Näytetään tekstit, joissa on tunniste taiteilijan palkkatyöt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taiteilijan palkkatyöt. Näytä kaikki tekstit

14.2.2019

Sivutyö

Yleisesti on tiedossa, ettei taide elätä tekijäänsä. Niinpä valtaosalla taiteilijakuntaa onkin muita tulolähteitä. Joku onnekas on apurahalla. Yleisemmin opetetaan. Luulen kuitenkin, että opettamismahdollisuuksien löytyminen vaikeutuu entisestään taiteilijoiden ylitarjonnan ja ylikoulutuksen takia. Tulevaisuudessa saattaa nimittäin tilanne olla se, ettei taideopettajan vakansseja löydy kuin kuvataiteen tohtoreille.

Yksi vaihtoehto on valita sivutyö kokonaan taiteeseen liittymättömältä alalta. Näin olen itse tehnyt. Viime vuodet olen tehnyt kolmena päivänä viikossa suntion/vahtimestarin töitä Espoon tuomiokirkkoseurakunnassa. Työvuorot painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin, mikä sopii hyvin yhteen taiteen tekemisen kanssa. Aamuihmisenä ehdin usein taiteilla hyvän tovin ateljeessa ennen työvuoron alkua.

Käytännönläheiselle luonteelleni työ seurakunnassa sopii hyvin. Työpäivät ovat vaihtelevia ja tehtävät monenkirjavia vaihdellen tilojen järjestelystä kahvin keittoon ja varauskalenterin päivittämisestä veden lisäämiseen flyygelin kostuttimeen. Välillä työpäivä soljuu rauhallisesti kastejuhlien taustalla. Toisinaan saa juosta pää kolmantena jalkana, kun jokin tilaisuus täyttää kappelin ääriään myöten ja hihastavetäjiä riittää niin oikealle kuin vasemmalle.

Työ sopii myös hyvin taitelun rinnalle. Kun lähden kappelille niin keskeneräinen teos jää ateljeehen ja vastaavasti seurakunnan asiat on helppo jättää kappelille odottamaan seuraavaa työvuoroa. Minulla on ollut onni löytää luonteelleni hyvin sopiva sivutyö. Kirkko on ollut myös työnantajana selvästi ennakkokäsityksiäni (mainettaan) parempi ja joustavampi. Taiteilijakuntaa ajatellen soisin, että yhteiskunnassa olisi tarjolla selvästi enemmän mielekästä osa-aikaista vakituista työtä, jonka varaan voisi osaltaan elämäänsä rakentaa.

5.4.2017

Taiteilijat polkevat oravanpyörässään

Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään oheinen mielipidekirjoitukseni:


Taiteilija polkevat oravanpyörässään

Kuvataiteilijoiden kehno toimeentulo on yleisesti tiedossa. Taide ei elätä tekijöitään. Tähän liittyy rakenteellinen vääristymä, josta pitäisi puhua.

Kun leipä on tiukassa niin varmin keino pärjätä on saada apurahaa, joiden jakajat seulovat hakijamassan paremmuusjärjestykseen ansioluetteloiden perusteella. Cv:ssä parasta antia ovat laadukkaat näyttelyt ja teokset museokokoelmissa sekä taiteilijan aktiiviisuus. Tämän takia näyttelyiden jatkuva pitäminen ja museaalisen tilan valloitus ovat ikään kuin sisäänrakennettuja toimintamalleja kuvataiteen piirissä. Kaikesta taiteesta, joka tehdään, iso osa ei edes sovi minnekään muualle kuin museaaliseen tilaan.

Näyttelytoiminta on kuitenkin yleisesti ottaen tappiollista muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ja saadut apurahat päätyvät piilotueksi näyttelyvuokraa periville galleristeille. Oleellista tässä on se, että apurahojen tavoittelussa pärjätäkseen taiteilija on pakotettu osallistumaan – toimeentulon näkökulmasta katsottuna –  täysin järjettömään näyttelytouhuun oli sitten kyse galleria tai museonäyttelyistä, ja oli hänellä apurahaa tai ei.

