Syntiuhri

Tammikuussa 1979 Espoon kirkkoa kierteli mies, jolla oli synnintunto. Omatunto vaivasi, mutta hän ei osannut rukoilla tai etsiä armoa. Hänellä oli kuitenkin tarve saada aikaan sovinto jollain keinolla Jumalan –  ja myös itsensä – kanssa. Mies oli taiteilija, Simo Hannula, isäni. Hän oli päättänyt tehdä kirkosta kuvan. 

Tuona tammikuun päivänä oli maassa lunta, ilmassa pikku pakkanen ja aurinkoa. Lähdin hänen mukaansa kamerani kanssa kirkkoa tutkimaan, tai ottamaan “varmuuden vuoksi muutamia kuvia luonnosten tueksi”. Isällä ei ollut tuolloin ajokorttia, joten saavuimme paikalle linja-autolla.

Hän rupesi heti etsimään sopivaa kuvakulmaa tauluunsa. Hän kierteli ja kaarteli kirkkoa katsellen sitä lähempää ja kauempaa. Välillä hän kaiveli kyniä taskustaan ja pysähtyi tekemään luonnoksen tai pari. Aika ajoin hän kävi sisällä lämmittelemässä. Piirsi siellä hetken holvikaaria ja tuli taas ulos jatkamaan etsintää. Lopulta hän päätyi näkymään yläparkkipaikan suunnalta. Se oli ainoa suunta, josta kirkko ja tapuli näkyivät kunnolla. 

Jälkeenpäin olen ajatellut, että muutaman kristilliseen aihepiiriin kuuluvan taideteoksen tekeminen – joista yksi oli Espoon vanhan kivikirkon kuva – oli isän tapa pohtia uskoa ja Jumalaa ja suhdettaan näihin. Hän yritti tutkia uskoa taiteen keinoin. Tuolloin hän ei löytänyt etsimäänsä; ei ymmärtänyt, että usko tulee kuulemisesta eikä uskon kulissien tarkkailusta. Syntyi kuitenkin kaunis taidegrafiikan teos, vaikka mielenrauhaa se ei tuonut. Seurasi kivulias avioero. Jumalan puoleen hän kääntyi seuraavan kerran vasta elämänsä loppumetreillä.    

Kuvia, joita tuona päivänä otin, hän käytti teoksensa lähtökohtana. Teokseensa hän pienensi, hoikensi ja varjosti tapulia, jottei se saisi liikaa huomiota, kun pääasia oli kuitenkin itse kirkko. Hän madalsi muurit, poisti liiat kinokset ja nosteli hautakivet lumen alta sommitellen niitä uusille paikoille. Matalalla paistavan auringon piirtämät varjot hän säilytti, koska ne olivat “hienot”. Kirkon katolle hän lisäsi tasaisen valkoisen lumen lisäämään kontrastia, “antamaan potkua” päädyn kiviseinälle. 

Näin syntyi taidegrafiikan etsaus Vanha pyhättö. Vaikka se ei syntiuhrina toiminutkaan, niin taideteoksena se toimii hyvin. Painolaatan, kuva-alueen koko on n. 39x48 cm.

Laitan talvikuvien jatkeeksi myös muutaman kuvan vuoden 1980 lokakuun alusta. Silloinkin oli kaunis keli kirkon ympärillä. 

Viherkierros

70-luvulla lääkäri totesi isäni Simo Hannulan ylipainon, kohonneet verenpaineet ja  kolesterolit sekä liikunnan puutteen. Saamiensa nuhteiden jälkeen hän teki elämäntaparemontin, aloitti lenkkeilyn ja rupesi syömään kasviksia. Läskisoosin tilalle tulivat kummalliset salaatit ja omatekoiset oluthiivalla maustetut myslit. 

Uuden elämäntapansa myötä rakentuivat uudet rutiinit, aterioiden sisällöt ja lenkille lähdön ajat. Hän heräsi varhain ja hääri työhuoneellaan jo kuudelta. Kävi kodin puolella aamiaisella seitsämältä ja kahvilla yhdeksältä, hääräsi väliin ateljeessaan, söi lounaaksi salaattia yhdeltätoista ja nautti 15 minuutin ruokaperäiset. Puuhasi taas taidettaan ja otti iltapäiväkahvit kahdelta. Työpäivän hän lopetti varttia vaille neljä, jolloin hän puki ylleen punaisen verryttelypuvun ja veti jalkaan lenkkitossut. 

