Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju, missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta.

Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista jälkeenpäin kaduin. Paskanäytös, josta olisi pitänyt tajuta kieltäytyä.

Toisaalta krääsä, rihkama ja keskikertaisuus vaivaavat vahän kaikkia taiteenaloja. Varsin tyypillisesti taiteilijan, vaikkapa muusikon tuotannosta löytyy vain kourallinen "hittejä", niitä lauluja jotka säilyvät, muiden painuessa unholaan. Vastaavasti kuvataiteilijan tuotannosta parhaat teokset erottuvat yleensä edukseen kun kokonaisuutta katsotaan. Ja harvoin tavanomaisessa gallerianäyttelyssä kaikki teokset ovat huippulaatua. Joskus laatua ei ole tai sitten on muutama teos, joiden varaan koko esitys nojaa.

Gallerianäyttelyt ovat noin yleistäen varsin vaihtelevia laadultaan. Näyttelyn järjestäjiä ja esillelaittajia on monenmoisia. Hienot esitykset tuppaavat hukkua näyttelykirjon tasapaksuun massaan. Monasti näyttelyt on täynnä teoksia joita kukaan ei myöhemmin kaipaa. En ainakaan minä. No, myönnettäköön, että tämä jyrkkä asenteeni johtuu osaltaan pessimistis-skeptis-kyynisestä mielenlaadustani. Parempia näyttelyitä on yleisimmin museoissa, joissa lähtökohtaisesti (ainakin teoriassa) pyritään esittelemään laadukasta taidetta. Laatu tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä taidetta jota itse arvostan. Laatuahan on taiteessa vähän vaikea määritellä. Se on monasti vähän niin kuin makuasia.

Mielestäni taiteilijan kannattaa hidastaa tahtia, unohtaa näyttelyn rakentelut tietyssä aikataulussa. Näin ainakin itse pyrin toimimaan. Tärkeämpää, kuin saada teoskokonaisuus valmiiksi, on ylipäätään saada jotain kelvollista tehdyksi. Edes yksi teos, joka kestää ajan kriittistä katsetta. On etsittävä museolaatua tekemiseensä ja unohdettava myyntinäyttelylaatu koska se laatu sisältää niin paljon hajontaa ja myös suoranaista "roskaa ja rihkamaa". Museolaatu on luotettavampaa koska siinä yhdistyvät yleensä monien asiantuntioiden maut. Myyntinäyttelylaatua takaa lähinnä taiteilijan oma ja galleristin maku ja myös oletus ostajan mausta, mikä johtaa helpommin paskanäyttelyn toteuttamiseen. Tästä syystä olen ehdottomasti museonäyttelymies.

Teoksia voi myös aivan hyvin tuhota. Ja pitääkin. Säännöllisesti. Käsistään ei kannata päästää huonolaatuista tekelettä maailmaa saastuttamaan. Taidekentällä pyörii muutenkin ihan riittävästi keskinkertaista huttua. Sitä ei kannata tieten tahtoen maailmaan lisätä.

Laupias samarialainen katsoo taidetta

 

Kävin Ateneumissa katsomassa Adel Abidin: History Wipes -näyttelyn, jossa käsitellään järjestäjien mukaan "historiamme kipupisteitä ja ihmisenä olemista yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa". Kyse on hyvin poliittisista ja kantaaottavista teoksista, joilla Abidin ravistelee yleisöään muistamaan tapahtuneita vääryyksiä. Oletan että näyttelyn avulla pyritään rakentamaan myös parempaa maailmaa, sillä ilman tätä motiivia vaikuttava esitys kutistuu ihmisen toinen toisilleen lähihistoriassa tekemien vääryyksien tirkistelyksi. Kyse on siis siitä etteivät asiat painuisi unohduksiin, vaan voisimme oppia historiasta.

Herää kysymys: paraneeko muisti, onnistuu ravistelu ja johtaako se konkreettisiin tekoihin, siihen että joku aivan tosiasiallisesti alkaa tehdä jotain, jotta maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi näyttelyssä esitettyjen asioiden osalta? Olen tässä ison kysymyksen äärellä: voiko taiteen avulla muuttaa maailmaa? Asia liittyy moraaliin. 

Onko yksilöllä velvollisuus reagoida ja tehdä jotain kun hän kohtaa vääryyttä ja hätää? Asiaa voi pohtia Raamatusta tutun Laupias samarialainen kertomuksen kautta, jossa yksilö pysähtyy auttamaan muukalaista, jota hänen oma taustayhteisönsä pitää jonkin asteisena vihollisena. Hän kokee auttamisen velvollisuudekseen koska omin silmin näkee ryöstön jäljiltä henkitoreissaan viruvan henkilön tien vieressä ja tuntee sääliä tätä kohtaan. Kenties Samarialainen olisi pysähtynyt ja mennyt auttamaan jos hän olisi kuullut avunhuudot vähän kauempaakin ilman näköhavaintoa. 

Mutta entä jos hän olisi saanut vain tiedonannon tapahtuneesta ja nuoli osoittaisi apua tarvitsevan suunnan? Kokisiko hän velvollisuudekseen auttaa jos tietäisi, että sadan tai tuhannen kilometrin päässä tai "Afrikassa" on ihmillinen hätä? Epäilen. Luulen että hän kokee muiden ihmisten tavoin velvollisuudekseen auttaa ensisijaisesti niitä jotka ovat jollain tavoin "lähietäisyydellä". Kyse on siis: kuka on lähimmäiseni?  

