Taide kapitalismina ja sitaattina

Kuuluisiin taideteoksiin ja kuviin liittyviä viittauksia näkee usein niin taiteessa kuin mainoksissa ja populaarikulttuuriin liittyvissä yhteyksissä. Yksi viimeaikainen viitaus oli viime joulukuussa  Hesarissa ollut kuva pyllistelevästä Antti Tuiskusta. Kuva on ilmeisen suora sitaatti Robert Mapplethorpen kiistanalaiseen homoeroottiseen omakuvaan, jota käytetiin teosesimerkkinä Yhdysvaltalaisessa sananvapauteen, siveettömyyteen ja taiteen julkiseen rahoitukseen liittyvässä tunnetussa oikeudenkäynnissä. Tapausta puitiin kongressia myöten vuosina 1989–1990. 

Mapplethorpen kuva ei ole laajalle yleisölle samalla tavalla tuttu kuin esimerkiksi aikoinaan hyvin laajasti levinnyt kuva Iwo Jiman lipunnostosta  tai kuten muutama vuosi sitten uutisvälineissä levinneet kuvat hukkuneesta pakolaispojasta. Kuva on kuitenkin tiedossa siellä missä pohditaan taiteen rajoja, sitä mitä taiteen nimissä saa tehdä ja mitä ei. Esimerkiksi tämän tekstin kuvituksena olevassa kuvassa on hyödynnetty Anita Sepän tekemän Kuvataideakatemian oppikirjan Kuvien tulkinta sivua, jolta kyseinen kuva löytyy.

Jotkut taideteokset voivat olla erittäin tunnettuja, kuten esimerkiksi Leonardon da Vincin Mona Lisa, Michelangelon Daavid patsas tai Edvard Munchin Huuto. Ilmeisin suomalainen taideteosjulkkis on Simbergin Haavoittunut enkeli. Mona Lisasta voisi sanoa, että se on oikeastaan jo jonkinlainen kansainvälinen superjulkkis, joka luonna turistimassat tungeksivat ottamassa selfietään. Tässä lyhyt netistä löytyvä video Mona Lisasta kännykkäkuvaajien piirityksessä. Kuuluisuudessa on ilmeistä vetovoimaa.

Melko tuore tunnettuun valokuvaan viittaaminen taiteen keinoin tapahtui kolme vuotta sitten kun kuvanveistäjä Pekka Jylhän kopioi yllä mainitun hukkuneen pakolaispojan olemuksen sellaisenaan veistokseksi. En tiedä Jylhän, tai muiden aiheeseen tarttuneiden motiiveja, enkä lähde niitä tässä arvailemaan, mutta mielestäni tällä tiellä taide muuttuu oudoksi riistoksi, kun mikä tahansa aihe voidaan ottaa hyötykäyttöön omiin taiteellisiin tarkoituksiin. Taiteesta tulee tällöin kapitalismin ovela muunnos, jossa rahan sijaan kartutetaan taidepääomaa. Tavanomaisessa kapitalismissa mikä tahansa kelpaa kauppatavaraksi, tässä muunnoksessa aiheeksi.

Mapplethorpe on vastenmielisen valokuvansa kanssa tavallaan rehellisempi. Hän ei ratsasta muiden epätoivolla vaan puhtaasti ihka omilla perversiollaan tunkemalla piiskaa omaan ahteriinsa. Kun pakolaisongelma tai muu inhimillinen epäkohta paketoidaan esteettiseksi objektiksi ja tuodaan valkoiseen galleriatilaan käy helposti niin, ettei katsoja näe ongelmaa vaan objektin, koska näyttelyssä objektiin suhtaudutaan taideteoksena. Näin tapahtuu esteettinen etääntyminen. Näennäisen raflaavia etäännettyjä aiheita on turvallista "kauhistella" hyvin pukeutuneena kuohuviinilasillisen ja small talkin lomassa.

Tästähän museoita on syytetty ennenkin. Ei tämä mikään uusi asia ole. Kun mikä tahansa aihe tai esine revitään irti alkuperäisestä yhteydestään ja tuodaan museoon, niin se muuttuu museoesineeksi, ja sellaisena sitä myös katsotaan. Itse inhoan juuri tätä kuvataiteeseen liittyvää elitististä juonnetta. Mielestäni ei-esineelliset taiteenlajit – kirjallisuus, teatteri, elokuva, video, dokumenttielokuva – sopivat tavanomaista kuvataidetta paremmin maailmanparantamistarkoituksiin.