Alussa hän raahasi lenkillä mukana koiraa, mutta kunnon kohennuttua jätti sen kotiin, kun kyllästyi nuuskimaan porttien pieluksia ja halusi lenkkiin lisää pituutta. Juoksun reitti kulki Viherlaakson sisällä. Ensin hän kipaisi alas Viherlaakson rantatielle, kaarsi sitä Iltalan suuntaan, sivuutti vanhan kansakoulun ja eteni ostoskeskukselle. Ylitti sitten kävelysillan, ohitti Solvallan ja hölkkäsi menemään pitkin Törmäniityntietä ennen kuin tuli takaisin rantatielle. Tämän “Viherkierroksen” hän juoksi kolme kertaa, satoi tai paistoi, joka toinen arkipäivä. Sunnuntai oli varattu näyttelyissä käymistä varten. 

Sattui niin että Viherlaaksossa oli toinenkin rutiinimies. Tämä ulkoilutti koiraansa joka päivä täsmällisesti samaan aikaan ja samassa pusikossa. Isä muistutti huomattavasti Spede Pasasta kaljunsa ja samankaltaisen partansa kanssa. Niinpä aina toisen kierroksen lähtiessä, kun isää alkoi jo pahasti puuskuttaa, pusikosta kuului kannustushuuto: Hyvä Spede! Spede, Spede!” Sen voimalla isä jaksoi jolkotella lenkin loppuun.

Huonolaatuisessa kuvassa, joka on otettu parikymmentä vuotta myöhemmin, isä on punaisissa verkkareissaan uudessa asuinkunnassaan Sammatissa.

Vanhat Tarvonsillat

70-luvun lopulla marraskuussa Tarvon saarella oli sankka pakkasen aiheuttamama sumu. Olin sattumalta paikalla tuossa erikoisessa maisemassa, joka oli muuttunut satumaisen epätodelliseksi. Ensimmäinen kuva on otettu Tarvon saarelta Espoon suuntaan ja taustalla kulkee Läntinen Tarvonsilta. Kuvan naiset katselevat kohti etelää vanhan kalamajan suuntaan.

Maisema oli todellakin erikoinen. Tässä se mitä naiset katsovat. Kuvassa näkyy vanha kalamaja ja sen edessä verkkojen kuivauspuomit. Ilmeisesti maja oli tuolloin vielä käytössä. Tarvon saari on ollut lähinnä kalastajien käytössä, ennen sen osittaista hautautumista Tarvontien (Valtatie 1) alle.  Paikka liitetään myös kieltolain aikaseen pirtun salakuljetukseen. Espoon ja Helsingin raja kulkee saaren poikki. 

Tässä Helsingin puolella oleva Itäinen Tarvonsilta, joka  yhdistää saaren Munkkiniemeen, jota kuvassa ei oikein näy sankan sumun takia. 

Isäni Simo Hannula innostui kuvasta ja käytti sitä etsauksensa lähtökohtana lisäillen teokseensa kesätunnelmaa, ja puun ja liikennemerkin läntisen sillan suulta. Isän teoksessa silta on kääntynyt peilikuvaksi. Näin grafiikassa käy kun painolaatalta vedoksia otetaan. Se mitä laatalle piirretään kääntyy painettaessa päinvastoin. 

Paikka on ollut itselleni tärkeä ja olen ottanut silloista kuvia myös tuon erikoisen päivän jälkeen. Tai kenties juuri tuon päivän takia kun olen yrittänyt etsi vastaavaa hetkeä, jota ei ole kuitenkaan tullut. Tässä Läntinen Tarvonsilta vuonna 1981 niin ikään marraskuussa. Tässä silta on täysin suora, eikä mitään jään aiheuttamia tuhoja vielä näy. Taustalla Tarvon saari.

Muutamia vuosia myöhemmin 1986 jäät olivat jo vetäneet sillan venkuralle. Silta tuhoutui jäiden takia pari vuotta myöhemmin ja tilalle tehtiin ponttonisilta 1989. 

Tässä vielä itäpuolen silta vuoden 1981 marraskuulta. Sähköpylväät on uusittu ja siirretty toiselle puolelle siltaa kuin ne olivat olleet pari-kolme vuotta aiemmin.  Taustalla on Munkkiniemi.

Tein sillasta polymeerigravyyri vedoksen vuonna 1996. Palaan aika ajoin paikkaan yhä. Mutta luultavaa on ettei tuo 70-luvun marraskuinen päivä enää koskaan palaa. Mutta muisto säilyy. 

