Kuolemanväsynyt

Tässä kuvassa vähän konkretiaa siitä mitä ilmaisu 'kuolemanväsynyt' tarkoittaa. Kuva oli suureksi osaksi vahinko. Ateljeessa on kellaritila, jonne näin syksyisin eksyy hiiriä. Parina viime kuukautena on noita pieniä ruuan etsijöitä jäänyt loukkuun useita, tämä kuvassa oleva on järjestyksessään jo kuudes.

Kun loukkuun jää joku huono-onninen, niin otan lehtikopasta vähän paperia jonka päällä raato irrotetaan ja uudet juustot viritetään. Tänään käytössä oli sänkyfirman mainosaukeama. Ajattelin että, kappas, tässähän ei tarvitse kuin vähän tuupata niin kaveri nukkuu ikiuntaan jenkkisängyssä.

Hyvä esimerkki siitä miten ideat syntyvät. Usein on kyse yllättävien ja outojen asioiden yhdistymisestä sekä puhtaasta sattumasta, jota jalostetaan sitten eteenpäin omiin tarkoituksiin.  

Kärpästen hyökkäys

Kattoikkunoiden kanssa on pitkin syksyä ollut ongelmia. Ensin oli pientä eristystä lämmön karkailun kuriin laittamiseksi, sitten tulivat kärpäset. Jossain on pieni rako josta siivekkäitä tulvii sisään lämmittelemään tai sitten jonnekin välikaton rakenteisiin on kuollut hiiri tai lintu, josta on tullut hyönteisten tukikohta.

Oli miten oli, niin kärpäsiä on riittänyt. Laitoin pari viikkoa sitten joka ikkunan luo vanhanaikaiset kärpäspaperit ja satoa on piisannut. Silti siivekkäitä riittää. Ongelma toistuu aina loppusyksystä. Nyt tänä vuonna kun on ollut aika lämmintä poikkeuksellisen pitkään, niin pörinää on myös ollut tavanomaisista enemmän. Tällaistakin voi joskus arki olla ateljeessa. Työskentelyä kärpästen säestämänä. 

Martti Ahtisaari sovittelijaksi Espoon Kuvataiteilijat Ry:n riitaan

Kun on riita tai vaikka sota, niin olisi hyvä ensin määritellä tarkoin se mistä kyseisessä kahnauksessa on kyse, sillä tämän ymmärtäminen on ensi askel kohti rauhaa.

Ensin pitää tietää riidan osapuolet, se ketkä riitelevät ja se kuinka suurista joukoista on kyse. Sitten voisi hieman tarkastella heidän taustojaan, tukijoukkojaan ja hahmotella sitä mikä joukkoja yhdistää. Onko armeijan tai joukon perusta poliittinen, kansallinen, aatteellinen, uskonnollinen, koulutuksellinen, ammatillinen, kotiseutu-uskollinen tai muu vastaavanlainen. Olisi hyvä myös tietää millainen sodanjohto joukoilla on ja se osallistuuko reservi toimintaan vai onko se kentän reunalla tapahtumia seuraamassa tai jossain muualla täysin välinpitämättömänä.

Sitten voisi aivan konkreettisesti yrittää selvittää riidan aihetta, niitä seikkoja mistä riidellään. Ja myös riidan taustalla olevia asioita, niitä seikkoja jotka ovat luoneet jännitteitä osapuolten välille ja pohjan eripuraiselle ilmapiirille. Onko kyse hupenevista resursseista, rahasta, totuuden tai valehtelun peittelystä? Vai onko kyse itsepäisyydestä, siitä että kaikki ovat omasta ja äitinsä mielestä aina oikeassa, siitä ettei kukaan osaa tai halua pyytää anteeksi tai myöntää omia virheitään? Onko kyse siitä että taiteilijan tai rakkaan työntekijä-ystävän kunniaa on loukattu ja sen myötä vähän useampien mieltä pahoitettu tai siitä että jotkut vaikeat asiat on jo pitkään lakaistu maton alle ja ne on jätetty sinne rauhassa keräämään painetta? Vai onko kyse pitkävihaisuudesta, siitä että taiteilijan herkkä sielu ottaa nokkiinsa pikkumaisuuksista, eikä koskaan unohda sitä että häntä on epäilty töhertelijäksi?

Tämänkaltaiset seikat ovat tarpeellisia tietää, jotta voi piirtää tai maalata konfliktista abstraktin kartan. Siihen voi hahmotella erivärisiä taistelulinjoja ja miettiä sitä onko kyse satunnaisesta kivien heittelystä, sissisodasta, kostoretkeilystä vihollisalueelle vai täyden rintaman välienselvittelystä. Vai onko kenties kyse sisällissodasta, urhoollisesta puolustustaistelusta, vapaustaistelusta diktatuuria vastaan, liuhuvalippuisesta vallankumouksesta tai poteroihin kaivautuneesta asemasodasta.

Kun kartta on valmis, sen voi sitten kehystää nätisti ja viedä vaikka Espoon Kuvataiteilijoiden Taidelainaamoon. Ja sitten ei muuta kuin kärsivällisesti odotella että lainaamoon saapuu Mandela, Jeesus tai Martti Ahtisaari, joka ottaa Espoon Kuvataiteilijoiden riita-asian sydämmelleen ja aloittaa rauhanneuvottelut osapuolten välillä.