Tässäpä dilemma taidepäättäjille. Mikä se sellainen taiteilija on, joka ei näyttelyitä pidä? Nykyisen taiteilijapolitiikan mukaan: Ei mikään.

Pekka Hannula
Taidegraafikko,
Espoo

15.7.2013

Apurahasysteemin ongelma selkokielellä

Ehkä tässä olisi vielä paikallaan hieman kiteyttää ongelmaa joka liittyy viimeaikaiseen keskusteluun apurahoista. Yritän selittää asian mahdollisimman selkeästi.

Ongelma tai epäoikeudenmukaisuus tai vääristymä liittyy näyttelytoimintaan. Näyttelyt ovat ainoa kanava jonka kautta taiteilijan on mahdollista rakentaa uraa, tuoda teoksiaan esille ja hankkia toimeentuloa, joko konkreettisen teosmyynnin kautta tai näyttelyssä tehtyjen mainetekojen kautta, jotka mahdollisesti myöhemmin realisoituvat esim. apurahoiksi.  Ongelma jota nyt hahmottelen näkyy selkeimmin ns. kaupallisen taiteen alueella ja kaupallisella taiteella tarkoitan kaikkea sitä taidetta, jolle näyttelyissä lätkäistään hintalappu. 

En lähde tässä saivartelemaan siitä kuinka hyvin mikäkin taide sopii myytäväksi tai missä tarkalleen kulkee ei-kaupallisuuden ja kaupallisuuden raja. Jos teos on esim. valmistettu orgaanisista materiaaleista, tilateokset jne, niin silloin ne jotka ylipäätään näitä ja vastaavia teoksia voivat ostaa, ovat lähinnä museot ja muut institutionaaliset tahot.  Sohvanpäällystauluja ja muuta 'kaupallista taidetta' voivat ostaa edellisten lisäksi myös aivan tavalliset yksityiset ihmiset. Kaupallisuus alkaa siitä kun hinta ilmoitetaan, kauppaa toivotaan ja raha alkaa liikkua. Kaupallisuutta voisi kuvata janalla, jonka toisessa päässä on vaikeasti myytävä taide, kuten esim tila-, performanssi-, yhteiskuntakriittinen-, poliittinen-, jne  ja toisessa päässä paremmin myytäväksi sopiva taide jota tehdään käsityöläisyyspohjalta esteettisiä asioita painottaen. (Tosin tämä on hieman teoriaa kun asiat taiteessa limittyvät ja kääntyilevät miten sattuu, jopa päälaelleen.)

Kaikki myyminen, myös taideteosten, on kaupantekoa mikä taas on tulonhankintaa, joka suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa pitäisi tapahtua tasavertaiselta pohjalta. Nyt apurahajärjestelmä vääristää kuvion. Käytännössä vain niiden taiteilijoiden joilla on ns. 'apuraha päällä' on mahdollista järjestää näyttely kelvollisessa galleriassa, koska kulurakenne on suuri ja toimii periaatteella 'taiteilija maksaa'. (Suomessa on vallalla vuokravetoinen systeemi, jossa näyttelypaikan pyörittäjä veloittaa muutaman viikon näyttelyajalta vuokraa välillä muutama satanen - useampi tuhat euroa + provisiot myynnistä.)  Nyt apurahat toimivat eräänlaisen piilotukena galleristeille ja muille näyttelyiden järjestäjille, mikä ei varmuudella ole apurahojen tarkoitus. 

Näyttelyitä on kuitenkin pidettävä sillä ne ovat, kuten jo sanoin, taiteilijan työssä se ainoa kanava jonka kautta uraa rakennetaan. Ja koska mitään muuta reittiä ei ole, niin myös tästä syystä tulisi jokaisella taiteilijalla (myös ei-kaupallisilla) olla sama mahdollisuus tavoitella onnistumista näyttelyiden kautta. Nyt apurahajärjestelmän puitteissa käytännössä päätetään etukäteen kenelle suodaan tähän mahdollisuus ja kenelle ei. Onnistumisen tai epäonistumisen tulisi tapahtua vain ja ainoastaan näyttelyn kautta, ei apurahojen vaikutuksesta.  Ongelma liittyy siis ammatissa toimimisen mahdollisuuksiin ja tämän pitäisi levätä oikeudenmukaisella perustuksella. 