Ja vanha nuortuu

Ateljeekoira Topi on nuortunut. Vielä vuosi sitten keväällä vanhan herran vointi hiipui niin, että pidin selvänä, että koiran matkan pää lähestyy. Sitten tapahtui jotain outoa. Rupesin kesän helteiden takia antamaan nestemäisempää ruokaa, kun koira tuntui läkähtyvän paahteessa ja juovan liian vähän. Lisäsin ruokaan aina myös hieman öljyä.

Nyt kun koira lähestyy 16 ikävuotta. Ja kun muutama litra öljyä on kulunut ja liotettuja koiran makkaralla höystettynä naksuannoksia popsittu, on Topi kokenut nuortumisen. Se leikkii ja livahtaa kissajahtiin, jos silmä välttää. Ja se haukkuu innolla ikkunasta ohi kulkevia koiria, oravia, lintulaudan närhiä ja satunnaisia rusakkoja. Koira on silminnähden innostunut mitä ympärillä tapahtuu. Paitsi silloin kun se nukkuu. Se on alkanut kuorsaamaan ja nukkuu selvästi enemmän ja sikeämmin kuin ennen. Välillä se on taas niin hiljaa syvässä unessa, että käyn tarkistamassa, onko hurtta kupsahtanut. Mutta se vain raottaa silmäluomea sen näköisellä ilmeellä että “hittoako siinä häiritset?”

Mietin tässä, auttaisiko ruokavalion muutos myös luovuuteen? Tai mahtaisiko löytyä ikääntyville luovan työn tekijöille myös jonkinlainen inspiraatio-öljy tai muu eliksiiri, joka voitelee aivot ja saisi mielen nuortumaan, ja löytyisi tuore nälkä taiteen tekoon ja aiheisiin?

Kun ympärille katsoo niin aika usein vanhemmiten taiteilijat alkavat toistaa itseään. Näin kävi myös isälleni Simo Hannulalle. Hän löysi viimeiset innostuksena Exlibristen ja esinekollaasien parista kuudenkymmenen ikävuoden tienoilla. Sitten into hiipui vanhojen teemojen kertaamisen myötä. Käytännössä 67 ikävuoden jälkeen hän ei oikeastaan tehnyt uusia töitä. Toki orastavalla dementialla oli osansa tässä luovuuden hiipumisessa. Motivaatio kuitenkin loppui ja ideat myös sen myötä.

Joskus käy kuitenkin niin että taiteilija paranee vanhetessaan kuin viini tai tekee jopa koko uransa vanhoilla päivillään, kuten GrandmaMoses, joka tarttui vasta eläkkeellä siveltimeen. Väestötieteilijät ennustavat, että ihmiset elävät koko ajan vanhemmiksi. Nyt syntyvistä tytöistä jopa 15 % saattaa elää satavuotiaiksi. Kenties jatkossa saamme seurata yhä enenevästi 80-vuotiaiden aktiivista taiteen tekemistä.

Taiteilijan ansioluettelon kummallisuuksia

Pitkän uran tehneen taiteilijan ansioluetteloon näyttäisi liittyvän muutamia ongelmia. Otan tästä esimerkiksi isäni Simo Hannulan CV:n. Hän aloitti taiteilijan taipaleensa 50-luvun alussa ja omaksui tuon ajan käytännöt ansioluettelon kirjoittamisen suhteen. 60 vuotta sitten ei pidetty kummallisena jos näyttelyn tiedoissa mainitaan vain kaupungin tai pelkkä maan nimi ja vuosiluku.

Vaikka isä olisikin aluksi kirjannut ylös näyttelytiedot tarkemmin, niin näyttelyihin osallistumistahdin kiihtyessä hän on joka tapauksessa tullut tilanteeseen jossa nopeasti kertyviä erilaisia näyttelytietoja ja muuta informaatiota on pitänyt tiivistää lyhempään muotoon. CV:n nopean paisumisen myötä sitä on myös kirjoitettu lukuisia kertoja uudelleen koneella eri tarkoituksiin. Tässä prosessissa tekstiin on ilmestynyt kummallisia lyhenteitä ja minimalistista näyttelytietoa, jotka sitten ovat jämähtäneet osaksi luetteloa.