Nyt Abidin pystyttää tienvarteen taideteoksia nykyajan laupiaiden samarialaisten ja muiden hieman kovempi sydämmisten kulkijoiden ihmeteltäviksi. Teoksia jotka kaikenlisäksi viittaavat historiaan. Katsoja katsoo teoksia ja tajuaa kauheita tapahtuneen, ahdistuu, kokee jälkikäteistä sääliä ja toivoo ettei vastaavaa enää tapahdu missään. Kun hirveän-ihanat aiheestaan etääntyneet taide-esineet (olen sivunnut tätä aiemminkin) on katsottu, hän pyyhkii taidenautinnon jäljiltä suunsa ja jatkaa matkaansa tallentaen taidekokemuksen muistojensa arkistoon. Näin ainakin itse tein. Hieno taidekokemus, kerta kaikkiaan! Mitä sitten? 

Jos halu ja tarkoitus on oikeasti muuttaa maailmaa, niin tällaisen näyttelyn yhteyteen voisi sopia vaikka Amnestyn tai KUAn tai muiden ihmisoikeusjärjestöiden esitteiden jakopisteet, jotta näyttelystä jäisi käteen muutakin kuin esteettisen elämyksen tuottama muistijälki. Ilman maailmaa parantavaa lähietäisyydellä olevaa konkretiaa, kyse on vain taiteesta. Taiteesta jota museossa nautitaan ja joka on harvojen herkkua. Elitismillä maustettua ja kallista.

Ehdotus Ely-keskukselle väliaikaisista opasteista

Tänään oli Hesarissa mielipidekirjoitukseni jossa teen ehdotuksen Ely-keskukselle liittyen ns. väliaikaisiin opasteisiin. Asia koskee varmasti lukemattomia erilaisten kesätapahtumien ja tilaisuuksien järjestäjiä kaikkialla suomessa.  

Kyltit teiden varsilla herättävät tunteita ja niiden laatu vaihtelee äärilaidasta toiseen. Oheinen kuva on TaideAitat-kesänäyttelyn naapurissa toimivan ja Lohja museon pyörittämän Elias Lönnrotin syntymäkotimuoseon Paikkarin Torpan lisäpaikoitusalueen opaste, joka on täysin laillinen, sillä tiealueen ulkopuolelle voivat tapahtumien järjestäjät pystytellä miten huonoja kylttejä tahansa. On myös mahdollista sopia maanomistajan kanssa ympärivuotisista traktorinperäkärry tai muista virityksistä tai rakennella omalta tontiltaan erilaisia mainos-ulokkeita ohiajavien huomiota kiinnittämään. Näihin viranomaisen valta ei ulotu. Mielestäni parempi kuitenkin olisi jos väliaikaisten asiallisten opasteiden kanssa homma toimisi hyvin ja ei syntyisi kiusausta peräkärryhimmeleiden rakenteluun. Tässä kirjoitukseni:

Olen kyllästynyt jokakesäiseen kylttihippaan

Järjestän vuosittain Sammatissa pienen kesänäyttelyn, johon olen anonut ja myös saanut Ely-keskukselta luvat tilapäisille opasteille. Nämä opasteet on sijoitettu joka kesä samoihin paikkoihin lähitien varteen varmistamaan että näyttelyyn tulijat löytävät perille. Luvan anomiseen liittyvä asiakaspalvelu on ollut aina ystävällistä, asiallista ja sujuvaa, mutta tiedonkulku saaduista kylttiluvista harmittavasti pätkii Ely-keskuksen ja paikallisen tienhoitoviranomaisen välillä.
    Kesänäyttelyn opasteet on kerätty pois joka vuosi kesken näyttelyn ja sitten taas palautettu paikoilleen pahoittelujen kera kun kylttien katoaminen on ensin huomattu ja asiaa on selvitelty viranomaisten kanssa. Syyksi on mainittu se etten ole itse muistuttanut tienhoitajia kylttien paikolleen asentamisesta. Tänä kesänä sain aamulla kadonneet kylttini takaisin paikoilleen nopeasti jo iltapäivällä, koska olin laittanut muutaman kyltin taakse lupanumeron näkyviin. Numeron perusteella tietä hoitava viranomainen itse otti minuun yhteyttä ja asia saatiin selvitettyä nopeasti.
    Ehdotan Ely-keskukselle että tästä tehdään käytäntö ja vastedes väliaikaisiin opasteisiin merkitään aina lupanumerot näkyviin tai luvan mukana annetaan kylttien taakse kiinnitettävät tarralaput.  Näin tienhoidosta vastaava viranomainen heti näkee, onko kyltti poisheitettävää roskaa vai ei, ja pystyy ottamaan yhteyttä kylttien omistajaan jos tarvetta on. Tämä parantaisi asioiden sujuvuutta, säästäisi kaikkien osapuolelten työaikaa ja lisäisi asiakastyytyväisyyttä. Ainakin minulla olisi parempaakin tekemistä kuin pelata joka kesä samaa kylttihippaa viranomaisen kanssa.