Bonus tässä on että Ahtisaari tietysti lainaa karttataulun 50 € kuukaudessa, sillä taiteilijan toimeentulo on myös hänelle sydämmen asia.

Junttahommia

Elämässä näyttää aina välillä tulevan eteen sellainen kohta jolloin on aivan pakko ruveta karsimaan matkasta kaikenlaista turhaa. Jo pitemmän aikaa meno on tuntunut vähän nihkeältä, aika ei riitä, rahat on loppu, kaikenlaista "hoidettavaa" asiaa pukkaa esiin kuin sieniä tänä syksynä metsässä. Olo on riittämätön ja kaikki menee hosumiseksi.

Joten olen ryhtynyt karsimaan pois elämästäni kaikenlaista ylimääräistä. Sinänsä monet asiat ovat olleet ihan hyviä ja hyödyllisiä, mutta kun kalenteri täyttyy näistä, ne rupeavat stressaamaan ja vievät voimat ja loputkin energiat.

Kaikkein tärkeimpien asioiden pahimmat uhkaajat eivät ole ns. huonot asiat, koska ne on helppo tajuta joutaviksi ja karsia ne muutenkin pois tieltä. Vaan ne pahimmat uhat ovat aina niitä sinänsä "hyviä ja hyödyllisiä" asioita, joita niin mielellämme roikotamme mukanamme, ahneita kun olemme.

Näistä sitten elämä pikkuhiljaa täyttyy ja kohta ei ole energiaa, eikä aikaa sille mikä on kaikkein olleellisinta ja rakkainta.

Tämän takia mm. taiteilijan elinkeinoasioihin keskittyvä Partnerismi.fi sivusto saa nyt mennä ja moni muu asia sen mukana. Luovuksissa blogi kuitenkin jää ja jatkaa. Ehkäpä myös tämän syyssiivouksen myötä aikaa vapautuu enemmän myös blogikirjoitteluun.

Osto-odotus

Jokin aika sitten tuli teeveestä dokumentti jossa kerrottiin Keniassa ja Namibiassa luonnonsuojelualueille villieläinten sekaan perustetuista ja osin paikallisten pyörittämistä pienistä hotelleista, jonne toivottiin vieraiksi turisteja euroopasta, usasta ja muista rikkaista maista. Ideana oli se että salametsästys ja eläinten tappaminen (myös nälkään) vähenee kun myös alueen heimot ymmärtävät luonnon arvon ja saavat siitä selvää rahallista hyötyä. Luonto on kuin pankki, jossa jokainen villieläin on talletus, korkoa kasvavaa pääomaa.

Sinänsä hyvä ajatus. Mutta ongelmiakin oli. Turisteille järjestettiin pieniä safareita erään karussa ympäristössä savimajoissa elävän pienen heimon luo. Esille oli laitettu kaikenlaista käsintehtyä matkamuistoa, pikku kudelmaa ja esinettä, joita vaaleaihoisten rikkaiden toivottiin ostavan runsainmäärin. Mutta krääsä ei oikein tahtonut kelvata näille pääosin jo paljon maailmaa nähneille keski-ikäisille matkaajille.

Ostamisen odotus oli käsinkosketeltavaa ja samoin se että hyvinvoiva länsimainen ihminen jolla jo on kaikkea yllinkyllin ei mielellään osta matkamuisto roipetta, vaan meluummin ostaisi jotain "kunnollista". Turistien mentyä köyhät kyläläiset olivat pettyneitä, kun vaalenpunaisille rikkaille ei mikään kelpaa. Myös turistit harmittelivat kun heille yritettiin myydä turhanpäiväistä moskaa ja heidän elämysretkensä hyvä fiilis katosi sen siliän tien.

Asetelmassa oli jotain hyvin tuttua. Jotain sellaista mihin olen törmännyt elämäni aikana monen monta kertaa. Muistan jo lapsuudesta kuinka isäni ateljeessa oli käynyt tauluostaja, joka oli vain "levitellyt rahojaan, esitellyt kallista kelloaan ja aikansa katseltuaan huristellut tiehensä kiiltävällä autollaan ostamatta mitään". Isältäni meni monta päivää toipua mielipahastaan ja siitä kuinka "toisilla sitä on rahaa vaikka kuinka mutta ei mitään ymmärrystä hyvän taiteen päälle. Hakekoon torilta taulunsa perkele!"

Vuosien varrella olen ollut mukana monenlaisissa näyttelytilanteissa ja yleensä tämä sama asia, eli odotus myynnistä, taloudellisesta onnistumisesta, on jollain tapaa läsnä. Asiasta ei puhuta kovin avoimesti, mutta kun taiteilijat keskenään keskustelevat, niin myyntiä jännitetään, sitä toivotaan ja tiettyjä ostovoimaisia vieraita odotetaan avajaisiin.

Pettymyksen aiheuttaa yleensä se että ennakko-odotus ei täyty ja tilannetta huonontaa taiteilijan kannalta myös se että taidetta ostetaan suomessa verraten vähän. Jos kaupanteko olisi jokapäiväisenpää, niin ostamisessa ja myymisessä ei olisi mukana niin paljon tunnetta, kuten nyt kun jokainen myyty teos on toimeentulolle hyvin tärkeä.

