Onko taiteen tekeminen luontoon jokamiehenoikeus?

Välillä törmää uutisiin luonnon keskelle pystytetystä näyttelystä, metsään tehdyistä taideteoksista, puille kudotuista graffiteista tai tempaukseen, jossa taiteilija maalaa, isokokoisen potretin vaimostaan kallioiselle luodolle. En ota tässä kantaa näihin esimerkkeihin tai ympäristötaiteeseen sinänsä, vaan nostan esiin kysymyksen ympäristöön tehdyn taiteen suhteesta jokamiehenoikeuksiin. 

Jokamiehenoikeuksien näkökulmasta luonto on yhteistä kansallista omaisuuttamme, josta jokaisella on oikeus nauttia retkeillen ja hyödyntää sienestäen. Mustikat saa poimia mutta sen varpuja ei taittaa, eikä jäkälää turmella tai puita kaataa ilman maanomistajan lupaa. 

Minua mietityttää missä määrin luontoon toteutettava taide on jokamiehenoikeuksien piiriin kuuluva asia vai onko se sitä lainkaan? Missä määrin luonnossa liikkujan on lupa sinne Eskon puumerkkejään jättää? Takaako maanomistajan lupa luontoon tehdyn tai sinne raahatun teoksen laadun tai teoksen sopivuuden luontoon? Onko omistajuus se tekijä, joka lopulta päätökset tässä tekee ja mille myös luonto alistuu? 

Jotkut ihmisen luontoon jättämät jäljet voivat tuntua harmittomilta, kuten tunturien huippujen kivipaasit, joita kulkijat ovat sinne kasanneet. Ne ovat kuitenkin kansallispuistossa laittomia. Saako kiviä kasata, käpyjä järjestää tai sammaleella muotoilla? Saako jokamies/nainen siivota luontoa tai "parannella" näkymiä makunsa mukaan? Edistää esteettisesti omaa, ja kenties toistenkin, viihtyvyyttä luonnossa? 

Tähän jatkoksi voisi liittää runoilija Mary Oliverin kysymyksen, joka on mielestäni hyvä ja ajankohtainen: “Is this world just an entertainment for you?” 

Itse asetun sille kannalle, että taide kuuluu rakennetun kulttuurin piiriin, sinne missä ihminen puuhaa muutenkin, ei luontoon. Luontoa sopii järjestellä ja pukea puistoissa, kaavoitetuilla alueilla; muuten se tulisi jättää rauhaan, vaikka joku ryteikkö kaipaisikin jonkun mielestä elävöittämistä. Maanomistajan makuun ei myöskään ole luottamista. Siksi tarvittaisiin keskustelua mitä luonnossa saa tehdä ja mitä ei, oli sitten kyse omista metsistä tai jonkun muun.

Vallalla on syvälle juurtunut perusasenne, jossa luonto on vain hyödyke. Luontoa tulisi suojella ja jättää se rauhaan; tajuta, että se on arvo sinänsä; nähdä koko planeetta luonnonsuojelualueena ja opetella toimimaan sen mukaan. Luonto ei kaipaa taidettamme tai muita merkkejämme.  Loppujen lopuksi olemme tällä planeetalla vain vieraana.

Luovuus-hattara innovaatiosuomen sinitaivaalla

Käsite luovuus on kärsinyt inflaation. Siitä on tullut kauppatavaraa. On kuin luovuuden ympärille olisi kasvanut kultti, joka kerää luovuus-uskon kannattajia eri elämän alueilta yksilön oman luovuuden etsinnästä innovaatiotalouteen.

Kuriositeettina mainitsen vain ns. luovuusvalmentajakoulutuksen, jolle näyttää olevan kysyntää. Mikään ei ole sen kiinnostavampaa kuin löytää luovuus sisältään. Joskus myös puhuttiin luovasta luokasta, vaikka kyseessä ei sinänsä ole luokka vaan lähinnä kirjava joukko erilaisilla motiiveilla varustettuja korkeasti koulutettuja itsensä työllistäjiä. Tähän en kuitenkaan mene sen syvemmin. 