Tarkoituksenani oli hieman ryhdistää ansioluetteloa enemmän asianmukaiseksi. Hyvin pian kuitenkin tajusin tämän vaativan aivan liikaa työtä. Nimittäin, kaikkien tietoja tarkistaminen ja selkeyttäminen edellyttäisi valtaisan näyttelyluettelomassan ja näyttelyihin liittyvän kirjeenvaihdon läpikäymistä, johon minulla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta vaikka aiheistoa löytyykin varsin runsaasti Kansallisarkistosta. Lisäksi Kirjav@ tietokanta listaa melko hyvin isään liittyvää kirjallisuutta.  Itse asiassa työmäärältään tämä voisi varsin hyvä kohde taidehistorian pro gradu työlle. Aineistoa ainakin löytyy todella hyvin. Taidegrafiikkaan liittyviä opinnäytteitä ei muutenkaan ole pahemmin suomessa tehty. Joten tässä suhteessa ajatus on kannatettava.

CV kyllä kertoo yli kolmestakymmenestä palkinnosta, mutta ei kohdenna palkintoja teoksiin. Tällaiset tiedot pitäisi kerätä vähän sieltä sun täältä. Oheinen kuva on Olli ja Markku Valkosen Suomen Taide kirjasarjan osasta 6 (Nykyaika), jossa kerrotaan isän saaneen Suisto (1966) teoksella palkinnon Suomen Taidegraafikkojen kilpailussa samana vuonna. CV kertoo sen olleen I palkinto.

Isään liittyvältä blogilta löytyvä CV on versio, jota hän itse käytti viimeisinä aktiivisempina vuosinaan. Onhan se kaikkine kummallisuuksineenkin aika massiivista luettavaa.  

 

Simo Hannula - vedos vedokselta

Aloitan jossain vaiheessa isääni taiteilijaprofessori Simo Hannulaan liittyvän toisen blogin pitämisen. Tälle uudelle Simo Hannula - vedos vedokselta nimisellä blogilla julkaisen pikku hiljaa hänen grafiikan teoksiaan teos kerrallaan. Ajatuksena on muutamalla sanalla taustoittaa jokaista työtä, ilmoittaa teostiedot ja liittää blogiteksteihin tunnisteet vuosiluvun ja aihepiirin mukaan, niin, että teoksia on mukava etsiä blogilta tunnisteiden mukaan. Eli tavallaan rakentaa kuva-arkistoa blogin avulla hänen tuotannostaan. Blogi auttaa minua hahmottamaan isän tuotannon ja on oiva apu kun joudun tuon tuostakin vastailemaan erilaisiin isän teoksiin liittyviin kysymyksiin.
Homma ei käynnisty kunnolla ihan vielä mutta jossain vaiheessa tänä vuonna kuitenkin. Tällä hetkellä yliopisto-opintoni pitävät minua kiireisenä, mutta kesän jälkeen minulla on varmaankin enemmän aikaa tälle. Laitan tämän silti jo nyt tiedoksi. Ehkäpä ehdin jonkin teoksen julkaista jo ennen syksyä.
Toisen Simo Hannula - The Master Printmaker nimisen blogin pitäminen jatkuu edelleen englanniksi. Tälle blogille kirjoitan pidempiä tekstejä isään liittyvien eri teemojen mukaan. Mutta tämäkin blogi aktivoituu enemmän syyspuolella.     

Simo Hannulaan liittyvä uusi blogi

Aloitin WordPress alustalla edesmenneeseen isääni liittyvän blogin pitämisen. Blogi löytyy tästä linkistä:

https://simohannula.wordpress.com/ 

Kirjoitan tällä blogilla kaikenlaista isäni taiteen tiimoilta ja julkaisen teoskuvia. Blogin kielenä on englanti ja näkökulmani on kaksijakoinen. Toisaalta kirjoitan pojan asemasta ja toisaalta tarkastelen hänen tekemisiään toisen taidegraafikkona ja kolleegana. Ohessa kuva hänen 60-luvun laajasta tuotannostaan.

Simo Hannula ja maisema

Taideaitat kesänäyttelyssä on esillä tänä kesänä pieni katsaus Simo Hannulan tuotantoon, jossa maisema toimii teoksia yhdistävänä tekijänä.

Maatilan poikana Simo Hannula on varttunut maalaismaiseman keskellä. Hän on tutkinut ahkerasti maisemaa piirtäen ja maalaten erityisesti opiskeluaikoinaan ja uransa alussa, mutta hän on palannut maiseman piirtämisen pariin myös myöhemmin urallaan. Perinteisen taiteilijakoulutuksen 50-luvulla saaneena maisema on ollut hänelle - ihmisvartalon ohella - yksi keskeinen ja myös itsestään selvä harjoittelun kohde.