Tässä kohtaa me taiteilijat olemme hieman samassa asemassa, kuin turisteja odottavat kyläläiset. Jos myydä haluaa, niin myytävän tavaran vaan olisi hyvä olla sellaista että se kiinnostaa kaikennähneitä turisteja ja taulunostajia. Kokonaan eriasia siten onkin haluaako taiteilija tehdä taidetta periaatteella "tehdään sitä mikä myy." Käsityöläisen on tämä helpompi omaksua, mutta taiteessa tämä ei takaa ns."hyvää taidetta".

Suoramyynti taidetta

Pingoitin kosteita akvarellipapereita taustalevyille, kun puhelin soi. Kiiruhdin vastaamaan toiveekkaana; ehkäpä taulunostaja haluaa visiitille?

Mutta kattia kanssa! Suoramyyjä kertoo että olen "joskus vuosi sitten" osallistunut heidän asiakastyytyväisyys kyselyynsä ja siksi hän soittaa minulle kertoakseen että minulla on käyttämättä 40 euroa rahaa. Eli käytännössä neljäkymppiä alennusta lehden kestotilauksesta.

Myyjän taktiikka perustui epärehellisyyteen. En ollut osallistunut heidän galluppiinsa, enkä ylipäätään minkään muunkaan firman asiakaspalautteluun, en koko ikänäni, jotain satunnaista nuoruuden hairahdusta lukuunottamatta. Äänestän yleensä näissä asioissa jaloillani.

Kaiken kukkuraksi tämä oli tänä syksynä jo toinen samoilla sanoilla tehty lähestyminen tuosta samasta firmasta. Toinen yleinen tapa koukuttaa puhelimestaan yllätetty kuluttaja on kertoa kuinka "juuri nyt asiantuntijamme kiertää sillä seudulla…"

Mitähän siitä tulisi jos galleristi soittelisi tuiki tuntemattomille ja kertoisi että heillä on 200 euroa rahaa käyttämättä koska nämä ovat osallistuneet taannoin "kuinka tyytyväisiä olette gallerian näyttelytarjontaan" tms. huu-haa kyselyyn. Ja että rahat voi hyvin "saada itselleen" parin-kolmen tonnin ostoksen yhteydessä.

Entä jos galleristi soittelisi läpi tietyn alueen koteja ja kertoisi kuinka "taiteilijamme on juuri siinä lähistöllä potrettia tekemässä ja että hän voisi hyvin myös tulla maalaamaan muotokuvan teistä"? Halvemmaksikin homma tulisi kun maalattaisiin usempi kärpänen kerrallaan. Mahtaisiko toimia?

Osa-aikaista leppoistelua

Viikko hujahti tilaustyötä tehdessä kuin siivillä. Syksy on kohta vaihtumassa jouluun. Vuosi hupenee silmissä. Kaksoistornien sortumisesta on liki kymmenen vuotta ja muurin murtumisesta yli kaksikymmentä. Hetki sitten lapset ryömivät vaipoissaan, nyt nuorimmainenkin alkaa olla aikuinen.

Elämä menee nopeasti ja huomaan miettiväni jälleen kerran sitä mikä on oleellista, mikä tärkeää, sitä mihin jäljellä oleva aika kannattaisi harkiten tuhlata. Kaikkea mielenkiintoista en yksinkertaisesti ehdi. Kaikkea tärkeäksi luulevaani en myöskään pysty tekemään, koska raha pakottaa juoksemaan. Mietin onko leppoistaminen tai downsiftaus tavalliselle tallaajalle jotain kummallista muotilehti-utopiaa johon oikeasti kykenevät vain ne joilla siihen on varaa ja vähän vastuita?

Elämä menee kokoajan kehittyneempään suuntaan ja yhteiskunta, toiminnot, yhteisöt jakaantuvat yhä pienempiin yksikköhin. Tämä kai tarkoittaa sitä että kaikki muuttuu yhä kalliimmaksi ja kalliimmaksi. Käykö tässä niin että kansa punnertaa aina korkeaan eläkeikään, koska historian/kohtalon iso ratas vain pyörii siihen suuntaan, eivätkä arjen realiateetit anna mahdollisuutta hitaampaan elämään, kuin joillekin harvoille?

Saisinpa äkkiä isomman tilauksen, sen turvin olisi mahdollista leppoistella edes hetki osa-aikaisesti.

Jokeri-hahmolle kenkää tasa-arvon nimissä!

Eilisen lotto arvonnan yhteydessä kerrottiin taas vitsi, joka kuului kategoriaan "kasku jossa ovela vaimo pettää hölmöä miestään". Vitsien maailmassa tämän lajityypin leiskautuksia löytyy vaikka kuinka paljon. Kaava on aina sama: vaimo häärää rakastajansa kanssa ja miehelle asia selviää jonkin naurettavan seikan kautta. Mies paljastuu hyväuskoiseksi narriksi ja saa ansaitemansa naurut.

Jäin miettimään miksi olen kuullut vastaavia elämäni aika vaikka kuinka paljon, mutta en muista yhtään vitsiä jossa nauretaan tyhmälle vaimolle kun mies vedättää häntä petipuuhillaan. Naisille ei yksinkertaisesti saa nauraa näissä asioissa. Asia on jonkin sortin tabu. Mistähän tämä johtuu?