 

Luovuus on hyvä asia esimerkiksi kouluissa ja pedagogiikan strategioissa, vaikka näissä onkin kyse lähinnä suosituksista taideaineiden laajempaan soveltamiseen eri oppiaineissa. Ihan hyvä ajatus, joka tuo vähän lohtua näinä taito- ja taideaineiden alasajon jälkeisiin aikoihin. On myös hyvä, että luontoa säästäviä ratkaisuja etsitään.

Luovuus sanan yliviljely on se mikä tässä ärsyttää. Kun käsite on valmiiksi epämääräinen niin se jää helposti ilmaan leijumaan kuin positiivinen pilvenhattara sinitaivaalle. Siitä ei saa kunnon otetta ja sitä voidaan käyttää jouhevasti omiin (usein kaupallisiin) tarpeisiin ja sen avulla voidaan maalailla tyhjänpäiväisiä mielenmaisemia, visioita, joilla ei ole merkitystä elämän tosiasioiden kanssa. Kaikki kun tykkäävät luovuudesta joka tapauksessa.

Olen usein kuullut olevani luova tai että teen luovaa työtä. Mutta mistä luovuudesta oikein puhutaan kun se liitetään taiteeseen? Taideteoksen voi nimittäin tehdä ei-luovastikin, kuten kollaasin, yksinkertaisesti vain kokeilemalla mitkä palaset tuottavat parhaan, eli makuni mukaisen, ratkaisun. Ratkaisun etsiminen kokeilemalla ei ole luovaa toimintaa vaan mekaanista vaihtoehtojen läpikäymistä. Silti lopputulos yleensä toimii ja katsojalle välittyy kuva luovasta aikaansaannoksesta. Myös piirroksen voi toteuttaa kopioimalla näkemänsä mittailuun luottaen. Mitä luovaa näissä on? 

Tällä halusin vain osoittaa ettei luovuudella välttämättä ole niin suurta osuutta luovina pidettyihin asioihin kuin helposti oletetaan. Kuten taidegrafiikassa, jossa aiheen valinnan (löytymisen, päättämisen, oivaltamisen) jälkeen, loput 99% työstä on sarja erilaisia rutiinityövaiheita ja viivojen toistamista. Teos voi olla myös toisinto jostain aiemmasta työstä ja silti se voi olla ihan kelpo teos tai "luovuuden hedelmä". Varmaa on, ettei muillakaan yhteiskunnan alueilla tai innovaatiosuomessa, luovana esiintyvät asiat aina pahemmin edes liity luovuuteen.

Tarvitsemme nyt toimivia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja luonnon sukupuuton jarruttamiseksi. Talouskasvun ylläpidon sijaan luovuus (aivotoiminta ylipäätään) tulisi valjastaa myös kulutuksen hallitun alasajon pohtimiseen. Sen pohtimiseen miten itse kukin voisimme tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Nyt oletetaan, että uudet innovaatiot siirtävät kasvun uusille alueille ja hyvinvointi saadaan ylläpidettyä nykyisellä tasolla. Ja meno voi jatkua ennallaan. Usko luovuuteen, innovaatiotalouteen, ei tässä elintasoamme pelasta.

Iso kysymys kuuluu: miten ihmiskuntana ja yksilöinä selviäisimme, jos jatkuvan kasvun ajatuksesta on pakko luopua ja taloutta (elintasoa) on kutistettava reippaasti niin, että täystyöllisyys nykymuotoisine hyvinvointipalveluineen olisi vain kaunis muisto? Tätä kysymystä eivät poliittiset puolueet ota ohjelmaansa. Pilvenhattaroita on maalailtava ja puhuttava luovuusmukavia äänestäjille talouskasvusta ja innovaatiosuomesta. Näinhän tässä asiat menevät vaaleista toiseen. Mikään ei muutu eikä ilmastomuutokselle löydy kunnon jarrua. Ja lopulta vika on kuitenkin Kiinassa tai Intiassa tai Yhdysvalloissa. Mitäpä pieni Suomi tässä muuta voi kuin seurailla isompiensa touhuja?