Maisema on kuin vanha ystävä tai eräänlainen hyvin opittu perustoiminto, johon voi aina tukeutua uran edetessä ja mielenkiinnon kohteiden muuttuessa. Maisema antaa turvalliset kulissit hyvin erilaiselle tekemiselle. Maiseman kautta on hyvä availla ovia uusien ajatusten pariin oli sitten kyse informalismista, tilan laajentamisesta avaruudelliseksi, ideoiden kehittelystä, satiirista, fantasiasta, kuvallisesta kerronnasta, ympäristökritiikistä, seksuaalisuudesta tai exlibristen teosta.

Taideaitat kesänäyttely on avoinna 27.7.-26.7.2015 joka päivä klo 11-17. Näyttelyyn on vapaa pääsy.  

Simo Hannulan litografiasta kaivataan lisätietoa

Viikko sitten törmäsin tähän isäni Simo Hannulan tekemään kivipiirrokseen, litografiaan vuodelta 1963, jota en ollut aikaisemmin nähnyt. Teos on varmuudella isän tekemä, mutta arvailuksi vain jäi mitä tarkoitusta varten se on aluperin tehty, sillä ihan tavanomainen vapaasti tehty työ se ei ole, koska otettujen vedosten määrä on tässä poikkeuksellisen suuri 350 kpl.  Kyseessä saattaa jopa olla kirjapainossa tehty kopio tussipiirroksesta, joka vain on jostain syystä signeerattu. Työkirjan mukaan - josta ko. teosta ei jostain syystä löydy - 60-luvun alun vastaavista töistä (originaaligrafiikoista) on otettu tyypillisesti 15-30 vedosta ja muutenkin isän vedossarjat ovat olleet jatkossakin vain muutamia kymmeniä tai korkeintaan sata, mikä on myös Suomen Taidegraafikoiden suositus taidegraafikon vedosmäärän maksimille.

 Merkintä 319/350 herättää kysymyksiä siitä kuka on suorittanut vedostamisen, jos kyseessä edes on aito litografia. Isällä on ollut tapana vedostaa ainakin kaikki metalligrafiikan työt (etsaukset) itse ja kivipiirrosten tekemisestä voin varmuudella sanoa että 1970-luvun alussa on ateljeessa jossain vaiheessa ollut litografiaprässi jota on ainakin jossain määrin käytetty ja jonka runko löytyy yhä purettuna "tallin ylisisltä". Tämän prässin isä osti Tapani Lemminkäiseltä tämän kuolinvuotena 1971. Mielikuvani on että litojen suhteen isä olisi aina käyttänyt ulkopuolista vedostajaa ja että 1960-luvulla litografiat olisivat syntyneet Aukusti Tuhkan kurssiateljeessa ja 70-luvun alussa omassa ateljeessa.

On mahdollista että vedostaja on sama henkilö kuin tämä Aukusti Tuhkan toimittaman Taidegrafiikka kirjan (vuodelta 1957) litografian vedostamista esittelevän osuuden "painaja", mutta tämä on vain arvaus. Isä esiintyy samassa kirjassa viivasyövytystä käsittelevän osuuden mannekiinina.

Teosta minulle näyttänyt henkilö arveli sen olevan johonkin kouluun tai opinahjoon (stipendeihin?) liittyvä lahja. Kuva on napsaistu nopeasti tilanteessa kännykkäkameralla kehystetystä työstä. Oma veikkaukseni on että teos liittyy jollain tapaa Tuhkan kurssiateljeehen, eli se voisi olla Tuhkan ateljeelle tehty tilaustyö tai "maksu" jonka isä on tehnyt kattaakseen omia kulujaan työskentelystään ko. ateljeessa. Tämä selittäisi myöskin sen miksi teosta ei löydy isän työkirjasta, eikä tilaustyöstä ole mitään merkintää CV:ssä. Painopaperin lähempi tarkastelu voisi tuoda lisävaloa asiaan.

Jos joillakin on teoksesta tietoa, siitä kuka tai mikä taho on ollut teoksen tilaaja ym., niin olkaa vapaat kommentoimaan asiaa tällä blogilla. Isä ei itse enää jaksa muistaa mistä alkujaan oli kyse, ulkopuolisen vedostajan olemassa olon hän muistaa hämärästi mutta ei mitään muuta kivipiirrosten syntyyn liittyvää.

