratsasta muiden epätoivolla vaan puhtaasti ihka omilla perversiollaan tunkemalla piiskaa omaan ahteriinsa. Kun pakolaisongelma tai muu inhimillinen epäkohta paketoidaan esteettiseksi objektiksi ja tuodaan valkoiseen galleriatilaan käy helposti niin, ettei katsoja näe ongelmaa vaan objektin, koska näyttelyssä objektiin suhtaudutaan taideteoksena. Näin tapahtuu esteettinen etääntyminen. Näennäisen raflaavia etäännettyjä aiheita on turvallista "kauhistella" hyvin pukeutuneena kuohuviinilasillisen ja small talkin lomassa.

Tästähän museoita on syytetty ennenkin. Ei tämä mikään uusi asia ole. Kun mikä tahansa aihe tai esine revitään irti alkuperäisestä yhteydestään ja tuodaan museoon, niin se muuttuu museoesineeksi, ja sellaisena sitä myös katsotaan. Itse inhoan juuri tätä kuvataiteeseen liittyvää elitististä juonnetta. Mielestäni ei-esineelliset taiteenlajit – kirjallisuus, teatteri, elokuva, video, dokumenttielokuva – sopivat tavanomaista kuvataidetta paremmin maailmanparantamistarkoituksiin.

Huomion arvoista on, että Mapplethorpen kuva ei aiheuta vastaavaa esteettistä etääntymistä vaan päin vastoin.  Jo kirja sivulta kuvan välittämä tuulahdus homoeroottisesta sadomasokistisesta alakulttuurista pöllähtää keski-ikäisen hetetomiehen tajuntaan niin että inhottaa. Suutarina hän omalla tavallaan pysyy lestissään.

Sinänsä tässä ei kannata sen enempää pohtia miksi Tuisku haluaa tulla rinnastetuksi juuri tuohon valokuvaan. Tai onko rinnastus kenties valokuvaaja Anni Koposen ajatus. Oli sitten kyse jonkin asteen lukkarinrakkaudesta tai provokaatiosta, niin sitaatti on tainnut mennä Tuiskun kuulijakunnalta  ohi.

Puskaradion voimalla

Kuvassa takavuosien tähti Viktor Klimenko esiintyy Espoossa Laaksolahden kappelilla. Koska kappelin sali on liian pieni paikalle saapuneelle yleisölle, niin tilaan on liitetty samassa rakennuksessa toimivan alakoulun liikuntasali, jonne on kannettu lisätuoleja. Naisenemmistöinen yli keski-ikäinen yleisö seuraa Klimenkon tarkasti käsikirjoitettua esitystä, jossa hän laulun lomassa sanailee venäläisyydestään ja suhteestaan suomalaisiin. Puheessa on nousuja ja laskuja. On sotaan liittyvää isänmaallisuutta, huumoria ja kiitollisuutta nostattavia anekdootteja. Ja kaiken keskiössä on koko esityksen ajan suomen lipussa oleva risti ja ristille naulattu Jeesus, joka "hänetkin on pelastanut 38 vuotta sitten".  Lippu on ennen esityksen alkua kiireessä kiinnitetty mikrofonin jalkaan jeesusteipillä, joka tässä siis on pelastanut artistin pulasta. Esitys huipentuu yhteiseen Finlandiaan. Kyseessä on Suomi 100v -juhlavuoteen linkittyvä tilaisuus.

Miksi kirjoitan tästä? Musiikkimakunikin on jotain ihan muuta. 

Kuvataiteilijan työssä on toimeentuloa tiukkaa ja käytännössä suurin osa taiteilijakuntaa tekee ohella jotain sivutyötä. En ole tässä suhteessa poikkeus. Itselleni osa-aikaista työtä on löytynyt kirkosta, jossa olen vuosien saatossa tehnyt tilanteen mukaan vaihtelevasti suntion töitä. Tämä käytönnössä tarkoittaa jonkinlaista vahtimestarin, tilajärjestelijän, roudarin, kahvikeittäjän, kulunvalvojan, siivoojan ja sekatyöläisen yhdistelmää, jossa toimenkuvaan voi kuulua melkein mitä tahansa kynttilän sytyttelystä lumitöihin. 

Työn puitteissa näkee paljon erilaisia tilaisuuksia pienryhmäkokoontumisista yleisötapahtumiin. Seurakunnan vahtimestari on yleensä se henkilö joka on ensimmäisenä paikalla asioita järjestelemässä ja poistuu viimeisenä syntyneet sotkut ojentaen. Tästä näkökulmasta minulle on syntynyt kuva, että seurakunta tai kirkko on omansalainen laitos, joka tuottaa rutiinilla erilaisia tilaisuuksia – messut, hartaudet, pienryhmät, rukouspiirit, päiväkerhot, muskarit, rippikoulut ja -leirit, nuorenillat, hautaukset, kasteet, häät, muistotilaisuudet, musiikki-illat, konsertit, puheillat, keskustelut, diakonialounaat, käsityöpiirit, lasten kokkikerhot, kahvittelut, jne, jne... – kuin liukuhihnalta konsanaan. Kun yksi loppu niin jo toista pukkaa.