Ja ongelma liittyy myös reiluun peliin  tulonhankinnassa ja koskee jokaista joka teoksiaan myy ja erityisesti niitä taiteilijoita, joiden taiteen myyntitulo, taiteen kokonaismyynti (liikevaihto) ylittää 8500 euroa vuodessa. Tämä on raja jonka ylittyessä lainsäätäjä katsoo ettei kyse enää ole harrastetoiminnasta vaan elinkeinosta, laittaa asianomaisen arvonlisäveron piiriin, antaa y-tunnuksen (pakollinen jokaiselle elikeinonharjoittajalle)  ja lähettää asian vakuudeksi taiteilijalle vuoden lopussa elikeinonharjoittajan verokaavakeen. On aivan samantekevää kokeeko olevansa 'yrittäjä' vai ei. (Itse en koe olevani yrittäjä sanan varsinaisessa merkityksessä, taiteilija-ammatinharjoittaja ennemmin.) 

Aina silloin kun ollaan ollaan lainkirjaimen mukaan tosiasiallisesti elinkeinon piirissä, jotain myymässä ja ostamassa, niin tulisi tämän tapahtua reilulta pohjalta, myös taiteen kohdalla. Ongelma on todellinen vaikkakin kaikenlaiset taiteen laatuasiat ja muut 'en ole mikään yrittäjä' -nyyhkytys vievät keskustelun helposti aivan kummallisille sivuraiteille. Se taiteilija jolla on y-tunnus ja väittää ettei kyse ole elinkeinosta vaan jostakin muusta, ei elä reaalimaailmassa tässä asiassa. En lainkaan puhu siitä mitä on oikea taide, tai hyvä tai huono taide, tai mikä on taiteen yhteiskunnallinen tehtävä. Puhun reilusta pelistä, oikeudenmukaisuudesta, silloin kun  taiteilijan ammatissa yritetään raapia leipää pöytään ja teoksille on asetettu jokin hinta, olkoon tekeminen taiteena kuinka hyvää tai huonoa tahansa.

Ongelman todellisuus myös Suomen Taiteilijaseurassa myönnetään. Mutta kun ratkaisu edellyttäisi todella radikaalia remonttia nykyiseen järjestelmään, niin tälle tielle ei ole haluttu lähteä. Tämä vääristymä ei katoa nykysysteemin taakse piiloutumalla tai yleistä perustuloa toivomalla, vaan ennemmin tai myöhemmin se tulee kohdata ja ratkaisuja on myös tehtävä. 

Ensimmäinen vaihtoehto tilanteen ratkaisuksi voisi olla samansuuruinen tuki kaikille, 'taiteilijatoiminnan tuki' tai 'taiteilijapalkka'. Hyvää tuessa olisi että sen myötä taiteilijapolitiikan hankauspisteet olisi helppo nähdä.  Esim: paljonko on tuen määrä, mistä lähteistä ja miten rahoitus järjestetään, ketkä tuen piiriin kuuluvat, paljonko tuen kanssa saa tehdä sivutyötunteja tai opiskella,   taiteilijoiden määrän kontrolli koulutukseen puuttumalla jne.

Toinen ratkaisu voisi löytyä vertaisarvioinnin muuttamisesta, niin että siinä poistettaan hakijoiden joukosta harrastelijat, sunnuntaimaalarit ja laadultaan muuten heikot. Ja sitten yksinkertaisesti arvotaan apurahan saajat kausittain. Tämä toisi  oikeudenmukaisuutta yllä esitettyyn ongelma kuvioon, koska selvästi useammille aukeaisi mahdollisuus työskennellä näyttelyitä varten apurahalla. Ja taidekauppaa tehtäisiin hieman reilummalta pohjalta.  Apuraha vuosilla voisi myös olla jokin katto jonka jälkeen henkilö ei enää voi osallistua arvontaan eikä saada apurahaa. 