Huomion arvoista on, että Mapplethorpen kuva ei aiheuta vastaavaa esteettistä etääntymistä vaan päin vastoin.  Jo kirja sivulta kuvan välittämä tuulahdus homoeroottisesta sadomasokistisesta alakulttuurista pöllähtää keski-ikäisen hetetomiehen tajuntaan niin että inhottaa. Suutarina hän omalla tavallaan pysyy lestissään.

Sinänsä tässä ei kannata sen enempää pohtia miksi Tuisku haluaa tulla rinnastetuksi juuri tuohon valokuvaan. Tai onko rinnastus kenties valokuvaaja Anni Koposen ajatus. Oli sitten kyse jonkin asteen lukkarinrakkaudesta tai provokaatiosta, niin sitaatti on tainnut mennä Tuiskun kuulijakunnalta  ohi.

Saako blogin nimen kaapata

(Tekstissä olleet varastaa sanat on korvattu 7.12 sanoilla kaapata, omia ja omia itselleen. Näin jotta asia ei lähde turhille harhapoluille. Tekstin sisältö, asia pysyy silti samana.)

Saako vakiintuneen ja vuosia toimineen blogin nimen omia itselleen? Tämä on kysymys jonka luulisi kiinnostavan jokaista bloggaajaa. Tämä Luovuksissa-blogi on toiminut netissä taideasioita kommentoiden vuodesta 2007. Tätä taideblogia on esimerkiksi kommentoitu ja siteerattu useamman kerran Taide-lehdessä ja muutenkin sen kirjoituksista on välillä käyty kiivasta keskustelua Facebookissa. Lisäksi on lienee fakta, että aktiivisena kuvataiteilijana olen myös jonkinlainen julkisuuden henkilö, kuten on jokainen näyttelyitä pitävä ammattitaiteilja, joiden tekemisiä jollain tasolla lehdissä tai mediassa huomioidaan. Ja tätä blogia voi varmaan pitää eräänlaisena osasena tuosta julkisuuskuvasta tai ainakin taiteilija minästä.

Lisäksi luovuksissa sana on taiteentekemiseen, hyvään työvireeseen liittyvä sana jonka olen itse keksinyt ja lanseerannut sen blogin nimeksi. Sana luovuksissa kuvaa taiteilijalle tai luovaa työtä tekevälle henkilölle tuttua tilannetta kun mielenkiintoinen työtehtävä vie mennessään, ajantaju katoaa ja muut elämään ja arkeen liittyvät asiat työntyvät jonnekin taka-alalle. Tilanne on saman kaltainen kun juopolla, jolle tärkeintä on se että saa olla juovuksissa. Nyt vain alkoholin sijaa saadaan maistaa luovuutta, hörpätä flow-virrasta ja tämä ihana luovuuden tila, luovuksissa olo nousee elämän keskiöön.  Itse olen joskus kokenut että liiallinen luovuksissa häärääminen voi tuota arjen asioiden hoitoon hienoisia vaikeuksia. Velvoitteita jää helposti rästiin kuten tavanomaisilla juopoilla. Oheinen grafiikan vedos 'Kotiinpaluu' vuodelta 1998 liittyy asiaan. Onneksi minulla on ollut kumppanina tuo kuvan kaltainen prinsessa (vaimoni), joka on osannut vähän ohjailla tilannetta arjen kannalta oikeaan suuntaan. Joskaan ihan helppoa ei hänellä ole aina ollut kun mies on kokoajan luovuksissa. Sana on siis syntynyt tämän vuorovaikutuksen tuloksena.

Kun itse aikanaan selvitin sanan käyttöä netissä, sitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Nyt jos sanaa hakee, niin varmuudella tulee tietoon että sen niminen blogi on jo olemassa. Nyt blogini nimi on kaapattu ja rekisteröity .com-domainiksi, ja tämän omimisen on suorittanut Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kannatusyhdistys.

