Siirry pääsisältöön

Onko taiteen tekeminen luontoon jokamiehenoikeus?

Välillä törmää uutisiin luonnon keskelle pystytetystä näyttelystä, metsään tehdyistä taideteoksista, puille kudotuista graffiteista tai tempaukseen, jossa taiteilija maalaa, isokokoisen potretin vaimostaan kallioiselle luodolle. En ota tässä kantaa näihin esimerkkeihin tai ympäristötaiteeseen sinänsä, vaan nostan esiin kysymyksen ympäristöön tehdyn taiteen suhteesta jokamiehenoikeuksiin

Jokamiehenoikeuksien näkökulmasta luonto on yhteistä kansallista omaisuuttamme, josta jokaisella on oikeus nauttia retkeillen ja hyödyntää sienestäen. Mustikat saa poimia mutta sen varpuja ei taittaa, eikä jäkälää turmella tai puita kaataa ilman maanomistajan lupaa. 

Minua mietityttää missä määrin luontoon toteutettava taide on jokamiehenoikeuksien piiriin kuuluva asia vai onko se sitä lainkaan? Missä määrin luonnossa liikkujan on lupa sinne Eskon puumerkkejään jättää? Takaako maanomistajan lupa luontoon tehdyn tai sinne raahatun teoksen laadun tai teoksen sopivuuden luontoon? Onko omistajuus se tekijä, joka lopulta päätökset tässä tekee ja mille myös luonto alistuu? 

Jotkut ihmisen luontoon jättämät jäljet voivat tuntua harmittomilta, kuten tunturien huippujen kivipaasit, joita kulkijat ovat sinne kasanneet. Ne ovat kuitenkin kansallispuistossa laittomia. Saako kiviä kasata, käpyjä järjestää tai sammaleella muotoilla? Saako jokamies/nainen siivota luontoa tai "parannella" näkymiä makunsa mukaan? Edistää esteettisesti omaa, ja kenties toistenkin, viihtyvyyttä luonnossa? 

Tähän jatkoksi voisi liittää runoilija Mary Oliverin kysymyksen, joka on mielestäni hyvä ja ajankohtainen: “Is this world just an entertainment for you?” 

Itse asetun sille kannalle, että taide kuuluu rakennetun kulttuurin piiriin, sinne missä ihminen puuhaa muutenkin, ei luontoon. Luontoa sopii järjestellä ja pukea puistoissa, kaavoitetuilla alueilla; muuten se tulisi jättää rauhaan, vaikka joku ryteikkö kaipaisikin jonkun mielestä elävöittämistä. Maanomistajan makuun ei myöskään ole luottamista. Siksi tarvittaisiin keskustelua mitä luonnossa saa tehdä ja mitä ei, oli sitten kyse omista metsistä tai jonkun muun.

Vallalla on syvälle juurtunut perusasenne, jossa luonto on vain hyödyke. Luontoa tulisi suojella ja jättää se rauhaan; tajuta, että se on arvo sinänsä; nähdä koko planeetta luonnonsuojelualueena ja opetella toimimaan sen mukaan. Luonto ei kaipaa taidettamme tai muita merkkejämme.  Loppujen lopuksi olemme tällä planeetalla vain vieraana.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju , missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta. Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista

Inhorealismia

Länsimaisessa oikeusvaltiossa ei kuulema ole sensuuria. Asia ei pidä paikkaansa. Sensuurin ymmärtää hyvin käsitteen inhorealismi yhteydessä. Realismi tarkoitaa todenmukaisuutta (ransk. réalisme) ja inhorealismi sitä kun todellisuus esitetään kaikkein raadollisimmillaan, asioiden inhoittavia piirteitä tarkastellen. Asia on arkipäivää esimerkiksi uutistoimituksissa, joissa joudutaan jatkuvasti miettimään onko jonkin kuva-aineiston (katastrofin uhrit, sodan kauhut, kirurginen leikkaus jne.) näyttäminen julkisesti sopivaa vai ei. Toisin sanoen kuvamateriaalia joudutaan sensuroimaan, niin että esitetty aineisto on linjassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa. Ja myös niin ettei ketään tarkoituksella järkytetä. Inhorealismi liittyy myös taidekentällä säännöllisesti syntyvään kohuun, kun joku taiteilija kyseenalaistaa tätä rajaa, esittelemällä teoksissaan asioita joita emme ole tottuneet näkemään "hyviä lehtimiestapoja" kunnioittavassa yhteikunnassamme. Ihmiset haluavat syö

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä. 1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän. Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä. Jos muistat