12.7.2013

Keskustelu apurahoista jatkuu

Mukava todeta että viime sunnuntain mielipiteeni Hesarissa herättää vastakaikua. Tänään erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio ottaa  Suomen Kulttuurirahaston puolesta kantaa tilanteeseen. Laitan tähän suht spontaanisti heti näin aamutuimaan muutaman ajatuksen jotka nousivat tekstiä lukiessani mieleen.

Apurahan alkuperäisestä tarkoituksesta hän kirjoittaa: "Apurahalla on haluttu tarjota mahdollisuus taiteenharjoittamiseen myös köyhemmälle tai huonommin verkostoituneelle."

Taiteilijan köyhyys ei pahemmin ole mukana kuvioissa. Apurahat pikemminkin tuppaavat kasaantumaan samoille henkilöille. Yksi syy tähän on siinä että itse apurahan saamista pidetään ns. taiteellisena ansiona. Tämä johtaa vääristymään todellisen 'taiteellisen laadun' suhteen. Epäoikeudenmukaisuus tässä selviää pienellä ajatusleikillä: Jos kahdesta saman tasoisesta taiteilijasta toinen saa apurahan ja toinen ei, niin apurahan saanut on seuraavan apurahakierroksen arvioinneissa tullut taiteellisesti laadukkaammaksi kuin toinen, apuraha-meriitinsä ansiosta, vaikka kumpikaan ei olisi apurahakauden aikana tehnyt yhtään mitään. Apuraha siis tuppaa vääristämään taiteilijan laadukkuutta.

Huonommin verkostoituneelle apurahat ovat usein vain haave vaikka kuinka hyvää taidetta tekisi. Juuri Kulttuurirahaston kaltaiset säätiöt käyttävät arvioinneissaan ns. asiantuntija lausuntoja, suosittelijoita.  Tämän takia juuri nämä 'huonommin verkostoituneet' ja muut sosiaalisilta taidoiltaan heikommat, ym erakot ovat vääjäämättä alakynnessä apurahojen jaossa.

Apuhat tulisi kiireen vilkkaan poistaa meriittien joukosta ja samoin suosittelijoiden käyttö taiteen rahoituksessa tulisi myös lakkauttaa. Pysyköön taide pystyssä omilla jaloillaan eikä tukihenkilöihin nojaten.

Samansuuruinen tuki kaikille on paras ratkaisu. Mihin sitten rajat vedetään tuen suuruudessa sekä taiteilijoiden ja ei-taiteilijoiden välillä ei varmaan ole vaikeimpia pulmia mitä tässä maassa on kyetty ratkaisemaan. Itse kannatan hieman väljempää seulaa jolloin myös Suomen Taiteilijaseuraan kuulumattomilla ammattitaiteilijoilla olisi mahdollisuus tukeen. Ja myös verottajalla lienee oma tuntuma siihen kuka on ammattitaiteilija. Jaettava potti voisi muodostua valtion ja säätiöiden panoksen lisäksi myös muiden halukkaiden tahojen tuesta yksityishenkilöistä yrityksiin.

"Käytännöt, jotka liiaksi eriyttävät päätöksentekoa asiantuntijoille yleisön kokemusmaailman sivuuttaen, voivat olla pitkällä aikavälillä vahingollisia."  

Kenen kokemus taiteesta on oikea, aito tai paras. Onko sohvanpäällystaulujen ystävällä väärä taidekäsitys? Vai tuleeko oikea käsitys vain asiantuntijoilta?  Miksi? Kenellä on oikeus määrittää 'hyvä taide' kun henkilökohtaisella tasolla on kyse pitkälle mieltymyksistä makuasioista,  jostain määrittelemättömästä tunneasasta, minkä takia joku jostain teoksesta pitää, kuten sohvanpäällystaulusta.

"Poliittista ohjausta tarvitaan, sillä veronmaksajalla on oikeus vaikuttaa siihen, mihin varoja käytetään."  

"Päätösvallan  luovuttaminen taiteilijoiden korporaatioille johtaa taiteen merkityksellisyyden vähenemiseen." 

"Apurahajärjestelmään sisältyy erilaisten valtaklikkien muodostumisen vaara."

