Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Espoossa taidetta voi keräillä roskalavoilta

Kävin aikoinani Viherlaakson yhteiskoulua ja lukiota. Kuvaamataidon opettajani oli yhteiskoulun puolella Aarres Salli. Nämä kaksi Sallin maalausta olivat osa koulussa olleita taideteoksia, joita ei lukumääräisesti ollut kovin monta. Joukossa oli myös grafiikkaa, esimerkiksi Kaskipuron, isäni Simo Hannulan ja muiden vedoksia. 

Sain äskettäin tiedon, että viime kesänä nämä ja muutama muukin teos olivat lojuneet Viherlaakson lukion remonttityömaan roskalavalla, josta valveutunut kansalainen oli ne kerännyt talteen. Maalauksissa on ilmeisesti kyse Sallin Espoon kaupungille tekemästä tilaustyöstä.

Sinänsä en hämmästy jos joskus grafiikkaa heitetään pois, etenkin jos kostuneen vedospaperin pelätään homehtuneen, mutta Espoon kaupungin toiminta Sallin maalausten kohdalla vaikuttaa aika ronskilta. Kuulemani mukaan työt kun ovat ihan rahan arvoista tavaraa jälkimarkkinoilla huutokaupassa. En ota tässä se enempää kantaa kaupungin menettelyyn kuvataidetta painottavaan lukioonsa liittyen vaan puhun asiasta hieman yleisemmällä tasolla.

Ongelman ydin on siinä, että suomen kokoisessa pienessä maassa koulutetaan (kulttuurialan supistuksista huolimatta ) aivan liikaa taiteilijoita, jo ennestään alalla toimivan joukon jatkeeksi. Kun tähän lisätään se tosiseikka, että pankkien ohella monet muutkin isot perinteisesti taidetta keränneet ja ostaneet instituutiot/yritykset karsivat kokoelmiaan varsin reippaalla kädellä, niin tämä aiheuttaa teostungosta taidemarkkinoille. Yhtälöön ynnätään vielä museoiden halu työntää varastoistaan ylimääräiset rönsyt samoille markkinoille. Lisäksi kun taidetta koko ikänsä haalineita suurten ikäluokkien edustajia kaatuu yhä enenevästi hautaan, niin perikuntien toimesta taide sen kun lisääntyy markkinoilla lähes exponentaalisesti. Taidetta tulee siis monesta tuutuista markkinoille kokoajan liikaa.

Kun yhtälöä miettii, niin selviö on, että yhteiskuntana emme voi  raahata kaikkea vanhaa esineistöämme tai taidetta mukanamme loputtomasti, vaan karsintaa on joidenkin periaatteiden mukaan tehtävä. Museoala miettii poistoja ja teosten hävittämistä päivittäin ja heillä on siinä omat käytäntönsä, joihin ei kuulu käsitykseni mukaan teosten dumppaaminen rakennusmiesavusteisesti roskalavoille. Viherlaakson tapauksen suhteen olisi ollut taiteilijan nimeä kunnioittavampaa edes lahjoittaa dumpatut työt vaikka oppilaiden koteihin.

Jos itse taiteen tekijänä haluan päästä jostain teoksestani eroon, niin tällöin silpuan ja poltan sen. Tuhoan säännöllisesti sellaisia töitäni, joita en halua jälkeeni jättää. Ateljeen takan tuhkalla on sitten hyvä lannoittaa ikkunasta avautuvaa puutarhaa ja kerätä kukoistavan näkymän katselemisesta uutta inspiraatiota.  Mielestäni jokaisen  kuvataiteilijan velvollisuutena on siivota nurkkiaan säännöllisesti ja päästää käsistään vähemmän ja laadukkaampaa.

Taiteilijana minun on helppo kontroloida sitä mitä markkinoille omasta toimestani lähtee. Mutta kun teokset ovat pois käsistäni niin ne alkavat elää omaa elämäänsä yhteiskunnan eri kerroksissa, kunnes ne sitten aikanaan tulevat elinkaarensa päähän ja "kuolevat". Tekijänä toivoisin, että tämä kuolema olisi jotenkin "arvokas" tai edes "asianmukainen".

Siksi instituutioiden taholta taiteen karsinta tulisi tapahtua yhteistyössä museolaitoksen kanssa, jossa pitäisi olla paras asiantuntijuus päättää mitä säilytetään ja mitä ei ja se miten teos kuolee. Museon takapihalle voisi perustaa minun puolestani vaikka taideteoskrematorion, jonka tuottamaa taidetuhkaa voisi myydä museokaupassa Espoolaisten kulttuurikotien tai uusien kuvataideluokkien ikkunalaudoilla kasvavien kukkien lannoitteeksi. No, vakavammin sanottuna taideala tarvitsee joka tapauksessa keskustelua tästä aiheesta.