Liippaako liian läheltä tosielämää vai muuttuuko vitsi heti jonkin sortin sovinistiseksi pamfletiksi jos naiselle nauretaan? Vai onko niin että miehet kertovat näitä juttuja lähinnä toisilleen ja myös nauravat itselleen? Millaisia vitsejä naiset sitten kertovat toisilleen vai kertovatko lainkaan?

Käyttävätkö miehet huumoria keinona, jonka avulla arjesta tulee siedettävämpää ja naisilla taas on omat välineensä arjen raskautta vastaan, kuten puhuminen, empatia ja jakaminen? Onko tämä todella näin musta-valkeaa tai mies-naisrooli sidonnaista?

Nykyisin näkee jo naisten tekemiä sketsejä ja ohjelmasarjaa, mutta silti miehen dominoivat huumorin kenttää. Onko niin että miehet ovat lähtäkohtaisesti enemmän narreja kuin naiset, kuten se lauantai illan Jokeri.

Vaikka Jokerin on ilmeisesti tarkoitus keventää lottoarvontaa, niin mielestäni se on hahmona hieman tekohauska. Siksi vaadin, ja myös tasa-arvon nimissä, että Jokeri saa kenkää ja tilalle palkataan Jokeriina tuomaan lisää naisnäkökulmaa huumorin kentälle.

Kesänäyttelyt ja jäätelöbarometri

Kesänäyttelyssä taitaa olla kaikkein oleellisinta sopiva sää. Arvelisin että oikeanlainen sää on jopa näyttelyn sisältöäkin tärkeämpi (yleisö)menestystekijä näyttelylle.

Jos on liian kuuma, kuten viime päivien yli 30 astetta, niin ihmiset muuttuvat leijoniksi ja jäävät varjoihin makailemaan ja sulattelemaan grilliruokiaa. Jos taas sää on liian sateinen tai muuten kurja niin sekään ei ole hyvä. Silloin porukat pysyvät kotona ilmoja päivittelemässä ja katselevat videoita.

Oikea kesänäyttelyn lämpötila on noin 19-22 astetta ja ilmassa kohtuullisesti vesileikkeihin sopimatonta pilvipoutaa ja lievää harmaata sateenuhkaa. Tällaisessa säässä ihminen lähtee liikkeelle, autoilee ja käy tutkimassa lähitienoot ja vähän kaempaakin. Homo Sapiens haluaa nyt seikkailla, etsiä elämyksiä ja saada uusia ajatuksia päähänsä. Aistit valpastuvat ja tielle osuvan taidenäyttelyn viettelevä kutsu vetää puoleensa, kuin jäätelökioski kuumalla rannalla.

Jäätelön myynti ja taiteen kiinnostavuus ovat kuin vastavoimia. Silloin kun jäätelökioskeilla jonotetaan, silloin on kesänäyttelyissä hiljaisempaa. Ja päin vastoin.

Viihdekuvataiteilijan kivitys

Viihde on ajankulua ja viihtymistä hyvää mieltä tuovien asioiden parissa. Joku viihdyttää itseään saippuasarjoilla, toinen ratkomalla ristikoita. Viihteenä pidetään kaikenlaisia asioita urheilusta lööppijuoruiluun ja populaarimusiikista kepeisiin kirjoihin.

Hieman yleistäen, viihde on lähes mitä tahansa koko kansan sirkushuvia, jonka parissa voi viettää aikaa, kun ei ole parempaakaan tekemistä.

Taiteessa vahditaan tiukasti rajaa viihteen ja ”oikean” taiteen välillä. Mutta onko raja vain harhaa, sillä mitä muutakaan taide on, kuin viihdykettä eliitille, korkeakulttuuriseen muotoon pakatuna?

Taiteen kentällä eivät viihdekuvataiteilijat hihhuloi, lööpeissä ehkä, mutta eivät teoksissa.

Jos taideteoksesta tulee vitsi, niin se heitetään kentältä tylysti jäähylle tai tuomitaan kova-äänisesti viihteen kadotukseen. Huumoria saa taiteessa toki olla, mutta sen tulee olla älyyn verhottua hyväntuulisuutta, joka avautuu vain fiksuimmille.

Taiteesta on kehittynyt eräänlainen uusi uskonto, jonka opin puhtautta vaalitaan kollektiivisesti ”oikeiden” taiteiljoiden ja erilaisten taidekentän kirjanoppineiden johdolla. Taideuskonnon ytimestä löytyy niin sanottu ”vapaa taide”, mikä tarkoittaa sitä että taideteos on syntynyt ”puhtaasti”, ilman kaupallis-viihteellisiä tai muita mielisteleviä motiiveja. Käytännössä vapaa taide pitää sisällään kaikenlaisia teoksia, joissa ”tutkitaan valoilmiöitä peiliheijastusten avulla” tai ollaan eritavoin yhteiskuntakriittisiä.

Kantaaottavuus onkin taiteessa nyt muotia, jopa siinä määrin, että siitä on tullut vapaalle taiteelle lähes synonyymi. Mikä taas tekee vapaudesta harhaa, sillä aina kun jotain aatetta julistetaan, niin sen sitomia ollaan. Kenen lauluja laulat, sen orja olet.

Ainoa todellinen vapaus taiteessa löytyy luovasta työskentelystä ja niistä hetkistä kun mielenkiintoinen työvaihe vie mennessään, ja ajan ja paikan kahleet katoavat. Vain tällöin voidaan puhua todellisesta vapaudesta taiteen yhteydessä.