Mielenkiintoista nähdä kiinnostaako näin marginaalissa oleva asia politikkoja.

7.7.2013

Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Päivän Hesarissa oli mielipiteeni apurahajärjestelmään nivoutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta joka on ikäänkuin sisään rakennettu systeemiin. Kuva muutaman vuoden takaa Kumusta. En muista kenen näyttelystä.


Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Lii­sa Mayow kir­joit­ti Lauan­tai­es­sees­sä (HS Kult­tuu­ri 29. 6.) tai­teen te­ke­mi­sen ja yrit­tä­mi­sen vai­keas­ta suh­tees­ta; sii­tä, kuin­ka han­ka­laa asias­ta on yli­pää­tään kes­kus­tel­la il­man sa­vua.

On ai­van tot­ta, et­tä laa­jem­paa kes­kus­te­lua asias­ta ei käy­dä. Asian ym­pä­ril­lä va­lit­see vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ri, kos­ka tai­tei­li­juu­den tar­kas­te­lu am­mat­ti­na am­mat­tien jou­kos­sa ja tai­tei­li­jan elin­kei­no­na joh­taa sii­hen, et­tä ny­kyi­nen apu­ra­ha­jär­jes­tel­mä näyt­tää ko­vin van­han­ai­kai­sel­ta sys­tee­mil­tä, jo­ka pi­tää yl­lä epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja epä­ta­sa-ar­voa esi­mer­kik­si ku­va­tai­tei­li­joi­den kes­kuu­des­sa.

Näyttelytoiminta on ai­noa vä­li­ne, jon­ka kaut­ta ku­va­tai­tei­li­ja voi ra­ken­taa uraa, an­sai­ta kan­nuk­sia ja toi­meen­tu­loa elä­mäs­sään. Ny­ky­ai­kai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa py­ri­tään ta­sa-ar­voon ja oi­keu­den­mu­kai­suu­teen, tu­li­si kai jo­kai­sel­la sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­val­la hen­ki­löl­lä, am­mat­ti­tai­tei­li­jal­la­kin, ol­la ta­sa­ver­tai­set läh­tö­koh­dat ta­voi­tel­la mah­dol­lis­ta me­nes­tys­tä työs­sään.

Nyt apu­ra­hoi­tus saat­taa tai­tei­li­jat täy­sin eri­ar­voi­seen ase­maan näyt­te­lyn pi­tä­ji­nä. On ta­lou­del­li­ses­ti ai­van eri asia työs­ken­nel­lä apu­ra­hoi­tet­tu­na gal­le­ria­näyt­te­lyn tai ison yh­teis­näyt­te­lyn eteen ja mak­saa näyt­te­lyn usei­den tu­han­sien eu­ro­jen vuok­ra kuin työs­ken­nel­lä il­man tu­kea ja mak­saa työs­ken­te­ly ja muut ku­lut it­se.

Jokaisella min­kä ta­han­sa am­ma­tin te­ki­jäl­lä pi­täi­si kai ol­la ta­sa­puo­li­set mah­dol­li­suu­det edes yrit­tää pär­jä­tä va­lit­se­mal­laan tiel­lä. Ku­va­tai­tees­sa tä­mä ei to­teu­du, ei­kä tä­mä myös­kään ole ny­ky­ai­kaa oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja ta­sa­ver­tai­suu­den nä­kö­kul­mas­ta.

Sil­lä, mi­ten hy­vin tai huo­nos­ti "ver­tai­sar­vioi­den" apu­ra­ho­jen ja­ko nyt to­teu­te­taan, ei ole mer­ki­tys­tä, kun ko­ko sys­tee­mi ruok­kii epäoi­keu­den­mu­kai­suut­ta.

Poh­jim­mil­taan apu­ra­hat ovat vää­ris­ty­nyt­tä elin­kei­no­tu­kea, vaik­ka tai­de­jär­jes­töt ei­vät tä­tä myön­nä. Pu­hu­taan "tai­teel­li­sen laa­dun" tu­ke­mi­ses­ta, vaik­ka ky­se on hy­vin pit­käl­le sii­tä, mi­kä mil­loin­kin on tai­de­ken­täl­lä muo­tia.

