Apurahasysteemin ongelma selkokielellä

Ehkä tässä olisi vielä paikallaan hieman kiteyttää ongelmaa joka liittyy viimeaikaiseen keskusteluun apurahoista. Yritän selittää asian mahdollisimman selkeästi.

Ongelma tai epäoikeudenmukaisuus tai vääristymä liittyy näyttelytoimintaan. Näyttelyt ovat ainoa kanava jonka kautta taiteilijan on mahdollista rakentaa uraa, tuoda teoksiaan esille ja hankkia toimeentuloa, joko konkreettisen teosmyynnin kautta tai näyttelyssä tehtyjen mainetekojen kautta, jotka mahdollisesti myöhemmin realisoituvat esim. apurahoiksi.  Ongelma jota nyt hahmottelen näkyy selkeimmin ns. kaupallisen taiteen alueella ja kaupallisella taiteella tarkoitan kaikkea sitä taidetta, jolle näyttelyissä lätkäistään hintalappu. 

En lähde tässä saivartelemaan siitä kuinka hyvin mikäkin taide sopii myytäväksi tai missä tarkalleen kulkee ei-kaupallisuuden ja kaupallisuuden raja. Jos teos on esim. valmistettu orgaanisista materiaaleista, tilateokset jne, niin silloin ne jotka ylipäätään näitä ja vastaavia teoksia voivat ostaa, ovat lähinnä museot ja muut institutionaaliset tahot.  Sohvanpäällystauluja ja muuta 'kaupallista taidetta' voivat ostaa edellisten lisäksi myös aivan tavalliset yksityiset ihmiset. Kaupallisuus alkaa siitä kun hinta ilmoitetaan, kauppaa toivotaan ja raha alkaa liikkua. Kaupallisuutta voisi kuvata janalla, jonka toisessa päässä on vaikeasti myytävä taide, kuten esim tila-, performanssi-, yhteiskuntakriittinen-, poliittinen-, jne  ja toisessa päässä paremmin myytäväksi sopiva taide jota tehdään käsityöläisyyspohjalta esteettisiä asioita painottaen. (Tosin tämä on hieman teoriaa kun asiat taiteessa limittyvät ja kääntyilevät miten sattuu, jopa päälaelleen.)

Kaikki myyminen, myös taideteosten, on kaupantekoa mikä taas on tulonhankintaa, joka suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa pitäisi tapahtua tasavertaiselta pohjalta. Nyt apurahajärjestelmä vääristää kuvion. Käytännössä vain niiden taiteilijoiden joilla on ns. 'apuraha päällä' on mahdollista järjestää näyttely kelvollisessa galleriassa, koska kulurakenne on suuri ja toimii periaatteella 'taiteilija maksaa'. (Suomessa on vallalla vuokravetoinen systeemi, jossa näyttelypaikan pyörittäjä veloittaa muutaman viikon näyttelyajalta vuokraa välillä muutama satanen - useampi tuhat euroa + provisiot myynnistä.)  Nyt apurahat toimivat eräänlaisen piilotukena galleristeille ja muille näyttelyiden järjestäjille, mikä ei varmuudella ole apurahojen tarkoitus. 

Näyttelyitä on kuitenkin pidettävä sillä ne ovat, kuten jo sanoin, taiteilijan työssä se ainoa kanava jonka kautta uraa rakennetaan. Ja koska mitään muuta reittiä ei ole, niin myös tästä syystä tulisi jokaisella taiteilijalla (myös ei-kaupallisilla) olla sama mahdollisuus tavoitella onnistumista näyttelyiden kautta. Nyt apurahajärjestelmän puitteissa käytännössä päätetään etukäteen kenelle suodaan tähän mahdollisuus ja kenelle ei. Onnistumisen tai epäonistumisen tulisi tapahtua vain ja ainoastaan näyttelyn kautta, ei apurahojen vaikutuksesta.  Ongelma liittyy siis ammatissa toimimisen mahdollisuuksiin ja tämän pitäisi levätä oikeudenmukaisella perustuksella. 

Ja ongelma liittyy myös reiluun peliin  tulonhankinnassa ja koskee jokaista joka teoksiaan myy ja erityisesti niitä taiteilijoita, joiden taiteen myyntitulo, taiteen kokonaismyynti (liikevaihto) ylittää 8500 euroa vuodessa. Tämä on raja jonka ylittyessä lainsäätäjä katsoo ettei kyse enää ole harrastetoiminnasta vaan elinkeinosta, laittaa asianomaisen arvonlisäveron piiriin, antaa y-tunnuksen (pakollinen jokaiselle elikeinonharjoittajalle)  ja lähettää asian vakuudeksi taiteilijalle vuoden lopussa elikeinonharjoittajan verokaavakeen. On aivan samantekevää kokeeko olevansa 'yrittäjä' vai ei. (Itse en koe olevani yrittäjä sanan varsinaisessa merkityksessä, taiteilija-ammatinharjoittaja ennemmin.) 