Eli, arvoisat bloggaajat, toimitaanko tässä hyvien tapojen mukaan tai muuten oikein ja mitä yksittäinen bloggaaja voi tehdä tällaisessa tapauksessa? Voiko netissä omia kaiken mitä huvittaa? Yksittäistä sanaa, tai uudissanaa, tuskin kukaan voi omistaa, mutta blogin nimenä sana liittyy julkisuuskuvaan, työhön ja toimeentuloon ja on osa taiteilijakuvaa ja identiteettiä, jota ei kai saisi ihan noin vain sabotoida.

Kiasmassa 4.12. ja nimikaappaus esimerkki

Eilen Kiasmassa oli teemapäivä tekijänoikeus-asioista ja netistä ja näihin liittyvistä asioista. Jotenkin jäi sellainen maku kaikesta kuullusta että samaa asiaa on jauhettu viimeiset 15 vuotta.

Netin ja avoimen koodin tai teoskuvien, teosten vapaan jatkojalostuksen kannalta paras taiteilija on kuollut taiteilija ja mielellään jo ennen ensimmäistä maailmansota kuollut taiteilija, niin että tekijän oikeudet ovat rauenneet. Nyt hengissä olevat taiteilijat eivät halua luovuttaa tekijänoikeuksiaan. Ja sillä joka haluaa jakaa teoksiaan vapaasti, on joka tapauksessa oltava rahoitus kunnossa.

Eräässä puheenvuorossa muistutettiin siitä kuin tavallisessa elämässä tienattu euro on netissä saman verran vaivaa nähden helposti vain yksi sentti. Eli toimeentulon kannalta netti on hyvin harvoin mikään todellinen ratkaisu.

Kuin pisteeksi iin päälle eiliselle huomasin äsken että tämän pitämini blogin nimi on tylysti omittu Turun yliopistoon liittyvän luovankirjoittamisen tukiyhdistyksen toimesta. Blogini on pyörinyt netissä jo vuosikaudet - tammikuussa 7 vuotta - ja on vakiinnuttanut asemansa blogimaailmassa. Sitä on siteerattu ja kommentoitu mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Eli kyse on jollain tapaa omaan julkiseen taiteilijapersoonaani liittyvä käsite. Luulisi että luovien kirjoittajien olisi imagonsa kannalta mukavampaa keksiä kerholleen ihan oma nimi eikä ottaa sitä minulta. 

Taiteella verkko-ongelmia

Aamun lehdessä oli jälleen mielipidekirjoitukseni, joka liittyy taiteen läsnä-oloon verkossa, jonne taidetta Hesarin Jussi Pullisen kolumnissa kaivatataan lisää. 

Vanhentunut apurahajärjestelmä ei innosta taiteilijoita verkkoon

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen kosiskelee taidetta internettiin (HS 9.5.), mutta on saanut taiteilijoilta rukkaset. Pullinen kirjoittaa: "harrastelijoiden töitä - laadukkaitakin - on verkko pullollaan, mutta ammattilaisten töitä saa hakemalla hakea." 

Syy torjuvaan suhtautumiseen kulminoituu ammattitaiteilijoiden toimeentuloon ja verkon taidetta latistavaan vaikutukseen. 

Kun kuvataiteen teos kutistetaan älypuhelimen näytölle, niin orginaalin teoksen ja aidon esityspaikan tunnelma katoaa samaan tapaan kuin laaja kirjallinen tieto kuihtuu tweet-fraasiksi. Miksi taiteen pitäisi olla jotenkin syvemmin läsnä verkossa, kun muutkaan elämän alueet eivät kykene netissä tekemään muuta kuin raapimaan pintaa tai viihdyttämään?  

Taide on jo nyt osa verkon- ja mediamaailman yhteisöllistä viihdettä siltä osin kuin se on ylipäätään mahdollista. Se, että taiteilija on netissä ei tarkoita sitä, että hänen taidettaan olisi oikeasti edes mahdollista kokea verkossa, muuten kuin jonkinlaisena sähköisenä esitteenä. 

Ongelmana on myös raha. Kun kuvataiteen puolella taiteilija ansaitsee omalla taiteellaan keskimäärin vain muuta satasia kuukaudessa, niin miksi ihmeessä hänen pitäisi vielä sen lisäksi kyhätä nettitaidetta ilmaiseen jakoon? 

