17.3.2019

Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Halusin vain sanoa, että erinomainen analyysi! Ehkä kritiikki siirtyy vähitellen nettiin tai jonnekin muualle, kun lehtien palstoilla ei enää uskalla sanoa mitään (somekohut, freelance-töiden lopullinen menetys...)?

Luovuksissa kirjoitti...

Kiitän kommentista. Lehdet säästävät, karsivat kuluja ja netin takia artikkelit lyhenevät ja lukeminen nopeutuu (eli ei jakseta tai ei ole aikaa lukea pitkiä selostuksia). Tämähan se kehityskulku on ollut.