Aina silloin kun ollaan ollaan lainkirjaimen mukaan tosiasiallisesti elinkeinon piirissä, jotain myymässä ja ostamassa, niin tulisi tämän tapahtua reilulta pohjalta, myös taiteen kohdalla. Ongelma on todellinen vaikkakin kaikenlaiset taiteen laatuasiat ja muut 'en ole mikään yrittäjä' -nyyhkytys vievät keskustelun helposti aivan kummallisille sivuraiteille. Se taiteilija jolla on y-tunnus ja väittää ettei kyse ole elinkeinosta vaan jostakin muusta, ei elä reaalimaailmassa tässä asiassa. En lainkaan puhu siitä mitä on oikea taide, tai hyvä tai huono taide, tai mikä on taiteen yhteiskunnallinen tehtävä. Puhun reilusta pelistä, oikeudenmukaisuudesta, silloin kun  taiteilijan ammatissa yritetään raapia leipää pöytään ja teoksille on asetettu jokin hinta, olkoon tekeminen taiteena kuinka hyvää tai huonoa tahansa.

Ongelman todellisuus myös Suomen Taiteilijaseurassa myönnetään. Mutta kun ratkaisu edellyttäisi todella radikaalia remonttia nykyiseen järjestelmään, niin tälle tielle ei ole haluttu lähteä. Tämä vääristymä ei katoa nykysysteemin taakse piiloutumalla tai yleistä perustuloa toivomalla, vaan ennemmin tai myöhemmin se tulee kohdata ja ratkaisuja on myös tehtävä. 

Ensimmäinen vaihtoehto tilanteen ratkaisuksi voisi olla samansuuruinen tuki kaikille, 'taiteilijatoiminnan tuki' tai 'taiteilijapalkka'. Hyvää tuessa olisi että sen myötä taiteilijapolitiikan hankauspisteet olisi helppo nähdä.  Esim: paljonko on tuen määrä, mistä lähteistä ja miten rahoitus järjestetään, ketkä tuen piiriin kuuluvat, paljonko tuen kanssa saa tehdä sivutyötunteja tai opiskella,   taiteilijoiden määrän kontrolli koulutukseen puuttumalla jne.

Toinen ratkaisu voisi löytyä vertaisarvioinnin muuttamisesta, niin että siinä poistettaan hakijoiden joukosta harrastelijat, sunnuntaimaalarit ja laadultaan muuten heikot. Ja sitten yksinkertaisesti arvotaan apurahan saajat kausittain. Tämä toisi  oikeudenmukaisuutta yllä esitettyyn ongelma kuvioon, koska selvästi useammille aukeaisi mahdollisuus työskennellä näyttelyitä varten apurahalla. Ja taidekauppaa tehtäisiin hieman reilummalta pohjalta.  Apuraha vuosilla voisi myös olla jokin katto jonka jälkeen henkilö ei enää voi osallistua arvontaan eikä saada apurahaa. 

Partnerismi manifesti

Lakkauteltavalta partnerismi.fi-sivustolta talteen otettu kirjoitus

Partnerismi manifesti

Teollistumisen myötä työnteko siirtyi ensin käsityöläisyydestä sarjatuotantoon, sitten kehityksen ja prosessien parantelun myötä nykyiseen massaräätälöintiin. Taiteilijat eivät ole kokeneet tätä kehitystä omakseen, vaan taiteellinen työ on yhä edelleen (enemmän tai vähemmän) sidoksissa käsityöläisyyteen. Patrneristit uskovat, että työn kehityksen seuraava askel, yhteiskehittely, tarjoaa taiteilijalle luontevan mahdollisuuden tehdä työtä aivan yhteiskunnallisen kehityksen kärjessä, ilman että taiteellisen työn luonne muuttuu.

Partnerismi on taiteilijan toimintatapa, työskentelymetodi, joka perustuu dialogiin taiteilijan ja jonkin toisen ihmisen tai useiden ihmisten välillä. Vuorovaikutus ja uudet virikkeet ovat luovuuden ydinasioita ja oikeanlainen dialogi avaa tietä parempaan luovaan työskentelyyn. Partnerismi lähestyy taiteen tekoa vuorovaikutuksen kautta ja uskoo myös että toisissa ihmisissä oleva luovuus on arvokasta.