Mutta tämähän ei passaa, sillä myös viihteen tekijät kokevat vastaavia flow hetkiä ja insinöörit samoin. Oikeaoppisuus vaatii ettei harhaoppisia suvaita, siksi viihteen tekijät tullaan jatkossakin kivittämään ulos taiteen kentältä.

Rajoja

Usein kuulee väitettävän että nyt on kyseessä uusi ns. rajat ylittävä tai rikkova taideteos. Tämä väite ei oikeastaan pidä paikkaansa, sillä taiteessa ei rajaa voi ylittää, koska silloinhan ollaan sillä alueella, jota ei enää kutsuta taiteeksi.

Pikemminkin on kyse siitä että rajaa siirretään hieman uuteen paikkaan. Ollaan siis yrittämässä "uutta" taiteen kisaennätystä, tavoitteena taiteen alueen uudelleen määrittely ja tuoreet aluevalloitukset.

Ja näin se mitä kutsumme taiteeksi laajenee yhä isommaksi ja vaikeammin hallittavaksi möhkäleeksi. Taidetta alkaa nykyisin olla aika moni asia, ja ehkä joskus tulevaisuudessa melkein mikä tahansa.

Taide liitetään moneen asiaa. Puhetta on meikkitaiteilijoista, puutarhataiteesta, tatuointitaiteesta, tulitaiteilijoista, puistotaiteesta, verkkotaiteesta, sosiaalisesta taiteesta, vesitaiteesta.

Löytyy hiekkataidetta, lumitaidetta, jäätaidetta, kenkätaidetta, kakkutaidetta, sokeritaidetta, kampaamotaidetta, hitsaustaidetta ja sitä rataa...

Ehkä joskus kampauksetkin päätyvät taidemuseoon, elleivät jo jossain ole.

Elinkautista

"Elämä on usein niin elinkautista", näin asian Juhani Siljo joskus kiteytti. Otan tähän kuitenkin hieman toisenlaisen lähestymisen ja sanon että elämä on taulu.

Asia on nimittäin niin, että nuorena elämä on (noin yleensä jos olosuhteet ovat normaalit) suuri mahdollisuus, kuin maalaamaton taulu. On valtava määrä erilaisia mahdollisuuksia miten edetä eteenpäin. Vielä ei ole lyöty lukkoon mitä kenestäkin isona tulee. Maailma odottaa ottajaansa.

Sitten elämä lähtee kuljettamaan luovan prosessin lailla. Teemme valintoja, lisää valintoja ja näiden valintojen päälle taas uusia valintoja. Jokainen valinta johtaa meitä johonkin tiettyyn suuntaan.

Matkan edetessä valittu reitti sulkee pois muita mahdollisia reittejä ja näin elämä menee, kunnes ollaan tilanteessa jossa on vain yksi tai vähän mahdollisuuksia jäljellä. Valinnoilla on syyt ja seurauksensa jotka vaikuttavat kokonaisuuteen.

Perhe-elämä ja lapset karsivat elämästä sinkkuuteen liittyviä asioita. Ja jos valitset nuorena kapea-alaisen ammattiuran niin vaihtoehdot ovat vielä vähäisemmät myöhemmin. Tunnen erään kaverin joka satsasi kaikkensa painonnostoon ja vain painonnostoon. Nyt viisikymmpisenä hän edelleen pyörii saleilla painonnostokenkineen ja tekee sekalaisia hanttihommia leipänsä eteen. Hänen vaihtoehtonsa ovat siinä.

Tietyllä tavalla myös taide on tälläinen tie, matka jolta ei ole paluuta. Keski-ikäiset taiteilijat eivät vaihda alaa, siirry vaikkapa insinööreiksi. Malja juodaan loppuun, niinkuin taulut tehdään valmiiksi. Puolivalmista on mahdoton muuttaa aivan toisen näköiseksi, ellei sitten rappaa umpeen ja aloita riittävän alusta.

Toki joskus käy niin että insinööri yrittää ryhtyä taiteilijaksi. Yllättävän usein kuulee ihmisten suista tämän suuntaisia haaveita. Yleensä kuitenkin nämä alanvaihtajat joutuvat toteamaan aika pian että tapahtui virhe laskelmissa. Juna meni jo vuosikymmeniä sitten.

Rakkauden vastakohta

Luin Merin kirjoituksen rakkaudesta ja erilaisista rakkauden määritelmistä vanhojen tietosanakirjojen, pohjalta. Jäin miettimään vanhaa fraasia rakkaus on vihantunteelle vastakkainen tunne, joka näyttää yhä olevan voimissaan.

Nimittäin, jos rakkautta katsotaan luovuuden näkövinkkelistä ja ajatellaan että luovuuden tila on eräänlaista rakastumista työhön uppoutumiseen (tai rakastumista omiin ideoihinsa), niin silloin vastavoimana ei suinkaan ole viha vaan pelko.

Viha saattaa päin vastoin jopa motivoida tekemistä ja saa "sisuuntumaan", jolloin luovuuteen voi tulla uutta puhtia. Mutta pelko on se joka lamauttaa kaikenlaiset rakkaudet ja saa käden vapisemaan niin ettei ajatus eikä järki kulje ja tekemisestä tulee helposti väkisin yrittämistä ja panikointia.