Pekka Hannula
Taidegraafikko
Espoo

Tässä vielä kuva tienvarteen sijoitetusta (ja lupamenettelyn piiriin kuuluvasta) TaideAitat-kesänäyttelyn opasteesta sekä kuva samasta paikasta tien toiselta puolelta, jossa lähellä olevan näyttelypaikan opaste on sijoitettu niin ettei lain koura siihen ulotu. Alimmaisessa kuvassa on vielä yksi esimerkki samaisen Sammattiin johtavan Paikkarintien (104) varrelta. Tässä kurkoitellaan tielläliikkujien huomiota tiealueen ulkopuolelta tontin puolelta.

Asiaa puitiin tänään myös Ylen Radio Suomessa uudellamaalla kuuluvilla taajuuksilla.

Mitä on 'hyvä' taiteessa

Tänään Hesarissa Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala puolustaa kesänäyttelyään samaansa tylyä kritiikkiä vastaan. Kriitikko piti kokonaisuutta huonona ja Hoikkalan mielestä se taas on hyvä. Väkisinkin tässä mietityttää mitä ylipäätään tarkoittaa taiteessa että jokin teos on 'hyvä' tai että joku on 'hyvä taiteilija'. Tätä 'hyvyyttä' myös apurahojen vertaisarviossa pyritään selvittämään.

Urheilusuorituksissa on selkeät mittarit. Se kuka esim. hyppää riman yli korkeammalta kuin useimmat on varmasti lajissaan hyvä. Hän voi myös harjoittaa hyvyyttään parantelemalla eri suorituksen osa-alueita. Ponnistusta, lihasvoimaa, kimmoisuutta, nopeutta, notkeutta, rentoutta, motoriikkaa, rytmintajua, pelonvoittamista, suorituspainetta, motivaatiota, keskittymiskykyä jne. Eli parantelemalla osatekijöitä sopivassa suhteessa kokonaissuorituskin paranee pikkuhiljaa aina omille äärirajoille asti. 

Taiteessa tämänkaltainen lähestyminen johtaa käsityöläistaitojen kehittymiseen, mikä sinänsä on hyvä asia. Lopputulos tällä tiellä on kuitenkin usein se että tekniikasta tulee pääasia ja tekeminen alkaa muistuttamaan jotain sen tapaista minkä Hesarin kritiikissä (kuvatekstissä) kuvaillaan olevan 'teknisesti mukiinmenevää, mutta sisällöllisesti kepeää taidetta'.  

Taiten tekeminen ei siis riitä taiteessa 'hyvyydeksi'. Miksi ei? Koska taide heijastelee tätä aikaa ja jatkuvasti luo nahkaansa ja hapuilee kohti jotain uutta ja tuntematonta. Jos käyttää esimerkkinä korkeushyppyä, niin taiteessa hypätään myös riman ali ja ilman rimaa. Hypitään tasajalkaa, takaperin ja kierteellä. Otetaan vauhtia katsomosta, loikataan ohi, ryömitään ja halataan pehmustetta ja niin edelleen. Se että joku edelleen hyppää vanhanaikaisesti korkeutta saattaa näyttää 'huonolta' silloin kun taidekentän suunnannäyttäjät ovat jo aikoja sitten siirtyneet korkeushyppypaikan pehmusteiden alla-oleviin sfääreihin etsimään sieltä jotain uutta 'hyvää'. 

Ehkä 'hyvä' taiteessa on ennenkaikkea 'sitä jotain' mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen, saa teoksen elämään. Koskettaa tai tökkää katsojaa. Jotain mitä voisi määritellä sanoilla 'taiteen henki', jotain sellaista mitä ei ehkä voi opettaa kenellekkään, se joko on taiteilijalla tai sitten ei. Kyse on jonkinlaisesta karismasta, joka välittyy myös teoksen kautta.

Ja jos tähän vielä lisätään ammattimainen  toteutus, niin 'hyvyys' vaan lisääntyy. 'Se jokin joka teoksessa kolahtaa' tai 'karisma' ei myöskään pääse kunnolla esiin jos teos on kehnosti toteutettu. Voisi myös puhua 'persoonallisesta otteesta' tai 'käsialasta', mutta mielestäni karisma on aika hyvä sana tässä. Hyvä teos ei selityksiä kaipaa, se seisoo oman karismansa varassa. Ja vain on.  

Ehkä Salmelan ongelma on tässä. Karisma jää taka-alalle, kun piipitys ja lässytys varastavat päähuomion.

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Aamun Hesarissa oli jälleen mielipidekirjoitukseni. Tällä kertaa asiaa - tai asian vierestä - ajankohtaisesta "pöllipino galleriassa" keskustelusta:

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Gal­le­riaan tuo­tu pöl­li­pi­no kir­voit­taa kom­ment­te­ja tai­teen ole­muk­ses­ta. Kes­kus­te­lu tai­taa ol­la ta­val­li­sen ve­ron­mak­sa­jan nä­kö­kul­mas­ta jou­ta­vaa.

Ai­vo­jump­pa tai­de­teo­rioi­den pa­ris­sa on lä­hin­nä hy­vin­voin­ti­yh­teis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa ta­pah­tu­vaa ylä­luo­kan si­sä­pii­ri­re­to­riik­kaa, jo­hon to­ki myös tai­tei­li­jat osal­lis­tu­vat. Kes­kus­te­lua sii­tä, on­ko kei­sa­ril­la vaat­tei­ta vai ei, ei vält­tä­mät­tä ole tar­koi­tet­tu jo­ka­mie­hel­le, vaan ky­sees­sä on ken­tän si­säi­nen pu­he.