Partnerismin tavoitteena on taiteilija-ammattien yleisen arvostuksen nostaminen ja taiteilijoiden työ- ja toimintamahdollisuuksien parantaminen sekä luovuuden edistäminen. Partnerismi tuo taiteen kiinteäksi osaksi yhteiskunnan muuta toimintaa ja auttaa taiteilijaa tulemaan paremmin toimeen omalla työllään ja erityisosaamisellaan.

Tilaustöissä partnerismi kääntää perinteisen "taiteilija luo, galleristi myy ja asiakas ehkä ostaa" asetelman päälaelleen, sillä suorassa asiakaskontaktissa määritellään teos ja sen hinta ensin ja välittäjäporraskin saattaa pudota kokonaan pois. Partneristiset tilaustyöt tuottavat taidetta, johon kumpikin osapuoli voi olla tyytyväinen. Tilaaja saa itseensä tai toimintaansa luontevasti liittyviä teoksia ja taiteilija voi toteuttaa ne ilman, että hänen täytyy tinkiä taiteellisista periaatteistaan. Partneristisella tilaustaiteella on selkeä funktio yhteiskunnassa.

Partneristinen taide syntyy taiteilijan ja toisen osapuolen välisestä dialogista. Pelkkä sisäinen keskustelu, asioiden tutkistelu tai havointojen teko ei riitä synnyttämään partneristista taidetta. Partnerismi tarvitsee aina kumppanin tai asiakkaan, "partnerin", jonka kanssa dialogi onnistuu. Partnerismissa on siis kyse taideteoksen yhteiskehittelystä.

Partnerismi ei ole rajoittunut taiteen tyylilajeihin ja tekotapoihin tai taiteilijoiden henkilökohtaisiin maailmankatsomuksiin. Taiteilija voi toimia millä taiteen alalla tahansa ja olla vakaumukseltaan mitä tahansa ja tehdä taidetta partneristisen metodin mukaisesti.

Pekka Hannula
Kuvataiteilja - Taidegraafikko - Partneristi
Espoossa 24.10.2006

(Tekstiä tarkennettu useaan otteeseen, viimeksi 19.10.2007)

Ateljeetossut

Ateljeetossuni olivat kuluneet käytössä melko huonoon kuntoon. Olin ostanut ne joskus 20 vuotta sitten. Ne ovat kunnon paksua nahkaa ja kestävät vuosikausia, sanoi myyjä. Ja oikeassa oli.

Mutta mikään hyvä ei jatku loputtomiin, vaikka kuinka laadukasta olisi. Niinpä koitti päivä jolloin jouduin uudelleenarvioimaan tossutilanteeni. Ostanko uudet vai annanko uskollisille palvelijoilleni jatkoajan?

Otin tossut kainaloon ja lähdin kierroselle. Ensin suutarilta arvio kannattaako ylipäätään korjata ja mitä homma maksaa. Sitten kauppojen valikoimia katsomaan. Löytyi muutaman kympin vaahtomuovista läpykkää ja kaikenlaista muuta työjalkineeksi luokiteltua. Oli muovista lestiä, puista lestiä, pehmustettuja ja jalkaa hierovia tuotekehittelyn tuloksia hintahaarukassa 50-150 euroa.

Pohdin ekologisuutta, sitä onko luonnon kannalta parempi työllistää suutaria vai kaukoidän tehtaita monenkirjavine alihankinta- ja kauppiasketjuineen. Kelpo kansalaisen pitäisi kuulemma kuluttaa, jotta kestäväkehitys ja maailmantalous saisi loputtomasti kasvaa ja tuoda hyvinvointia, mannaa ja hunajaa maapallon asukkaille.

Tässähän tämä onkin ihmisen ongelma. Mihin uskoa, millaista tulevaisuutta rakentaa? Luottaako siihen että jatkuva kasvu tuo paremman huomisen ja maapallon ylikäytön ongelmat ratkaistaan aikanaan kaiken kulutuskysynnän ja työpaikkojen turvaamisen ohessa. Vai lähteäkö suosiolla siitä että elintasoa on pakko pudottaa ja palata monta askelta taaksepäin aikaan jolloin käsityötä tehtiin paljon yleisemmin. Vai tuleeko kenties Jeesus takaisin ja laittaa asiat kerralla kuntoon uuden luomakuntansa kera, jolloin kelpo kristittyjen ympäristö-sikailuilla ei ole oikeastaan mitään väliä?

