Mitä jää jäljelle?

Viherlaakson koulusta kaakkoon sijoittuvalla tontilla seisoi aikoinaan Albert Wikbergille kuuleneita rakennuksia. En muista milloin purettiin se lähinnä nykyistä kävelysiltaa ollut vanha rakennus, jossa Wikberg aloitteli verstastoimintaansa, joka sitten laajeni ja siirtyi isompiin tiloihin Turuntien varteen. Mutta kaksi muuta rakennusta työnnettiin nurin melko tarkkaan 40 vuotta sitten keväällä 1981, jolloin otin niiden purkamisesta muutaman kuvan. Ensimmäisessä kuvassa on tontin pohjoisimmassa kulmassa ollut pieni rakennus, jonka taustalla näkyy Viherlaakson koulu silloisessa olomuodossaan. Nyt tuo koulukin on purettu ja korvattu uusilla rakennuksilla.

Seuraavassa kuvassa näkyy purkujätteen takaa Viherlaakson terveysaseman nurkka. Pienenkin talon rakentaminen ottaa aikaa useita kuukausia, mutta purkuun tarvitaan vain muutama päivä. Se miten ympäristö muuttuu tapahtuu joskus näenneäisen hitaasti. Silti ajan myötä ympäristö muokkautuu ihan erinäköiseksi kuin se oli joskus ennen. Se joka palaa vuosikymmenten jälkeen kotiseudulleen saattaa hämmentyä kuinka vieraalta kaikki näyttää.

Jokaisella rakennuksella on oma elikaarensa. Se rakennetaan johonkin tiettyyn paikkaan. Sitä asuvat tietyt ihmiset tarinoineen. Ihmisiä syntyy ja kuolee. Asukkaat vaihtuvat ja muuttavat. Tontteja ostetaan ja myydään ja taloja vuokrataan. Jossain vaiheessa rakennus tulee kuitenkin tiensä päähän ja se puretaan. Tämän talon kohtalo sinetöitiin jo reilu kymmenen vuotta aiemmin kun sen viereen rakennettiin vilkas Viherlaaksontie. 

Myös muisti muuttuu ja muovautuu. Siihen sulautuu todellisuuden lisäksi mielikuvia toisten kertomuksista, muista paikoista ja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet ihan jossain muualla. Onneksi muistin tueksi jää joskus valokuvia, joista voi nähdä miten asiat ovat olleet. Nykyisin tontti on metsittynyt ja sen pusikoiden kätköissä "puistobaarissa" juodaan Alepasta haettua olutta. 

Aika kellastaa muistot

Elämän tärkeistä tapahtumista on tapana ottaa valokuvia muistoksi. Hyvä niin, sillä ilman tätä huonolaatuista valokuvaa en "muistaisi" omasta konfirmaatiostani yhtään mitään. Onneksi kirkon kattoikkunoiden rakenteet ovat niin tunnistettavat, että ymmärrän tilaisuuden tapahtuneen Temppeliaukion kirkossa. Kuvan takaa ei löydy tekstiä, mutta osaan laskea ikäni ja päätellä vuodeksi 1976. Kuva on ollut alun perinkin aika huono. Niinpä joku on laittanut siihen nuolen tunnistamistani helpottamaan. 

Löytyy myös toinen kuva, jossa seison jäykkänä onnitteluruusu kädessäni pusikon edessä. Se on yhtä kellastunut kuin tämä, mutta sen verran nolo vielä 45 vuoden jälkeen, etten rupea sitä tässä esittelemään. Tässä onkin kaikki mitä rippikoulusta on fyysisinä muistoina jäljellä. Rippikoulutodistus ja muu leiriin liittyvä aines on ajan ja muuttojen myötä kadonnut.

Mitä muistan itse rippikoulusta? Sen ainakin että se oli Kaupunkilähetyksen vaellusrippikoulu, jossain Muonion suunnalla. Lähdin tuolle leirille koska kaveri naapurista oli sinne menossa. Alkutapaaminen oli Hämeentiellä lähellä Kurvin mutkaa. Siitä en muista mitään. Muistan vain kadulla hilluneen humalaisen.