Näin ainakin tässä rakkaudenlajissa, jota myös vapaaksi taiteilijuudeksi kutsutaan, joka on tosiasiassa erään sortin itserakkautta. Suurin pelkohan taiteilijalle on se ettei saisi enää toteuttaa omia rakkaita ideoitaan ja pikkuitsekästä elämäntapaansa.

Toki vihaakin näissä kuvioissa on. Pistäähän se vihaksi kun apurahalautakunta ei taaskaan huomaa "rakastaa", vaan antaa tylyt rukkaset ja taiteilijan rakkaudesta riutuminen se vain jatkuu...

Taiteessa suurinta ei ole rakkaus vaan itserakkaus. Mikä lienee rakkauden syvin olemus arjessa ja ihmissuhteissa?

Taidelainaamon muusat

Mitä taiteisiin tulee niin alun perin - eli antiikin aikoina - ajateltiin että runous ja musiikki ovat jumalallisia. Kuvanveistoa ja maalausta taas pidettiin hikisinä alempiarvoisina käsityöhommina.

Museo (kreikaksi mouseion), paikka jossa siis palvomme nykyisin kuvataiteita, tarkoitti alkujaan muusille omistettua paikkaa.

Antiikin muusia eivät pahemmin nykyiset visuaaliset taiteet kiinnostaneet ja tämä näkyy hyvin muusien tehtävissä, jotka Hesiodos kuvaili 700-luvulla ekr.

Muusia oli yhdeksän: Euterpe vastuualueenaan huilunsoitto, tanssin muusa Terpsikhore, tähtitieteen Urania. Kleio edisti historiaa, komedian muusana hääri Thalein, tragedian parissa toimi Melpomene, lemmenrunouteen oli erikoistunut Erato, kuororunoudesta vastasi Polyhymnia ja epiikasta muusa Kalliope.

Ei siis liittymäkohtia nykyiseen taidemuseolaitokseen, ellei sitten tragediaa lasketa. Taiteilijan elämä kun saattaa joskus kuulua juuri tähän kategoriaan ja teoksetkin ovat siitä pudonneita tragedian hedelmiä.

Aikalailla kirjallisuudesta innostunutta porukkaa ovat nämä alkuperäiset muusat. Vain huilunsoitto, tähtitiede ja tanssi ovat jotain muuta. Ehkä tämän takia taidekentällä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota taidelainaamoihin, joita jo on muutamien kirjastojen yhteydessä.

Taidelainaamot puolustavat paikkaansa. Ne levittävät taidetta aika hyvin ja tavoittavat paljon sellaisia ihmisiä jotka eivät muuten museoissa käy. Mutta lisää tarvitaan, vaikka taidelainaamo kaikkiin suurimpiin kirjastoihin. Tavoitteen toteutuminen ei luulisi olevan ainakaan muusien vastustuksesta kiinni.

Amatööri

"Amatööri" on ranskan kielestä (amateur) meille rantautunut ilmaisu, jonka pohjalla taas on latinaa, amator ja erityisesti verbi rakastaa, amo. Amatööri on siis asiaansa rakastunut henkilö, joka suurella intohimolla ja sydämmen palolla harrastaa jotain.

Harmi vain etteivät intohimot takaa laatua tosielämässä. Esimerkkinä asiasta oheinen kuva Viherlaaksosta läheltä Tuohistanhuaa. Amatöörimetsuri on katkonut puut mukavasti suoralla selällä. Ilmeisesti rakkaus moottorisahan pärinään ja kaatuvien puiden ryskeeseen tekee niin sokeaksi ettei testosteronin jäykistämä "kaatomies" näe millaisia kantoja tekee.

Tässä näkyy hyvin myös amatöörimeiningin ja ammattilaisuuden ero. Pelkkä intoilu ja "rakkaus" eivät yksin takaa kelvollista lopputulosta.

Samaisesta syystä kierrän kaukaa kaikki ne näyttelyt, joissa sunnuntaimaalarit ja taiteilijaksi ryhtyneet sisustaja esteetikot "kertovat tunteitaan väreillä" tai "toteuttavat pitkä-aikaista unelmaansa".

Mieluummin kuljen siellä missä kantoja ei huomaa ja maisemaa voi katsella aivan rauhassa.

Vuoden Muusa-palkinto

Taiteilijoiden toimeentuloa ja sen niukkuuta on tutkittu viimevuosina kiitettävästi mm. Taiteen keskustoimikunnan taholta. Katsauksissa on selvitelty taiteilijoiden tulolähteitä, työmarkkina-asemaa ja apurahojen vaikutusta taiteilijan identiteettiin.

Kuitenkin yksi tutkimuskategoria sivuutetaan täysin, nimittäin "muut tulonlähteet", eli käytännössä omat säästöt ja läheisten tuki taiteilijalle, kuten puolison suorittama sponsorointi.

Asian tärkeys tiedetään ja tunnetaan taiteilijoiden keskuudessa varsin hyvin. Milloin kenelläkin on "varakas puoliso, helppohan sillä..."

Kun mietitään keinoja taiteilijoiden toimeentulon kohentamiseksi, niin miksei sitten saman tien voisi nostaa tämänkin näkökohdan lähempään tarkasteluun.