Kai­vat­tai­siin sel­viä kan­nan­ot­to­ja sii­tä, on­ko tai­tei­li­jan työs­ken­te­ly tai tai­de hy­vää vai huo­noa, ja mik­si. Eläm­me niin ko­vin su­vait­se­vai­sia ai­ko­ja, et­tei mis­tään sa­no­ta juu­ri mi­tään kriit­tis­tä. Tar­vet­ta oli­si ku­va­tai­teen Sep­po Hei­kin­hei­mol­le.

Näyt­te­lyn kri­tiik­ki (HS Kult­tuu­ri 13. 3.) tar­joaa esi­mer­kin. Sii­nä in­toil­laan "teos­ten luon­nol­li­suu­den ja kei­no­te­koi­suu­den vä­li­ses­tä dis­so­nans­sis­ta" ja ker­ro­taan, kuin­ka "tai­tei­li­jat tut­ki­vat näyt­te­lys­sään ti­la­ko­ke­muk­sen eh­to­ja se­kä di­gi­taa­li­tek­nii­kan suh­det­ta pe­rin­tei­siin tai­teen esit­tä­mi­sen ta­poi­hin".

Tä­män­kal­tai­nen pu­he ja tai­tei­li­joi­den hö­pö hö­pö -tut­ki­muk­set "vä­räh­te­le­vät" vain sii­hen mal­liin, et­tä tuk­ki­pi­no­ja esi­te­tään myös vas­tai­suu­des­sa har­voil­le ja va­li­koi­duil­le kat­so­jil­le.

Yhteenveto näyttelystä

Tässä hieman analyysiä kesänäyttelystä. Kannattiko vaiva, haittasiko sade, näkyikö eurokriisi?

Sota vai rauha? - teemanäyttely

Tässä pieni mainos Etelä-Karjalan Taidemuseossa pidettävästä Sota vai Rauha? näyttelystä.

Kyseessä on Suomen Kuvataidejärjestöjen liiton teemanäyttely, jonka on kuratoroinut Sirpa Hynninen. Teeman käsittelyä on laajennettu yleisemmin vallan, ihmissuhteiden, väkivallan uhan, pelon, ristiriitojen ja suvaitsevaisuuden suuntaan. Mukana 34 taiteilijaa ympäri suomea.

Tämä näin nenovinkiksi sille joka Lappeenrannan seudulla liikkuu. Itse en ole vielä näyttelyä nähnyt, joten en osaa sanoa kokonaisuudesta sen tarkempaa. Mutta tarkoitus on piipahtaa paikalla parempien ajokelien aikaan myöhemmin keväällä. Näyttely on avoinna aina kesäkuun alkuun. Tässä paikallislehden juttu näyttelystä.

Kuvassa "Puuvitonen" ("Maailman Rauha, Miehille kauha!") esinekooste vuodelta 2011.

Spektri Business Parkin näyttelytila

Kävin tänään ripustamassa näyttelyn Spektri Business Parkiin Espooseen kehä I:n varteen lähelle Tapiolaa. Kyseessä on yritys "puisto" tai iso kiinteistö jossa on vuokralla reilut 70 yritystä. Taidenäyttelyitä varten on varattu rakennusten välisiä yhdyskäytäviä ruokalan ja kahvion molemmin puolin.

Ainakin ripustuksen aikana väkeä tuntui liikkuvan ja tauluja pysähdyttin katsomaan. Yritysten työntekijöitä ja vierailijoita liikkuu käytävillä päivittäin satamäärin, eli jokainen täällä pidettävä näyttely saavuttaa moninverroin enemmän yleisöä kuin tavanomainen gallerianäyttely. Nähtäväksi sitten jää miten omalla vastuulla oleva myynti sujuu, kun varsinaista myyntihenkilökuntaa ei ole paikalla. Yhteystiedot löytyvät jokaisen teosryppään molemmin puolin.

Tila sopii hyvin pienimuotoisiin esityksiin. Omassa näyttelyssäni on vain kymmenen teosta, mikä tuntui varsin sopivalta määrältä. Ohessa muutama tuore kuva näyttelystä heti ripustuksen jälkeen. Ripustus paikkoja on kolme, joista kaksi on selkeitä käytäviä ja kolmas on pieni välitila, aulan tapainen, johon sopiin tarvittaessa melko isokin työ. Mielestäni tilat ovat ihan tyylikkäät, vaikka käytävänäyttely ei lähtökohtaisesti kuulosta kovin houkuttelevalta.

Osto-odotus

Jokin aika sitten tuli teeveestä dokumentti jossa kerrottiin Keniassa ja Namibiassa luonnonsuojelualueille villieläinten sekaan perustetuista ja osin paikallisten pyörittämistä pienistä hotelleista, jonne toivottiin vieraiksi turisteja euroopasta, usasta ja muista rikkaista maista. Ideana oli se että salametsästys ja eläinten tappaminen (myös nälkään) vähenee kun myös alueen heimot ymmärtävät luonnon arvon ja saavat siitä selvää rahallista hyötyä. Luonto on kuin pankki, jossa jokainen villieläin on talletus, korkoa kasvavaa pääomaa.

Sinänsä hyvä ajatus. Mutta ongelmiakin oli. Turisteille järjestettiin pieniä safareita erään karussa ympäristössä savimajoissa elävän pienen heimon luo. Esille oli laitettu kaikenlaista käsintehtyä matkamuistoa, pikku kudelmaa ja esinettä, joita vaaleaihoisten rikkaiden toivottiin ostavan runsainmäärin. Mutta krääsä ei oikein tahtonut kelvata näille pääosin jo paljon maailmaa nähneille keski-ikäisille matkaajille.

