Luovuus-hattara innovaatiosuomen sinitaivaalla

Käsite luovuus on kärsinyt inflaation. Siitä on tullut kauppatavaraa. On kuin luovuuden ympärille olisi kasvanut kultti, joka kerää luovuus-uskon kannattajia eri elämän alueilta yksilön oman luovuuden etsinnästä innovaatiotalouteen.

Kuriositeettina mainitsen vain ns. luovuusvalmentajakoulutuksen, jolle näyttää olevan kysyntää. Mikään ei ole sen kiinnostavampaa kuin löytää luovuus sisältään. Joskus myös puhuttiin luovasta luokasta, vaikka kyseessä ei sinänsä ole luokka vaan lähinnä kirjava joukko erilaisilla motiiveilla varustettuja korkeasti koulutettuja itsensä työllistäjiä. Tähän en kuitenkaan mene sen syvemmin. 

 

Luovuus on hyvä asia esimerkiksi kouluissa ja pedagogiikan strategioissa, vaikka näissä onkin kyse lähinnä suosituksista taideaineiden laajempaan soveltamiseen eri oppiaineissa. Ihan hyvä ajatus, joka tuo vähän lohtua näinä taito- ja taideaineiden alasajon jälkeisiin aikoihin. On myös hyvä, että luontoa säästäviä ratkaisuja etsitään.

Luovuus sanan yliviljely on se mikä tässä ärsyttää. Kun käsite on valmiiksi epämääräinen niin se jää helposti ilmaan leijumaan kuin positiivinen pilvenhattara sinitaivaalle. Siitä ei saa kunnon otetta ja sitä voidaan käyttää jouhevasti omiin (usein kaupallisiin) tarpeisiin ja sen avulla voidaan maalailla tyhjänpäiväisiä mielenmaisemia, visioita, joilla ei ole merkitystä elämän tosiasioiden kanssa. Kaikki kun tykkäävät luovuudesta joka tapauksessa.

Olen usein kuullut olevani luova tai että teen luovaa työtä. Mutta mistä luovuudesta oikein puhutaan kun se liitetään taiteeseen? Taideteoksen voi nimittäin tehdä ei-luovastikin, kuten kollaasin, yksinkertaisesti vain kokeilemalla mitkä palaset tuottavat parhaan, eli makuni mukaisen, ratkaisun. Ratkaisun etsiminen kokeilemalla ei ole luovaa toimintaa vaan mekaanista vaihtoehtojen läpikäymistä. Silti lopputulos yleensä toimii ja katsojalle välittyy kuva luovasta aikaansaannoksesta. Myös piirroksen voi toteuttaa kopioimalla näkemänsä mittailuun luottaen. Mitä luovaa näissä on? 

Tällä halusin vain osoittaa ettei luovuudella välttämättä ole niin suurta osuutta luovina pidettyihin asioihin kuin helposti oletetaan. Kuten taidegrafiikassa, jossa aiheen valinnan (löytymisen, päättämisen, oivaltamisen) jälkeen, loput 99% työstä on sarja erilaisia rutiinityövaiheita ja viivojen toistamista. Teos voi olla myös toisinto jostain aiemmasta työstä ja silti se voi olla ihan kelpo teos tai "luovuuden hedelmä". Varmaa on, ettei muillakaan yhteiskunnan alueilla tai innovaatiosuomessa, luovana esiintyvät asiat aina pahemmin edes liity luovuuteen.

Tarvitsemme nyt toimivia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja luonnon sukupuuton jarruttamiseksi. Talouskasvun ylläpidon sijaan luovuus (aivotoiminta ylipäätään) tulisi valjastaa myös kulutuksen hallitun alasajon pohtimiseen. Sen pohtimiseen miten itse kukin voisimme tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Nyt oletetaan, että uudet innovaatiot siirtävät kasvun uusille alueille ja hyvinvointi saadaan ylläpidettyä nykyisellä tasolla. Ja meno voi jatkua ennallaan. Usko luovuuteen, innovaatiotalouteen, ei tässä elintasoamme pelasta.

Iso kysymys kuuluu: miten ihmiskuntana ja yksilöinä selviäisimme, jos jatkuvan kasvun ajatuksesta on pakko luopua ja taloutta (elintasoa) on kutistettava reippaasti niin, että täystyöllisyys nykymuotoisine hyvinvointipalveluineen olisi vain kaunis muisto? Tätä kysymystä eivät poliittiset puolueet ota ohjelmaansa. Pilvenhattaroita on maalailtava ja puhuttava luovuusmukavia äänestäjille talouskasvusta ja innovaatiosuomesta. Näinhän tässä asiat menevät vaaleista toiseen. Mikään ei muutu eikä ilmastomuutokselle löydy kunnon jarrua. Ja lopulta vika on kuitenkin Kiinassa tai Intiassa tai Yhdysvalloissa. Mitäpä pieni Suomi tässä muuta voi kuin seurailla isompiensa touhuja?

Henkilökohtainen luovuuden etsiskely voi tässä tilanteessa olla hyvä voimavara ja pakopaikka. Itsekin sujahdan tuon tuostakin omaan luovuusretriittiini ateljeeheni, kun todellisuus ahdistaa. Tästä näkökulmasta katsottuna luovuus on silkkaa eskapismia tai itseensä uppoutumista. Hukumme omaan ahneuteemme. Mutta sitä odotellessa aika kuluu rattoisammin luovasti puuhaillen.