Jos osalla taiteilijoista toimeentulo ei ole kiinni taiteen myynnistä tai muusta omasta työpanoksesta, niin mikä vaikutus tällä on taiteen yleiseen hintatasoon tai taidekentän perustoimintoihin? Tai vaikkapa taiteilijoiden halukkuuteen taistella yksimielisesti oikeuksiensa puolesta?

Entä, pitäisikö apurahojen jakamisessa ottaa paremmin huomioon myös puolison tulotaso? Tai mitä eroa sillä on jos saa tukea puolisoltaan mies- tai naistaiteilijana?

Ja jos tämä todetaan aidosti merkittäväksi ja taiteilijoiden toimeentuloa parantavaksi asiaksi, niin silloinhan alan järjestöjen kannattaisi perustaa taiteilijoiden ja taidetukihenkilöiden parinvälitys toimisto. Tällä "lemmentoimistolla" saattaisi olla enemmän positiivista vaikutusta, kuin konsanaan hitailla kamppailuilla paremmista sosiaaliturvista ja vastaavista.

Ja ehkä myös voisi jakaa "vuoden muusa palkintoja" kunnianosoituksena niille jotka ovat uutterimmin tukeneet oman taiteilija-siippansa rämpimistä hötteisellä suolla, jota myös taiteilijaelämäksi kutsutaan. Ja miksei myös voisi jakaa tukemis-touhussa vararikon partaalle joutuneille muusille "valtion muusaeläkettä?"

Tärkein yksittäinen tekijä taiteilijan kaikinpuolisen hyvinvoinnin takaa löytyy siitä ihan vierestä. Jos taiteilijalla menee parisuhteessaan hyvin niin silloin taiteilutkin sujuvat paremmin.

Todennäköisyyslaskelma

Joskus kun ajattelen elämää, niin mieleeni nousee Juhani Siljon lausahdus, "Elämä on usein - niin elinkautista."

Näin se vaan taitaa olla. Nuorena oli ikäänkuin koko elämä avoinna ja mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Kun elämä sitten etenee, niin jokainen valinta sulkee pois joukon muita mahdollisuuksia. Ja tehdyt valinnat yleensä johtavat vain sinne missä on tehtävä uusia otettua suuntaa vahvistavia valintoja.

Joskus myös "kohtalo", sattumat tai muut ihmiset valitsevat puolestamme. Aika usein olen tavannut jonkun joka keski-ikäisenä katuu ammatinvalintaansa, jonka teki vanhempiensa ohjauksessa.

Jos valintojaan ei osaa kyseenalaistaa, niin valinnan mahdollisuudet, vaihtoehdot hupenevat ja jäljelle jää yksi polku, jota pitkin on sitten tallustettava. Aika harva osaa kyseenalaistaa valintojaan ja tämän ovat myös erilaiset pelurit havainneet.

On kolme kippoa ylösalaisin ja yhden alla palkinto. Pelin nimi on "kumpi saa palkinnnon". Peluri pyytää valitsemaan yhden kipon ja "asiakas" valitsee. Sitten käännetään yksi kippo nurin ja se on tyhjä. Seuraa uusi kysymys, haluatko vaihtaa valintaasi, kun jäljellä on enää kaksi?

Ja suurin osa ihmisistä ei vaihda, vaikka vaihtaminen kannattaisi, sillä jos pitäytyy alkuperäisessä valinnassaan ovat mahdollisuudet edelleen yksi kolmesta, mutta jos tekee uuden valinnan, niin silloin valitsee vain kahdesta ja mahdollisuudet ovat yksi kahdesta.

Valitsemattomuus on eräänlainen valinta. Silloin sitä löytää onnensa sieltä minne virta vie. Tuttu suomi-iskelmä rallattaa, "näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti..."

Hienotunteisuus ja kalakeiton zen

Meillä kävi vieraita tuossa jokin aika sitten. Yleensä kokkaukset hoitaa emantä, mutta tällä kertaa sovittiin että minä valmistan jotain niistä viidestä ruokalajista jotka osaan. Päädyttiin kalakeittoon. Ryhdyin puuhaan ja soppa onnistui hyvin, jopa poikkeuksellisen maukkaasti.

Vieraat saapuivat ajallaan, ja ei muuta kuin keittoa maistelemaan. Hämmästys levisi kun selvisi että kulinaarinautinto olikin "itsensä taiteilijan" tekemä, ja kohta joku vieras ehdottaa että "eikös sun kannattaisi perustaa ravintola, kun näin hyvää herkkua teet?"

Vastaavaa kommentointia olen kuullut myös pihan ja puutarhan kivitöitä tehdessäni. "Taiteellisia kivitöitä tarjolla" firma olisi minulle kuulema hyvä idea. Ja kerran joku ehdotti halkobisnestä, kun homma käy niin näppärästi.

Ongelmahan näissä sinänsä hyvää tarkoittavissa ehdotuksissa on se, ettei minulla ole pienintäkään aikomusta vaihtaa alaa ja ehdotukset tuntuvat joskus loukkaavilta. Mikä joku toinen on sanomaan kenellekään aikuiselle mitä tämän pitäisi elämällään tehdä?

Ajattelen että ehdotusten taustalla lienee kaksi motiivia. Joko ajattelumme on niin jatkuvan kasvun ja rikastumisen toiveen läpikyllästämää, että aina kun nähdään tilaisuus rahan tekemiseen, niin siihen kiinnitetään heti huomio. Ja ikään kuin sanotaan toiselle, "etkö näe että siinä olisi tilaisuus rikastua?" Eli elämän tarkoituksena on rikastuminen ja kaikki muu on toissijaista.