Ostamisen odotus oli käsinkosketeltavaa ja samoin se että hyvinvoiva länsimainen ihminen jolla jo on kaikkea yllinkyllin ei mielellään osta matkamuisto roipetta, vaan meluummin ostaisi jotain "kunnollista". Turistien mentyä köyhät kyläläiset olivat pettyneitä, kun vaalenpunaisille rikkaille ei mikään kelpaa. Myös turistit harmittelivat kun heille yritettiin myydä turhanpäiväistä moskaa ja heidän elämysretkensä hyvä fiilis katosi sen siliän tien.

Asetelmassa oli jotain hyvin tuttua. Jotain sellaista mihin olen törmännyt elämäni aikana monen monta kertaa. Muistan jo lapsuudesta kuinka isäni ateljeessa oli käynyt tauluostaja, joka oli vain "levitellyt rahojaan, esitellyt kallista kelloaan ja aikansa katseltuaan huristellut tiehensä kiiltävällä autollaan ostamatta mitään". Isältäni meni monta päivää toipua mielipahastaan ja siitä kuinka "toisilla sitä on rahaa vaikka kuinka mutta ei mitään ymmärrystä hyvän taiteen päälle. Hakekoon torilta taulunsa perkele!"

Vuosien varrella olen ollut mukana monenlaisissa näyttelytilanteissa ja yleensä tämä sama asia, eli odotus myynnistä, taloudellisesta onnistumisesta, on jollain tapaa läsnä. Asiasta ei puhuta kovin avoimesti, mutta kun taiteilijat keskenään keskustelevat, niin myyntiä jännitetään, sitä toivotaan ja tiettyjä ostovoimaisia vieraita odotetaan avajaisiin.

Pettymyksen aiheuttaa yleensä se että ennakko-odotus ei täyty ja tilannetta huonontaa taiteilijan kannalta myös se että taidetta ostetaan suomessa verraten vähän. Jos kaupanteko olisi jokapäiväisenpää, niin ostamisessa ja myymisessä ei olisi mukana niin paljon tunnetta, kuten nyt kun jokainen myyty teos on toimeentulolle hyvin tärkeä.

Tässä kohtaa me taiteilijat olemme hieman samassa asemassa, kuin turisteja odottavat kyläläiset. Jos myydä haluaa, niin myytävän tavaran vaan olisi hyvä olla sellaista että se kiinnostaa kaikennähneitä turisteja ja taulunostajia. Kokonaan eriasia siten onkin haluaako taiteilija tehdä taidetta periaatteella "tehdään sitä mikä myy." Käsityöläisen on tämä helpompi omaksua, mutta taiteessa tämä ei takaa ns."hyvää taidetta".

Julkista veistelyä

Matka ensimmäisestä ajatuksesta lopulliseen ratkaisuun on usein melko pitkä. Tämän huomaa erityisen hyvin kun katsoo Galleria Sculptorissa Julkisen veistotaiteen museo -näyttelyssä Eila Hiltusen luonnosehdotusta Sibelius monumenttia varten. Luonnos on putkenpätkistä väsätty kyhäelmä, joka tuo mieleen ite-taiteen hitsailut. Se ei ollut kärkisijoilla vuoden 1961 veistoskilpailun ensimmäisellä kierroksella, mutta sen verran poikkeuksellisena palkintoraati ehdotusta piti että se päätettiin lunastaa jatkoon viiden kärkiehdokkaan lisäksi.

Jatkomahdollisuuden antaminen oli oikea ratkaisu. Vaatimattomista alusta huolimatta lopputuloksena on maailmankuulu veistos, joka kiinnostaa turisteja vuodesta toiseen. Millainen Sibelius-monumentti meillä sen sijaan olisi, jos raati ei olisi ollut halukas hieman riskeeraamaan ja Hiltusen idea ei olisi saanut mahdollisuutta jalostua valmiiksi?

Julkinen taideteos on yleensä hyvin tarkkaan mietitty ja hiottu hengen tuote. Pakettiin kuuluu kiteytetty ajatus ja ulkoasun viilaus niin ettei ylimääräisiä rönsyjä ole. Lisäksi on tehtävä kompromisseja paikan ja ympäristön suhteen. Teoksen on oltava osa suurempaa kokonaisuutta, teos ei määrittele ympäristöä vaan on sille alisteinen.

Myös aika on huomioitava. Teos ei voi olla liikaa tässä hetkessä. Vaikka teos on aina oman aikansa tuotos, se ei saa olla liian muodikas, jottei se näyttäisi muutaman vuoden kuluttua vanhentuneelta kummajaiselta. Lisäksi veistoksen on oltava poliittisesti korrekti ja kohtelias aikautensa ihmisiä ja vallitsevaa asenneilmastoa kohtaan.

Ja tietysti myös raha liittyy julkiseen taiteeseen. Taidehankkeet mielletään kalliiksi ja liian suuria riskejä ei oteta kun veromarkoilla pelataan. Näistä syistä julkisia teoksia vaivaa hienoinen tylsyys.