Apurahoista voisi toki olla apua tässä, mutta 60-70 luvulta peräisin oleva järjestelmä on vahnentunut ja saattaa ammattitaiteilijat hyvin eriarvoiseen asemaan keskenään esim. näyttelyn pitäjinä.  Työn ja toimeentulon näkökulmasta nykyinen apurahajärjestelmä on epäreilu ja eikä se oikein sovi tasa-arvoiseen, oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.  

Apurahajärjestelmä tulisikin päivittää ajantasalle. Kaikkien ammatikseen taidetta tekevien tulisi saada samansuuruinen, vaikka pienikin, tuki toiminnalleen. Tämä varmasti myös toisi uutta nostetta myös taiteen näkyvyyteen verkossa.  

Plagiaatti

Plagiointi tarkoittaa taiteellista varkautta, jonkun toisen teoksen jäljittelyä tai suoraa kopiontia. Yleisimmin plagiointi liitetään erilaisiin kirjallisiin tuotoksiin ja musiikkiin, kuten "hämäriin" Pro Graduihin tai liian tutuilta kuulostaviin "uusiin" sävellyksiin. Alunperin sana plagiaatti plagium tarkoitti latinaksi ihmisryöstöä.

Silloin tällöin asia nousee esiin myös kuvataiteen puolella. Viimeksi Yhdysvaltain presidentin vaalien yhteydessä, jossa Obamaa esittävän julisteen taustalta paljastuu valokuva, jota julisteen tehnyt taiteilija on käyttänyt mallina. Tässä linkki asiasta kertovaan artikkelin pariin.

Asia ei lopulta ilmeisesti johtanut mihinkään, paitsi sekä valokuvaajan ja julisteen tehneen taiteilijan saamaan julkisuuteen. Plagioinnista seuraa (noin yleensä) "nuhteita" tai julkista häpeää ja ehkä myös taide/tiedeyhteisön hyljeksyntää.

Asiaa ei pidä sotkea taideväärennöksiin, joissa on kyse rikollisesta toiminnasta, huijaamisesta rahan ansaitsemis mielessä. Plagioinnissa taas luovan suoritteen tekijä tekee "rikoksen" lähinnä itseään kohtaan. Hän ei löydä ratkaisuja itse, vaan ikään kuin yrittää "oikaista" ja lyhentää matkaansa maineeseen.

Tosin asia ei ole näin aina yksinkertainen. Taiteilijat ovat kautta aikojen ottaneen toisiltaan vaikutteita. Nyt syksyllä Ateneumissa esiintyvä Picasso myönsi avoimesti varastavansa ideoita. Joskus taiteilijat innostuvat toisistaan niin niin että ulkopuolisen on vaikea nähdä eroa kahden taiteilijan teosten välillä. Kuten tilanne oli Picasson ja Braguen kohdalla sata vuotta sitten, kun kubismi lähti vauhtiin.

Plagiaatin olemusta ja asiaan liittyvää problematiikkaa voisi pohtia vaikka oheisen valokuvan avulla, jonka tässä esitän leikkimielisesti "omana" valokuvateoksenani. Enkä kerro kenellekkään että valokuva on otettu Minna Suoniemen videoteoksesta "Smoking Girl", joka oli esillä Mäntän Kuvataideviikoilla tänä kesänä.

Miten tämän voisi tulkita? Onko kyseessä plagiointi vai olenko tässä vain "ottanut vaikutteita" kyseisestä videoteoksesta ja tehnyt siitä "oman" valokuvateokseni? Jos olisin kuvannut teoksen videolle, silloin kyseessä olisi selkeä plagiointi. Mutta mikä on tilanne nyt?

Valokuvan voisi vielä esittää hienosti museo tyyliin, vaikka diasecinä akryylisena. (Diasec on nykytaiteilijoiden suosima menetelmä valokuvien laadukkaissa esille panoissa.)

Kärjistetään vielä hieman! Totean että aikaa minulla valokuvan ottamiseen meni muutama sekuntti. Minna on todennäköisesti ideoinut, editoinut ja työstänyt omaa teostaan useamman viikon.