Leirille mentiin pitkän kaavan mukaan bussilla ja se ajoittui kesäkuun alkuun koska ei ollut juurikaan hyttysiä ja vesi oli niin jäätävää ettei kantti kestänyt uimista. Kovasti vaellettiin. Sinne ja tänne. Välillä pappi pysäytti letkueen ja kehoitti katsomaan oikealle Jumalan luomia tuntureita. Toisinaan hän osoitti sormellaan Jumalan luomaa kuukkelia tai jäkälää. Sitten taas mentiin. Varsinaisista oppitunneista en muista yhtään mitään. 

Mutta jotain kuitenkin muistan. Muistan Isä meidän rukouksen ja Apostolisen uskontunnustuksen. Ne kun piti opetella ulkoa. Ehkäpä muistan muistamattomuudestani huolimatta juurikin sen oleellisen?

Mietin miten käy muistamisen nyt kun kaikki tallentuu sähköisessä muodossa ja surkeat kuvat on niin helppo deletoida. Mitä tästä ajasta ylipäätään muistetaan muutaman vuosikymmenen päästä kun tekniikat ja pilvipalvelut muuttuvat... tai jos ei edes itse tarvitse muistaa, kun luulee että Google muistaa? Kaiken lisäksi, nyt kun juhlatilaisuuksia striimataan, voi käydä niin ettei kukaan ota edes sitä ainoaa heikkolaatuista kuvaa muistoksi. 

Kohti vuotta 2014

On taas se aika jolloin sitä katselee mennyttä  taaksepäin ja ihmettelee kuinka nopeasti tämäkin kaksitoista kuukautinen hujahti. Sinne se vuosi meni jonnekin harmaaseen epämääräiseen aikaan, jonnekin jota muistiksi kutsutaan, eikä se koskaan enää palaa.

Äsken oli juhannus ja hiihtoretki keväthangella. Vain hetki Lontoon olympialaisista, Pegingistä ja kaksoistornien sortumisesta, eikä Berliinin muurin kaatumisestakaan ole kuin tovi. Ja silti sekin on jo neljännesvuosisadan päässä, eli aika kaukana. Ja kuitenkin niin kovin lähellä. Ihan kulman takana.

Miten ihmeen nopeasti tämä aika, elämä, oikein juoksee. Ihan hengästyttää yrittää pysyä perässä. Mitäs jos ensi vuonna lopettaisi turhan juoksemisen, pysähtyisi hetkeen, nauttimaan kaikesta mitä eteen tulee ja ottaisi sen kiitollisena vastaan. Tuli mitä tuli. Elämä on lopulta aika tyhjänpäiväistä ja harvat asiat kai niin tärkeitä että niiden takia pitäisi ravata itsensä uuvuksiin.

Kohti rennompaa uutta vuotta 2014. Hyvää matkaa meille kaikille, missä ikinä sitten kuljemmekin.

Kuinka lyhyt on muisti

Kolme vuotta sitten tapahtui koripallokentällä Keravan Saviolla järjetön teinitytön puukotus. Tapaus järkytti tuolloin heinäkuista lomasuomea ja asiaa puitiin tiedotusvälineissä varsin näyttävästi. Tapahtuma kosketti myös minua ja kävin kameran kanssa paikalla vajaan viikon kuluttua tapahtuneesta.

Löysin kuvan kun selailin äsken tiedostoja. Olin jo täysin unohtanut koko asian. Näyttää siltä että aina ne uusimmat lamat, koulusurmat, kreikat, islannin tuhkapilvet ja breiviikit sun muut järkyttävät tapaukset pyyhkivät muistista niitä aiempia mullistuksia ja ne painuvat unholaan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Elämä ikäänkuin rytmittyy erilaisista tsunameista, 911:sta ja arabikeväistä. Aika kulkeen tapahtumasta toiseen.

Sanotaan että jokainen sukupolvi toistaa samat virheet kuin edellinen. Taitaa pitää paikkansa. Ihmisen muisti on kovin lyhyt.