Kirkko on vähän samanlaisessa tilanteessa kuin museolaitos, jossa vanha rakenne ja 1800-luvun toimintamallit ovat remontissa, koska tavanomainen seinille ripustettu peruskokoelmanäyttely ei yksinkertaisesti  kiinnosta ketään. Niinpä museolaitos on alkanut tekemään yhteistyötä eritahojen kanssa ja keskittymään museon elämyksellisyyteen ja uusiin toimintamalleihin. Tässä on toki ylilyönnin vaarat. Ehkä museojooga (googlaa museojooga tai #museojooga) menee jo hieman liikaa asian sivuun. Ajatus siinä on, että joogaan osallisujat näkevät samalla teoksia ja he kiinnostuvat tätä kautta museon toiminnasta ja tulevat paikalle muulloinkin. Oma pohdintansa on myös sillä pitääkö museon muuttua huvipuistoksi ja onko tässä mitään järkeä museolaitoksen ydin tehtävän kanssa ja mikä tämä ydin oikeastaan on? Sama pohdinta ytimestä on käynnissä myös kirkossa. Tosiasia on, että huoli jäsenkadosta kasvattaa painetta. Ehkä myös Klimenkon konsertti liittyy osaltaan tähän miten saada ihmisiä paikalle -problematiikkaan. Minulle oli hämmästyttävää, että väkeä saapui noinkin paljon Laaksolahden kappeliin, joka on samassa ei-sisäänkutsuvassa tehdasmaisessa koulurakennuksessa Jupperin alakoulun kanssa eikä erotu tästä mitenkään. Tilaisuuden tiedotus ja järjestelyt hoituivat samalla rutiinilla kuten yleensä.

Perustuotanto kyllä sujuu, mutta väittäsin noin yleisemmin, että nettityöskentelyssä ontuu. Netti on mielestäni muutakin kuin vain etukäteen asioista tiedottamista ja joskus jopa puffaamista. Asiaan liittyy myös jälkikäteen asioista kertominen ja ajatusten jakaminen tapahtuneesta. Monesti jälkipeli on juuri se paras peli. Tämä näyttää olevan se heikko kohta. Mielestäni nettityöskentely on totista työtä, jota ei voi jättää vain vapaaehtoisten harteille tai joillekin oheistyöksi kaiken muun päälle.

Museolaitos on tässä kirkkoa edellä. Museoissa periaatteena on, että jokainen näyttely dokumentoidaan tarkasti helpottamaan tulevaa työtä. Dokumentointi on työkalu, joka helpottaa suunnittelua ja auttaa uuden rakentelussa. Tämä varmasti ollut yksi tärkeä tekijä museoalan voimakkaassa muutoksessa ja kävijämäärien kasvussa.

Kyse on siis digitaalisesta muistista, tallenteista ja kuvista, joita eri tilaisuuksista otetaan. Siitä, että edellisen tilaisuuden jälkikaiku pohjustaa seuraavaa. Jos kaikki tallenteet ovat satunnaisten henkilöiden puhelimilla ja koneilla niin tästä ei synny kunnollista ja yhtenäistä kuva-arkistoa jota koordinoidusti kerätään ja jota voisi käyttää aina seuraavan tilaisuuden mielikuvan rakentamiseen netissä. Kuva ja visuaalisuus on väkevä työkalu, jonka tehokas käyttö kulminoituu saatavissa olevaan laadukkaaseen kuva- ja videomateriaaliin.

Tämä kaikki nivoutuu kysymykseen: kun nykyiset ikääntyvät aktiiviseurakuntalaiset kuolevat niin kuka heidät korvaa? Vaara on, että ilman huomattavasti järjestelmällisempää ja kunnianhimoisempaa nettityöskentelyä, ei kukaan. Nuorempi sukupolvi kulkee jokapaikkaan kännykkäänsä räpläten ja ei varmasti saavu paikalle pelkän puskaradion avulla, kuten osaltaan tapahtui Klimenkon konsertissa. Ehkä nuoremmille läsnäolo rakentuu nimenomaan netin läpi. Eli se mitä netissä on ja siellä näkyy ja on koettavissa, kaikki tämä on nuoremmille sukupolville kuin kaita portti, joka vie aina välillä myös konkreettiseen tilaisuuteen, niin kirkossa kuin museoissakin. Ja suotavaa on, että tämä portti olisi ylipäätään auki.