Vedoksia löytyy (3 kpl) nimellä "Fantasia kaupunkinäkymä" Turun kaupungilta / Wäinö Aaltosen museon kokoelmasta ja jäljet johtavat näissä Turkulaisiin kouluihin.

Pari prinsiippiä taiteilijalle

Juice lauloi joskus 70-luvun lopulla: "Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa, ja kaikki haluaa rahaa, ja elämää kuuluisaa..." Näin taitaa olla, sillä erilaisille elämän kilpajuoksussa avittaville ajatuksille on alati kasvavasti kysyntää.

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari"-ajatusta. Muitakin ihmisvalmentajia on, kuten vaikka Juhani Tamminen, jolta löytyy suoraviivaisia prinsiippejä vaikkapa siitä miten peli voitetaan, rapakunto selätetään ja työuupumuksesta herätään takaisin arkeen ja elämään. Tammisen prinsiippeistä käyköön esimerkiksi ohjeet työuupumuksen voittamiseksi.

Molempien herrojen tekstejä olen tutkinut. Itsekurin kautta opetellaan elämää uusille urille ohjaavia toimintamalleja ja tapoja. Tiedän että elämänvalmentajia ei kovin suuresti taidekentällä arvosteta, varsinkaan taiteilijoiden parissa. Tammisen prinsiippejä pidetään simppeleinä naistenlehdistä napatuilta tuokiopaloina ja jo pelkkä Sarasvuon nimen mainitseminen saa monet kolleegat näkemään raivokkaasti punaista.

Usein tämänkaltaisissa ohjeistuksissa liikutaan työelämän ihmissuhteissa ja uran rakentelun maisemissa. Eikä tässä sinänsä mitään vikaa ole. Mutta tälläinen maisema on vain taiteilijalle outo. Taiteilijan työ on vapaata luovaa työtä, jota eivat normaalin työ- tai yrityselämän normit rajoita, siksi kaikki tavanomaiset uranrakentelu ohjeistukset eivät taiteilijalle sovi. Vaikka kuinka sisäistää että "on suunniteltava jo tänään huomisen työt", niin kun huominen sitten tulee, niin inspis voikin viedä päivän kulun jonnekin aivan toisaalle. Huomisen suunnittelusta pystyy pitämään paremmin kiinni tavanomaisemmassa työssä jossa kalenteri on työkalu, niin kuin taltta veistäjälle. Taiteilijan on parempi suunnitella työnsä sopivan väljin etapein, vaikkapa näyttely kerrallaan.

Hyvä ajatus löytyy urheiluvalmentajilta muodossa "Never give up!" Sarasvuo kehoittaa pysymään liikkeessä, "ottamaan edes pienen askeleen oikeaan suuntaan". Tämä on mielestäni erittäin hyvä prinsiippi myös taiteilijalle. Taiteilijaelämä jos mikä on yhtä epäonnistumista, ei-oon kuuntelua milloin näyttely-jyryiltä, milloin apurahalautakunnilta. Tuskailua rahan kanssa ja pennin venyttelyä. Moni heittää hanskat tiskiin alan realiteettien edessä jo nuorella iällä. Muuttaisin kuitenkin prinsiipin muotoon:

Usko itseesi!

Taiteilijan kohdalla on kyse juuri tästä. On uskottava ideoihinsa, ajatteluunsa, taiteensa tasoon ja laatuun, omiin kehitysmahdollisuuksiinsa, muutoin ei jaksa seurata taiteilijakutsumustaan. Ei kuitenkaan ilman totuudenmukaista itsekritiikkiä. Never give up- meininki ei auta, jos olet lahjaton itsepäinen töhertelijä. Hakkaat vain päätäsi näkymättömään muuriin ja ihmettelet miksi päätä särkee.

Toiseksi taiteilijan prinsiipiksi ehdotan:

Riko kahleesi!

Spontaanius, hetkeen heittäytyminen, innostuminen ja leikki ovat luovuuden perusta. Jos taiteilijalla on kovin paljon lukkoja, jumeja ja muita estoja tai paljon rajoja joita ei saa ylittää, niin luovuus ei pääse puhkemamaan kukkaan. Siksi taiteilijalle on tärkeää vapautua pidäkkeistään, mitä ne sitten ovatkin. Tämä on aika laaja kysymys ja menee helposti psykologian ja mielenterveyden ja henkisen hyvinvoinnin alueelle.