Tässä julkinen taide lähestyy käyttöesineitä. Monen arkisen esineen taustalta löytyy todella runsaasti tietyissä viitekehyksissä tapahtuvaa ajattelua, suunnittelua ja tiimityötä, joka sitten katoaa jonnekin taustalle kun katsoo vaikkapa valmista lasia tai kuppia. Esine arvioidaan nopeasti muutamalla silmäyksellä tässä ja nyt kulloinkin valitsevassa tilanteessa. Se puhuttelee, miellyttää silmää tai ei tai on muuten käyttötarkoitukseen sopiva, mutta ei kerro katsojalle mitään siitä miten ratkaisuun on päädytty. Eikä taideteoskaan yleensä paljasta taustojaan. Se vain on. Ota tai jätä.

Sculptorin näyttely on siksi kiinnostava kun esillä ei ole valmiita teoksia vaan kipsiluonnoksia, toteutumattomia ehdotelmia ja aihioita, eli kaikkea sitä mitä teosten taustalta löytyy. Kuvanveistäjien luonnoksia siis, joita ei ole tapana esitellä. Mielestäni julkisessa taiteessa mielenkiintoista on matka, kaikki se mitä prosessin aikana on tapahtunut. Ja myös se mikä on jäänyt tapahtumatta.

Olen aina inhonnut Mika Waltarin muistomerkkiä. Ehkä inhoni liittyy 80-lukuun jota ihoan muutenkin aivan erityisesti eikä tuohon latteaan kivilätyskään sinänsä. Mutta nyt kun näin näyttelyssä vielä onnettomamman luonnoksen vuoden 1983 kilpailuun - ajanhengen mukaisen mahtipontisen pelkistetyn kimpaleen - niin nykyinen muistomerkki muuttui aavistuksen siedettävämmäksi mielessäni.

Tässä on yksi julkisen taiteen erityispiirre. Julkisessa tilassa teoksesta tulee yhteistä "omaisuutta" ja jokaisella on oikeus kokea teos tavallaan ja myös halutessaan lausua inhonsa ääneen. Samaa ei voi tehdä yksityisestä taiteesta. Jos arvostelet tuttusi taidehankintaa, niin arvostelet samalla tuttusi makumieltymyksiä ja taideymmärrystä. Mitä se muille kuuluu miten yksityinen ihminen kotinsa laittaa. Kohteliaat tavat ja lähimmäisen kunnioittaminen ovat taidetta tärkeämpiä.

Mutta julkisessa tilassa asia muuttuu. Teoksesta tulee osa yhteiskuntaa mitä rakennetaan sanavapaudella ja demokratialla. Asioita tuupitaan eteenpäin puhumalla ja asettamalla erilaiset näkemykset vuoropuheluun. Julkinen taide on mitä suurimmassa määrin yhteiskunnan rakentelua hieman paremmaksi paikaksi. Puhetta veistoksista ja ympäristön viihtyvyydestä saisi olla enemmän.

Yksi tapa nostaa julkinentaide laajemmin keskusteluun voisi olla Patsas-idoli kilpailun järjestäminen, jossa yleisö tai rajatummin hankkeeseen liittyvän alueen asukkaat saisivat äänestää omia suosikkejaan luonnosten joukosta. Olisiko tälläinen kisa toteutettavissa ja löytyisikö järjestäjiltä riittävästi luottamusta ns. tavallisen kansan makuun?

Julkisten teosten joukossa ei ole käytetty liikaa ready-made ratkaisuja. Pääkaupunkiseudulla mieleeni nouseen lähinnä Pitäjänmäen kiertoliittymässä ja sen lähellä olevat huuvat, eli oluen keittoastioiden kannet. Mutta voisiko asiaa pohtia enemmän. Miltä näyttäisi vanhan raitsikan, veneen tms. puolikas kiinnitettynä talon seinään? Entä vanha linja-auto jalustalle kohotettuna jossain lähiössä tai teräksiseksi tuunattu (tai pronssiin valettu) ikivanha polkupyörä jalustalla pyörätien varrella? Ja minne ovat vanhat puhelinkopit menneet?

Ja miksei julkinen veistos voisi olla tukena toivotussa elämänmuutoksessa. Miten olisi iso lasinen tölkki, jonka sisällä olisi kunnan yhden asukkaan vuodessa synnyttämä jäte, noin keskimäärin? Sisältö vaihtuisi vuosittain ja teoksen avulla asukkaat voisivat tarkkailla miten jätekuormitustavoitteisiin päästään. Tätä sivuava ajatus on sähköinen ekopatsas, joka tuottaisi oman energiansa. Onko tämä taidetta, kansalaiskasvatusta vai politiikkaa?

Julkinen taide voisi tulla apuun myös yhteiskunnan ulkoistamisissa ja tiettyjen toimintojen alasajoissa. Nyt kun mielenterveysasiat ovat retuperällä, masennus lisääntyy ja ihmisiä vaivaa yksinäisyys, niin tarvitaan ehdottomasti veistos, jonka syliin voisi käpertyä saamaan lohtua seitsämällä kielellä. Toinen tähän liittyvä ajatus on kauppahuoneen kulmalla kyykkivä kerjäläispatsas, joka hoitaisi kerjäämisen kerjäläisten puolesta.

Luultavasti nämä osin pilke silmäkulmassa tehdyt ehdotukset eivät toteudu. Siksi yhdyn takavuosien ehdotukseen Stadin pulun nostamista jalustalle jonnekin aseman lähistölle. Viimein saisivat pulut oman patsaansa jota ne eivät paskoen kritisoisi.