Henkilökohtainen luovuuden etsiskely voi tässä tilanteessa olla hyvä voimavara ja pakopaikka. Itsekin sujahdan tuon tuostakin omaan luovuusretriittiini ateljeeheni, kun todellisuus ahdistaa. Tästä näkökulmasta katsottuna luovuus on silkkaa eskapismia tai itseensä uppoutumista. Hukumme omaan ahneuteemme. Mutta sitä odotellessa aika kuluu rattoisammin luovasti puuhaillen.

Träskändan huvimaja ja vandaalit

Träskändan puiston reunamilla kököttää ehkä suomen hienoin huvimaja. Tämä Diana temppeliksi tai Rakkauden temppeliksi kutsuttu huvimaja on rakennettu 1820-luvulla Carl Ludvig Engelin suunnittelemana. Tilaajana toimi Träskändan kartanon silloinen omistaja Carl Johan Wallen. Ikävä vain etteivät kaikki huvimajan käyttäjät osaa arvostaa tätä upeaa rakennusta, joka on ainutlaatuinen koko suomessa. Huvimaja on tärvelty kauttaaltaan tussein ja spreijauksin. Jopa rakennuksen kattokoristeita suojaavat lasit on onnistuttu rikkomaan. Kuvat puhukoot puolestaan. Jos paikalle menee koiran kanssa on syytä varoa lasia, jota ympäristöstä löytyy varsin runsaasti. En enää kannata ns. graffiteja missään muodossa, en edes hyviä, sillä kuvio tässä menee näin. Jokainen hyvin tehty graffiti lisää kiinnostusta asiaan ja syntyy asian harrastajia. Mutta ennenkuin "harrastaja" kehittyy "graffiteissaan" edes siedettävälle "ammattimaisemmalle" tasolle, niin siihen vaaditaan vuosien työ, kuten minkä tahansa asian oppimisessa, eli paljon vandalismia ja töhrintää. Laitan tämän kirjoituksen "Viherlaakso" osastoon, sillä Träskända on mukavasti kävelyetäisyydellä Viherlaaksosta Lippajärven vastakkaisella puolella.

Ympäristörikos V-laaksossa, osa 3.

Tässä vielä idylli Viherlaaksosta. Mikähän tarina tämän tapauksen takaa löytyy? Kyllästyikö kodinsisustaja mööpeleihinsä vai heitettiinkö Jeppe ulos asunnostaan? Mene ja tiedä, mutta joku on jokatapauksessa kärrännyt vanhan sohvan ja runkopatjan pusikon reunalle ohi kulkijoita ilahduttamaan.

Ympäristörikos Viherlaaksossa, Osa 2.

Ilmeisesti ei ole niin pientä metsätilkkua, etteikö sinne jotain dumpattaisi.

Tässä kotipuutarhuri on kyllästynyt rikkinäisiin kottikärryihinsä ja on sitten käynyt piilottamassa ne metsikköön Turuntien (taustalla) varteen.

Pääasia että oma kotipuutarha kukoistaa, muulla ympäristöllä ei ole pahemmin väliä. Egolokiaa parhaimmillaan.

Ympäristörikos V-laaksossa, osa 1.

Tämänkaltaiset töherrykset ovat pääkaupunkiseudulla jo niin arkipäiväisiä että niihin ei välttämättä kiinnitä huomiota. Ihminen turtuu ja tulee välinpitämättömäksi.

Tämä Viherlaakson pientaloalueelta löytyvä töhry on saanut olla paikallaan aivan rauhassa jo pitkään. Tekijöitä tuskin tavoitetaan ja nyt pähkäillään sitä, kenen kuuluisi hoitaa kaapin uudelleenmaalaus tai puhdistus?

Kuuluuko homma Espoon kaupungille, joka vastaa kaduista ja piennaralueiden ilmeestä, vai sähkölaitokselle, joka taas omistaa kaapin vai kenties lähitonttien asukkaille, jota ilmestys eniten häiritsee?