Tiedän että jotkut kolleegat ovat kamppaileet jopa vuosikymmeniä pidäkkeidensä kanssa, kunnes sitten viimein ovat löytäneet avaimen lukkoonsa ja sen myötä uuden vapauden työhön. Monille taidekoulusta muodostuu kahle, joka pitää otteessaan vielä vuosia koulun päättymisen jälkeen. Oma isäni Simo Hannula löysi ilmaisullisen vapautensa vasta liki kymmenen vuotta Ateneuminsa jälkeen.

Asiaan liittyy myös ihmisenä kasvamista, itsensä hyväksymistä, häpeästä eroon pääsyä ja paljon muuta isoa henkistä prosessia, eikä tämä aina ole ollenkaan helppo asia. Tärkeää on kuitenkin yrittää hahmottaa omat lukkonsa ja nähdä ne ja sitä kautta lähteä näitä solmuja aukomaan. Se että tajuaa olevansa lukossa, on jo puoli voittoa ja askel kohti vapautumista.

Kolmas taiteilijan prinsiippi voisi olla:

Verkostoidu!

Taidekentällä toimitaan mitä suurimmassa määrin erilaisten verkostojen, ihmissuhteiden, tuttavuuksien ja jopa klikkien kautta, siksi taiteilijalle on eduksi jos hänet tiedetään ja tunnetaan ja hänellä itsellään on myös laajasti tuttavia. Alalle myös yleensä tullaan erilaisten taidekerhojen, ilmaisulukioiden, valmistavan koulun ja varsinaisen koulun kautta, vuosikausien opiskeluryhmissä puurtamisten kautta. Monelle näissä luodut kontaktit säilyvät hautaan asti. Yksinäisille erakkopuurtajille ja tuntemattomille suuruuksille, joita kukaan ei suosittele, taiteilijan tie on todella vaikea.

Näillä kolmella ajatuksella taiteilija pärjää jo aika pitkälle, ainakin taiteen teossa. Elinkeinon kohentamista, kalenterin lukutaitoa tai arkea auttavat muut prinsiipit miettikööt kukin tykönään.

Tosiasiassa ihmisvalmennus, sparraus on jo tullut myös taiteen alueelle manageritoiminnan kautta. Näissä yhteyksissä taiteilijat pohtivat managerin kanssa "prinsiippejä", käyvät läpi toimintaansa ja pohtivat miten juoksua voisi parantaa. Juoksulla tarkoitan tässä toimeentuloa, en taiteen tasoa. Googlaamalla "taidemanageri" asiaan löytyy lisävaloa. Manageri kulkee maksua vastaan taiteilijan rinnalla samaan tapaan kuin yritysvalmentajat ja käytössä on myös heiltä omaksutut opit. Ehkä joskus kirjoitan tästä lisää.

Osto-odotus

Jokin aika sitten tuli teeveestä dokumentti jossa kerrottiin Keniassa ja Namibiassa luonnonsuojelualueille villieläinten sekaan perustetuista ja osin paikallisten pyörittämistä pienistä hotelleista, jonne toivottiin vieraiksi turisteja euroopasta, usasta ja muista rikkaista maista. Ideana oli se että salametsästys ja eläinten tappaminen (myös nälkään) vähenee kun myös alueen heimot ymmärtävät luonnon arvon ja saavat siitä selvää rahallista hyötyä. Luonto on kuin pankki, jossa jokainen villieläin on talletus, korkoa kasvavaa pääomaa.

Sinänsä hyvä ajatus. Mutta ongelmiakin oli. Turisteille järjestettiin pieniä safareita erään karussa ympäristössä savimajoissa elävän pienen heimon luo. Esille oli laitettu kaikenlaista käsintehtyä matkamuistoa, pikku kudelmaa ja esinettä, joita vaaleaihoisten rikkaiden toivottiin ostavan runsainmäärin. Mutta krääsä ei oikein tahtonut kelvata näille pääosin jo paljon maailmaa nähneille keski-ikäisille matkaajille.

Ostamisen odotus oli käsinkosketeltavaa ja samoin se että hyvinvoiva länsimainen ihminen jolla jo on kaikkea yllinkyllin ei mielellään osta matkamuisto roipetta, vaan meluummin ostaisi jotain "kunnollista". Turistien mentyä köyhät kyläläiset olivat pettyneitä, kun vaalenpunaisille rikkaille ei mikään kelpaa. Myös turistit harmittelivat kun heille yritettiin myydä turhanpäiväistä moskaa ja heidän elämysretkensä hyvä fiilis katosi sen siliän tien.