Avajaisten jälkeinen aamu

Avaisten jälkeiseen aamuun liittyy kummallinen harha. Tuntuu kuin kaikki olisi nyt ohi. Päässä pyörii ajatus, tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli, tätäkö varten on nähty kaikki vaiva ja hössötetty kaikenmaailman pieniä yksityiskohtia? Kuten ulkohuussin kuivikkeita, määrämittaisia lasilevyjä, sitä millä pöytäliina pysyy kiinni tuulessa ja onkohan se-ja-se muistettu kutsua ja onkohan kahvikermaa riittävästi.

Toki isompaakin vaivaa on nähty. Koska edellisestä kesänäyttelystä oli kulunut aikaa 12 vuotta olivat paikat päässeet siinä ajassa hieman rempalleen ja pusikoissa ja rikkaruohoissa riitti vastusta. En ole aikaisemmin aloittanut kesänäyttelyn rakentamista raivaussahan kanssa ja risusavotalla.

Yhteen näyttelyaittaan vaihdettiin heikkokuntoinen alahirsi, käyttökelvoton ulkohuussi piti laittaa "uusiksi" ja päärakennuksen ja ulkoliiterin haperot laudat vaihtaa. onneksi näissä hommissa mukana hääri kelpo kirvesmies. Punamultaa kului uusille ja vanhoille laudoille tonkka tolkulla ja loppuun asti jatkuneesta hikisestä kiireestä piti huolta se että tellingit seisoivat talon ympärillä vielä edellisenä päivänä ennen avajaisia.

Kiire johtui osaltaan myös liian tiukasta aikataulusta. Vasta vapun jälkeen kypsyi päätös, jospa sittenkin polkaisemme näyttelyn käyntiin jo täksi kesäksi. Lehdistötiedotteiden hoitamisessa, kutsu- ja julistemateriaalin sekä opasteiden suunnittelussa ja muussa vastaavassa markkinointiin, tiedottamiseen ja sähköpostitteluun liittyvään olisi voinut käyttää aikaa vaikka kuukauden. Nyt asiat oli saatava "pakettiin" parissa viikossa.

Tähän viikko sekalaista kitkemistä ja puutarhan perkausta, vajaa kaksi viikkoa vesuri heiluttelua, pöyrähtelyä raivaussahan kanssa, halonhakkuuta ja risujen raahaamista. Toiset pari viikkoa maalaus- ja nikkarointihommia ja reilu viikko näyttelytilojen, aittojen kuunausta, somistelua ja itse näyttelyn kasaamiseen, avajaisjärjestelyihin, haastatteluihin liittyvää ja muuta sekalaista tuiki tärkeää.

Onneksi ihan kaikkea ei tarvinnut tehdä itse. Oli muutamat "perheensisäiset" talkoot, kesätyötä teinille ja aina luotettavaa apua vierestä. Näin hujahti kahdeksan viikkoa. Olo on kuin mankelista läpivedetyllä lakanalla. Lohduttaa ajatus että seuraavan kesän näyttelyn järjestelyt sujuvat moninverroin helpommin.

Ihmettelen itsekin miten hyvä näyttelystä tuli ja miten tyytyväisiä ihmiset olivat eilisissä avajaisissa näkemäänsä. Vielä kaksi viikkoa sitten mietin vakavasti, josko koko näyttelyn voisi vielä jotenkin perua. Tuntui että en yksinkertaisesti ehdi, enkä jaksa. Mutta ei peruminen ollut mahdollista kun tiedottaminen ja kutsuminen oli edennyt jo niin pitkälle, ettei perääntyä voinut.

Nyt otan aamupäivätorkut. Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Näyttely avautuu yleisölle parin tunnin kuluttua ja vasta nyt alkaa se miksi kaikki vaiva on nähty. Tervetuloa Sammattiin. TaideAitat on meidän mielestämme euroopan, ehkä jopa koko maailman paras kesänäyttely.

Taideaitat tulee

Perustin facebookin Taideaitat -ryhmän, johon toivotaan tietysti paljon jäseniä. Näyttelyn alkuun ei ole kuin hujaus ja nyt täytyy aloittaa tämä rutistus laittamalla tiedotusasioihin vauhtia. Pääpaino tiedotuksessa on netissä. Nyt tulee siis käytännössä testattua miten tieto verkossa leviää ja saavuttaa näyttelystä kiinnostuneet ihmiset.

Jos olet facebookissa, niin tervetuloa liittymään Taideaitat ryhmään ja muutenkin näyttelystä saa vapaasti kertoa ja linkittää jos näin kokee.

Tulossa kesänäyttely heinäkuussa

Polkaisen käyntiin kesänäyttelyn "Taideaitat" Sammattiin heinäkuuksi. Asioiden etenemistä voi seurata täältä. Tavoitteena pieni mutta sitäkin laadukkaampi taidepläjäys. Kirjoitan asiasta tarkemmin hieman tuonnempana...

Huumorin ja satiirin bienaali

Tässä vielä linkki Bulgariassa järjestettävän huumorin ja satiirin bienaalin sivuille, jossa huumorin annetaan kukkia taiteen eri alueilla.

Ehkä suomessakin voisi joskus järjestää museossa huumoritaiteen näyttelyn jossa olisi esillä muutakin kuin naivisteja, pilapiirtäjiä ja sarjakuvaa.

Mäntän kuvataideviikko 2009

Vielä ehtii myös Mäntän Kuvataideviikoille. Tämän kesän kattaus on avoinna sunnuntaihin 23.8 asti. Ohessa muutama kuva näyttelystä heinäkuun alkupuolelta.