Tässä tapauksessa valitsin käsityön. 40 eurolla ostin tossuilleni jatkoaikaa taas vuosiksi eteenpäin. Oliko tämä ekoteko? Tämän kaltaisia valintoja tulee vastaa lähes jokapäivä ja yleensä talouskasvu vie voiton. Käsityö kun ei oikein ole kilpailukykyistä tehdastuotannon kanssa. Olemme ilmeisesti jonkin sortin patti-tilanteessa.

Anonyymisti vai ei?

Viime viikot olen ollut erilaisten talonpoikaisesineiden ympäröimänä ja tarkastellut näitä käsityöesineitä lähietäisyydeltä. Niiden tekijät jäävät pimentoon ja se onkin seikka mikä erottaa taiteen käsityöstä. Taiteessa tekijän persoona on usein (ei aina) vahvasti läsnä, kun taas käsityöläinen häviää helposti anonyymiksi jonnekin valmistamansa esineen taustalle. Jäin pohtiman onko tämä hyvä vai huono asia?

Taiteessa on yleensä läsnä teoksen lisäksi myös taiteilijan nimi. Ihmisiä kiinnostaa kuka teoksen on tehnyt, se onko kyseessä tunnettu vai tuntematon taiteilija. Tiedossa on myös että julkisuus lisää taiteilijan myyntiä. Nimi kiinnostaa ja tunnettu nimi maksaa enemmän kuin tuntematon.

Käsityöläinen jättäytyy mielellään esineidensä taustalle ja luottaa siihen että "taiten tehty" riittää. Eikä tekijän persoona edes kiinnosta ostajaa, useimmiten riittää että esine on tasokas ja että se täyttää hyvin sille asetetun tehtävän.

Todellisuudessa tämä ei ole ihan näin musta-valkoista. Raja-aidat ovat häilyviä ja toimintatapoja on monia, niin taiteessa kuin käsityöläiyydessä. Löytyy taiteilijoita jotka tietoisesti haluavat hävittää persoonansa teoksesta ja laittavat signeerauksen teoksen takapuolelle tai eivät signeeraa töitään lainkaan, mutta tämänkaltainen toiminta on harvinaisempaa ja tietoista tekijän maailmankatsomukseen liittyvää valintaa. Ja kyllä käsityöläisiäkin löytyy jotka kilvoittelevat persoona edellä leipänsä eteen.

Mutta kun taidekentän touhuja seuraa niin tämänkaltaista "yleistyksen" voi kyllä tehdä. On aika vaikea kuvitella taidenäyttelyä (paitsi ikoninäyttely) jossa ei kerrottaisi tekijöitä ja luotettaisiin vain teosten voimaan. Puhumattakaan teosten myynnistä. Tuntemattomat suuruudet eivät ole taiteen markkinavoimien suosiossa.

Eli rahako tässä rattaita lopulta pyörittää? Harvalla taiteilijalla on varaa olla anonyymi. Se joka valitsee tämän tien kulkee todella vastavirtaan.

Käsityötä

Viime viikko kului aluksi vedosten kanssa tuskaillessa, kunnes rauhotuin tämän tutun rutiinin ääreen ja annoin työn vain kuljettaa. Taustalla radio, välillä pientä taukoa, happihyppelyä, linnunlaulua ja taas vedostamista. Oikeastaan ihan mukava viikko.

Suotta vedostamista pidetään usein sellaisena välttämättömänä pahana, taidegrafiikan tekemisen hikisenä urakkana, sellaisena kammen veivaamisena, joka mielellään annetaan vedostajan tehtäväksi.

Minulle vedostus on kuitenkin tärkeä osa työtä, sellainen käsityöläisyyteen liittävä riitti, jossa samaa protokollaa toistetaan huolella, joskus 30 tai 50 tai jopa sata kertaa, riippuen sarjan suuruudesta. Välillä tuntuu että taiteessa halutaan työntää kaikki käsityö-asiat taka-alalle ja nostaa esille mieluummin taiteen "henkeä" tai "sanomaa". Taide sanakin liittyy aluperin taitoon, osaamiseen, jos nyt oikein muistan.

Välillä on tämä käsityö päässyt minultakin unohtumaan. Tällä viikolla löysin sen taas. Sitähän tämä grafiikka suurelta osin on. Pitkä sarja erilaisia käsityönä tehtäviä suoritteita ja se pieni idea, oivallus, jonka muutamassa hetkessä saa ja jota sitten työstetään käsityönä päiväkausia, kunnes teos on kasa valmiita vedoksia.