Asetelmassa oli jotain hyvin tuttua. Jotain sellaista mihin olen törmännyt elämäni aikana monen monta kertaa. Muistan jo lapsuudesta kuinka isäni ateljeessa oli käynyt tauluostaja, joka oli vain "levitellyt rahojaan, esitellyt kallista kelloaan ja aikansa katseltuaan huristellut tiehensä kiiltävällä autollaan ostamatta mitään". Isältäni meni monta päivää toipua mielipahastaan ja siitä kuinka "toisilla sitä on rahaa vaikka kuinka mutta ei mitään ymmärrystä hyvän taiteen päälle. Hakekoon torilta taulunsa perkele!"

Vuosien varrella olen ollut mukana monenlaisissa näyttelytilanteissa ja yleensä tämä sama asia, eli odotus myynnistä, taloudellisesta onnistumisesta, on jollain tapaa läsnä. Asiasta ei puhuta kovin avoimesti, mutta kun taiteilijat keskenään keskustelevat, niin myyntiä jännitetään, sitä toivotaan ja tiettyjä ostovoimaisia vieraita odotetaan avajaisiin.

Pettymyksen aiheuttaa yleensä se että ennakko-odotus ei täyty ja tilannetta huonontaa taiteilijan kannalta myös se että taidetta ostetaan suomessa verraten vähän. Jos kaupanteko olisi jokapäiväisenpää, niin ostamisessa ja myymisessä ei olisi mukana niin paljon tunnetta, kuten nyt kun jokainen myyty teos on toimeentulolle hyvin tärkeä.

Tässä kohtaa me taiteilijat olemme hieman samassa asemassa, kuin turisteja odottavat kyläläiset. Jos myydä haluaa, niin myytävän tavaran vaan olisi hyvä olla sellaista että se kiinnostaa kaikennähneitä turisteja ja taulunostajia. Kokonaan eriasia siten onkin haluaako taiteilija tehdä taidetta periaatteella "tehdään sitä mikä myy." Käsityöläisen on tämä helpompi omaksua, mutta taiteessa tämä ei takaa ns."hyvää taidetta".

Viimeinen sana

Ilmeisesti taiteilijan kohtaaminen on joillekin ihmisille jännittävää, jopa siinä määrin että nenäkkäin olo laittaa pasmat sekaisin. Kerran eräs näyttelyvieras seistä jökötti tovin hiljaa edessäni ympärillämme seinien täydeltä teoksia. Sitten hän kysyy, "niin tuota, millaista taidetta te oikein teette?".

Toinen onnitteli vilpittömästi sanoen "Onks sulla kuule hilsettä, kun on tossa hiutaleita olkapäällä?" Yleensä kohtaamiset sujuvat rennosti puolin ja toisin, kuten ihmisten välillä muutenkin, mutta sekaan mahtuu poikkeuksiakin.

Vuosia sitten muuan mies ei suostunut tulemaan sisälle galleriaan. Kurkisteli oven raosta ja hyihytteli millaista moskaa on nykytaide ja julisti että kunnon maisemamaalauksia saa torilta kymmenen kertaa halvemmalla.

Aina kun laittaa esille rakkausteemaa, alastonta eroottista parisuhdetoimintaa, niin varmaa on että jotain tämä ärsyttää, vaikka teokset olisi valittu ns. hyvällä maulla. Kerran eräs punaiseksi harmistunut emäntäihminen lausui totuuden kovaan ääneen niin että kaikki paikalla olijat sen varmasti kuulevat. "Näissä kuvissa on kyse siitä, että taiteilijat puhuvat puutteestaan!" Näin suoraan hyökkäykseen ei auta muu kuin nopea vastaisku. "Eli, jos sinä et puhu seksistä, niin takaako se sen ettei miehesi elä puutteessa?" Tästä hän kimpaantui ja lällätti kuin alakoululainen "siitä puhe mistä puute" lorua pois mennessään. Hän halusi ehdottomasti viimeisen sanan.

Mutta viimeistä sanaa hän ei saanut, enkä saa sitä minäkään, eikä kukaan muukaan. Meidän sanamme häviävät kun aikamme hiipuu ja seuraavakin sukupolvi vaikenee vuorollaan, mutta taide on ja pysyy. Se jatkaa elämäänsä meistä riippumatta ja sanoo aina sen viimeisen sanan. Edellyttäen tietysti että teos on tehty hyvin aikaa kestäväksi.

Kuvassa Simo Hannulan pieni etsaus "Häämatka" vuodelta 1975