Toinen vaihtoehto on se että taiteilijuus nähdään niin surkeana elämäntapana, että tälle vihjaillaan hienovaraisesti ulospääsyn mahdollisuuksia kurimuksestaan. Taiteilijaa yritetään ikäänkuin "parantaa" kelpo kansalaiseksi.

Oli miten oli, niin toivoisin hienotunteisuuden tulevan taas muotiin. Jos halutaan apua antaa, niin sen voi toki tehdä sellaisella tavalla joka asianomaista aidosti auttaa, vaikkapa tuomalla taiteenystävä tuttava taiteilijan luo teoksia katsomaan.

Elääks tällä?

Silloin kun tapaan taidekentän ulkopuolisia ihmisiä, minulta kysytään yleensä kahta kysymystä: "Onkos sulla näyttelyitä tulossa?" ja "No, mitenkäs taiteilijan bisnekset sujuu?"

Ensimmäistä kysyvät yleensä ne joita kulttuuriasiat muutenkin kiinnostavat. Jälkimmäistä taas kysyvät ne joita kulttuuririennot eivät pahemmin innosta. Joskus tämä sama kysymys muodossa esitetään rohkeammin muodossa: "Elääks tällä?"

Molemmat kysymykset ovat oikeastaan small-talk tyyppisiä keskustelun avauksia, jotka ikäänkuin kuuluu esittää taiteilijalle. Kysymyksiä, joista on hyvä lähteä liikkeelle.

Harva on oikeasti kiinnostunut taiteilijan kyvystä maksaa laskunsa tai missä taiteilija näyttelynsä pitää. Joskus toki näyttelykysymys on tarkoitettu vihjeeksi, että kutsua voisit laittaa tulemaan.

Myös kolleegoille esitetään näitä samoja kysymyksiä. Ehkä on niin että taiteilijan ammatti hahmotetaan edelleen stereotypioiden, taiteilija-kliseiden ja erilaisten taiteilija-mielikuvien kautta. Ja siksi on myös muodostunut tavaksi kysyä taiteilijoilta näitä kliseemäisiä kysymyksiä.

Kuulin "elääks tällä" kysymyksen ensimmäisen kerran jo reilut parikymmentä vuotta sitten ja senkin jälkeen olen kuullut sen useita kymmeniä kertoja. Silti en oikein vieläkään osaa siihen vastata. Viimeisimmälle utelijalle sanoin: "Ilmeisesti elää, koska olen yhä hengissä."

Taulunostaja

Ateljeen pöydällä grafiikan työ odottaa taulunostajaa, jonka pitäisi noutaa teos lähiaikoina.

Taulunostaja on termi, jota taiteilijoiden parissa käytetään varsin yleisesti. Se on sopivan neutraali ilmaisu, jolla pidetään kaupallisuus ja rahan taidetta saastuttavat vaikutukset piilossa. Ostajasta puhuminen tekee taiteilijasta ikäänkuin kaupallisuuden viattoman uhrin, joka joutuu, itsestään riippumattomista syistä, ostotoimenpiteiden kohteeksi. Tosi taidetta ei myydä, ainakaan aidon taiteilijan itsensä toimesta. Tosi taidetta yksinkertaisesti ostetaan.

Asiakkaasta puhuminen on taiteilijalle haitallista, sillä asiakkuus tuo mukanaan kaupallisuuden koko repertuaarin: myynnin, markkinoinnin ja mainostamisen. Ja nehän vasta ovatkin taiteilijan imagolle haitallisia. Siksi taiteilijalla ei ole asiakkaita, vaan hänen "taiteellaan on ystäviä". Ja sitten kun ystävyydet syvenevät, syntyy taulunostajia.

Mainontaa taiteilija ei myöskään tee. Hän on vain "esillä" tai "järjestää näyttelyn", asiaan liittyvien "hoidettavien asioiden" kera.

Eikä tilaustöitä kukaan etsi. Ne vaan kummasti ilmaantuvat. Taiteilijalta yksinkertaisesti tilataan. En ole koskaan kuullut jonkun kolleegan kertovan kuinka hän tarjosi teosta tehtäväksi ja joutui tekemään paljon myyntityötä taidekaupan eteen. Tämä seikka ohitetaan varsin järjestelmällisesti, vaikka juuri myyntityö, alustavat keskustelut, yms. asian ympärillä tapahtuva yrittäminen, saattavat viedä enemmän aikaa kuin itse teoksen tekeminen. Kukaan ei halua olla kaupallinen taiteilija, koska se tarkoittaa samaa kuin huono taiteilja. Taiteilija on "vapaa taiteilija" eikä mikään järjestelmään kahlittu "yrittäjä".

Ja niinpä taidekentällä on käynnissä laajamittainen roolipeli, johon taiteen ystävät, näyttelyn järjestäjät, keräilijät, tilaajat, mesenaatit ja vapaat taiteilijat osallistuvat sovittujen pelisääntöjen mukaan. Ja tässä pelissä oikeilla nimillä puhuminen on rangaistavaa.

Tänään joudun vapaana taiteilijana sietämään "ostajaa" ja tammikuussa saan taas uhrautua kun tilaustyö "tulee" puun takaa kuin mikäkin yllätys.