Purnu 2009

Vielä ehtii - jos kiirettä pitää - suomen vanhimpaan kesänäyttelyyn Purnuun, joka on avoinna 16.8 asti. Aimo Tukiaisen kesä-ateljeessa on järjestetty näyttelyitä jo vuodesta 1967 alkaen.

Taiteilijat tämän vuotiseen näyttelyyn on valinnut Marja Kanervo. Tässä muutama kuva heinäkuun alusta, jolloin itse kävin paikalla.

Hts:n kesänäyttely

Tässä muutama kuva äsken päättyneestä Helsingin Taiteilijaseuran kesänäyttelystä ELÄIMELLISTÄ - ANIMAL LIFE Suomenlinnan Rantakasarmissa, jossa piipahdin samalla kun kävin Suomenlinnan valleilla pitkästä aikaa useampaan vuoteen. Esillä oli monipuolinen kattaus kaikenkarvaista eläimellistä taidetta. Rönsyilevä meininki, vähän niin kuin taidelainaamosta olisi tuunattu näyttely.

Stendhalin oireyhtymä

Stendhalin oireyhtymä tarkoittaa lyhytaikaista taidenautinnnon aiheuttamaa ylikuumenemistilaa, jossa teoksen kokija ikäänkuin musertuu hetkellisesti teoksen ihanuuden tai ylivertaisuuden alla.

Syndrooma on saanut nimensä ranskalaisen kirjailijan Henri Beyle Stendhalin mukaan, joka kirjoitti päiväkirjaansa 1800-luvun alussa kokemuksistaan Santa Crocen basilikassa mm. seuraavaa: "Kaikki näkemäni puhui niin elävästi suoraan sielulleni. Sydämeni hakkasi ja tuntui kuin elämä olisi virrannut minusta ulos. Pelkäsin kävellessäni, että putoan tyhjyyteen.”

Tämä ylenpalttisen kauneuden aiheuttama tilapäinen sekoaminen tunnetaan Keski- ja Etelä-Euroopassa, jossa se iskee toisinaan turisteihin.

Mutta aina ei tarvitse matkustaa ulkomaille hyvää teosta kokemaan, sillä sellaisia löytyy lähempääkin. Esimerkiksi Ateneumin Kalevala näyttelyssä on esillä todella hieno Stiina Saariston lyijykynällä alumiinilla pohjustetulle paperille toteutettu iso 4,5 m leveä teos. Suosittelen. Teos aiheuttaa väristyksiä.

Teoksen tehoa lisää tietoisuus yksinkertaisesta välineestä ja se seikka että muutamat tunnetut taiteilijanimet on pahasti alisuoriutuneet Kalevalan haasteesta. Näkee selvästi ettei tehtävä ole oikein jokaista mukaan kutsuttua sytyttänyt. Mutta Saaristo on kyllä laittanut hommaan kaikkensa ja jo yksin hänen teoksensa on näkemisen arvoinen.

Ja toki näyttely on muutenkin hyvä kokonaisuus, aikaa vain kannattaa varata runsaasti, sillä Kalevalaan liittyviä teosia on esillä todella laajasti.

Toiseus-näyttelyn kuraattorit puolustuskannalla

Keskustelu jatkuu Toiseus-näyttelyn ympärillä. Aamun lehdessä näyttelyn kuraattorit vakuuttelevat ettei maahanmuuttaja-teema ollut muuta kuin sivujuonne näyttelyä ideoitessa ja sitä ei mitenkään painotettu. Jos näin on tilanne, niin silloin on toimeksianto ollut epäselvä ja siksi ollaan nyt löysät housuissa tilanteessa.

Olisiko tässä nyt kouluesimerkki siitä, että jos tehtävän tavoite, toiminnan tarkoitus ei ole kaikille osapuolille selvillä, niin metsään mennään.

Myös kuraattorien yhdistys SKY ry hyökkää eilisen Marika Aallon kirjoituksen kimppuun ja pitää "hälyyttävänä" sitä että "ammattikuraattori tuomitsee näyttelyn näkemättä sitä".

Tähän voisi sanoa että koko näyttely ei ole vielä yleisesti (livenä) nähtävillä, koska kyseessä on näyttely jonka voi nähdä ainoastaan eri seurakuntien tiloissa, jos seurakunnat tilaavat kyseisen esityksen vuoden 2009 yhteisvastuu-keräyksen tiimoilta, jossa siis edelleen on teemana maahanmuuttajien huono työllisyys tilanne.

Ja se mitä näyttelystä on nähtävillä jo nyt löytyy Seccon sivulta jossa näyttelyä markkinoidaan seurakunnille.

Yhdyn Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehen Antti Arjavan ajatukseen siitä, että kulttuurissa olisi pikkuhiljaa aikuistuttava, niin että seksuaalivähemmistöjen jäseniä voitaisiin esittää muutenkin kuin korostetun seksuaalisesti "korsetteihin puettuina pelleinä".

Mutta yksi asia jupakassa on varmaa. Kyseinen näyttely saa ennennäkemätöntä huomiota, enemmän kuin kaikki Seccon aiemmat yhteensä. Toivottavasti tämä hyödyttää myös maahanmuuttajien asiaa, eikä vain tuo negatiivista julkisuutta kirkolle ja mainetta taiteilijoille.