Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Taide kapitalismina ja sitaattina

Kuuluisiin taideteoksiin ja kuviin liittyviä viittauksia näkee usein niin taiteessa kuin mainoksissa ja populaarikulttuuriin liittyvissä yhteyksissä. Yksi viimeaikainen viitaus oli viime joulukuussa  Hesarissa ollut kuva pyllistelevästä Antti Tuiskusta. Kuva on ilmeisen suora sitaatti Robert Mapplethorpen kiistanalaiseen homoeroottiseen omakuvaan, jota käytetiin teosesimerkkinä Yhdysvaltalaisessa sananvapauteen, siveettömyyteen ja taiteen julkiseen rahoitukseen liittyvässä tunnetussa oikeudenkäynnissä. Tapausta puitiin kongressia myöten vuosina 1989–1990. 

Mapplethorpen kuva ei ole laajalle yleisölle samalla tavalla tuttu kuin esimerkiksi aikoinaan hyvin laajasti levinnyt kuva Iwo Jiman lipunnostosta  tai kuten muutama vuosi sitten uutisvälineissä levinneet kuvat hukkuneesta pakolaispojasta. Kuva on kuitenkin tiedossa siellä missä pohditaan taiteen rajoja, sitä mitä taiteen nimissä saa tehdä ja mitä ei. Esimerkiksi tämän tekstin kuvituksena olevassa kuvassa on hyödynnetty Anita Sepän tekemän Kuvataideakatemian oppikirjan Kuvien tulkinta sivua, jolta kyseinen kuva löytyy.

Jotkut taideteokset voivat olla erittäin tunnettuja, kuten esimerkiksi Leonardon da Vincin Mona Lisa, Michelangelon Daavid patsas tai Edvard Munchin Huuto. Ilmeisin suomalainen taideteosjulkkis on Simbergin Haavoittunut enkeli. Mona Lisasta voisi sanoa, että se on oikeastaan jo jonkinlainen kansainvälinen superjulkkis, joka luonna turistimassat tungeksivat ottamassa selfietään. Tässä lyhyt netistä löytyvä video Mona Lisasta kännykkäkuvaajien piirityksessä. Kuuluisuudessa on ilmeistä vetovoimaa.

Melko tuore tunnettuun valokuvaan viittaaminen taiteen keinoin tapahtui kolme vuotta sitten kun kuvanveistäjä Pekka Jylhän kopioi yllä mainitun hukkuneen pakolaispojan olemuksen sellaisenaan veistokseksi. En tiedä Jylhän, tai muiden aiheeseen tarttuneiden motiiveja, enkä lähde niitä tässä arvailemaan, mutta mielestäni tällä tiellä taide muuttuu oudoksi riistoksi, kun mikä tahansa aihe voidaan ottaa hyötykäyttöön omiin taiteellisiin tarkoituksiin. Taiteesta tulee tällöin kapitalismin ovela muunnos, jossa rahan sijaan kartutetaan taidepääomaa. Tavanomaisessa kapitalismissa mikä tahansa kelpaa kauppatavaraksi, tässä muunnoksessa aiheeksi.

Mapplethorpe on vastenmielisen valokuvansa kanssa tavallaan rehellisempi. Hän ei ratsasta muiden epätoivolla vaan puhtaasti ihka omilla perversiollaan tunkemalla piiskaa omaan ahteriinsa. Kun pakolaisongelma tai muu inhimillinen epäkohta paketoidaan esteettiseksi objektiksi ja tuodaan valkoiseen galleriatilaan käy helposti niin, ettei katsoja näe ongelmaa vaan objektin, koska näyttelyssä objektiin suhtaudutaan taideteoksena. Näin tapahtuu esteettinen etääntyminen. Näennäisen raflaavia etäännettyjä aiheita on turvallista "kauhistella" hyvin pukeutuneena kuohuviinilasillisen ja small talkin lomassa.

Tästähän museoita on syytetty ennenkin. Ei tämä mikään uusi asia ole. Kun mikä tahansa aihe tai esine revitään irti alkuperäisestä yhteydestään ja tuodaan museoon, niin se muuttuu museoesineeksi, ja sellaisena sitä myös katsotaan. Itse inhoan juuri tätä kuvataiteeseen liittyvää elitististä juonnetta. Mielestäni ei-esineelliset taiteenlajit – kirjallisuus, teatteri, elokuva, video, dokumenttielokuva – sopivat tavanomaista kuvataidetta paremmin maailmanparantamistarkoituksiin.

Huomion arvoista on, että Mapplethorpen kuva ei aiheuta vastaavaa esteettistä etääntymistä vaan päin vastoin.  Jo kirja sivulta kuvan välittämä tuulahdus homoeroottisesta sadomasokistisesta alakulttuurista pöllähtää keski-ikäisen hetetomiehen tajuntaan niin että inhottaa. Suutarina hän omalla tavallaan pysyy lestissään.

Sinänsä tässä ei kannata sen enempää pohtia miksi Tuisku haluaa tulla rinnastetuksi juuri tuohon valokuvaan. Tai onko rinnastus kenties valokuvaaja Anni Koposen ajatus. Oli sitten kyse jonkin asteen lukkarinrakkaudesta tai provokaatiosta, niin sitaatti on tainnut mennä Tuiskun kuulijakunnalta  ohi.