Apurahajärjestelmä ny­ky­muo­dos­saan tu­li­si lak­kaut­taa ja täys­re­mon­toi­da niin, et­tä jo­kai­nen am­mat­tiaan pää­työ­nään har­joit­ta­va am­mat­ti­tai­tei­li­ja sai­si sa­man­suu­rui­sen tuen toi­min­nal­leen, jot­ta jo­kai­nen voi­si on­nis­tua tai epä­on­nis­tua ai­van it­se il­man et­tä jär­jes­tel­mä päät­tää, ke­nen tai­de saa elää ja ke­nen ei.

Tä­hän vaa­tee­seen saa yleen­sä vas­tauk­sek­si pelk­kää hil­jai­suut­ta. Tai sit­ten ku­lis­seis­sa ker­ro­taan, et­tä tär­keäm­pää on tu­kea yh­des­sä yleis­tä kan­sa­lais­palk­ka-aja­tus­ta kuin uu­dis­taa apu­ra­hoi­tus­ta.

Tai­tei­li­joi­den etu­jär­jes­tö­jen teh­tä­vä ei sai­si ol­la vih­reän tai va­sem­mis­to­lai­sen tai muun vä­ri­sen po­li­tii­kan tu­ke­mi­nen vaan vain ja ai­noas­taan tai­tei­li­joi­den tu­ka­lan ase­man pa­ran­ta­mi­nen puo­lue­kan­nois­ta riip­pu­mat­ta. Apu­ra­hat ja kan­sa­lais­palk­ka ei­vät lii­ty mi­ten­kään yh­teen.

Tai­tei­li­jan nä­kö­kul­mas­ta ajat ovat ai­na vai­keat.

Pek­ka Han­nu­la

tai­deg­raa­fik­ko, Es­poo

Asiaan liittyvää keskustelua:
Vastine Suomen kultuurirahaston asiantuntijan mielipiteeseen HS 12.7.2013
Keskustelua Facebookissa tästä linkistä.
Apuraha-apparaatin ongelma selkeästi määriteltynä.

24.8.2009

Mielipide

Aamun Hesarissa oli mielipide kirjoitukseni, koskien taiteilijan toimeentuloa, otsikolla "Taiteilijoille uusi tukijärjestelmä". Harmiseni HS oli hieman viilannut tekstin kärkeä, mutta pää-asia kuitenkin että asia tuli oikein. laitan tänä alkuperäisen terävämpikärkisen kirjoituksen

Onko taiteilijapolitiikka ruskeaa?

Kulttuuriministeri Stefan Wallin vakuuttaa 20.8 Hs, opetusministeriön suulla että " haluamme vahvistaa luovan työn tekijöiden toiminta- ja toimeentuloedellytyksiä".

Asia mikä suuresti kohentaisi taiteilijoiden toimeentuloa olisi taiteilijatoiminnan perustuki, jota saisivat tasapuolisesti kaikki ne taiteilijat joille taide on päätyö. Tämä vapauttaisi taiteen tekemisen laajasti ja asialla olisi varmasti kansataloudellisia seuraamuksia.

Taiteilijapolitiikka on aina jonkun väristä. Aiemmin punaista, nykyisin vihertävää. Toivottavasti ei kuitenkaan jatkossa ruskeaa.

Tämä tarkoittaa sitä ettei taiteilijapalkasta saa aikaiseksi edes kunnon keskustelua, koska se häiritsee laajempia poliittisia päämääriä ja kansalaispalkkahankkeita. Todella harmi, sillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Taiteilijan toimintatuki voidaan hyvin käynnistää lakkauttamalla nykyinen apurahajärjestelmä ja jakamalla raha tasaisemmin taiteilijoille. Tähän pottiin voisi lisätä sitä rahaa mitä taiteilijat muutenkin saavat erilaisilta tukiluukuilta.

Toinen asia mikä auttaisi taiteilijakuntaa olisi taidekoulutuksen uudistaminen. Kuka on vastuussa siitä että taiteilijoita koulutetaan näin pienessä maassa kuin liukuhihnalta, vaikka taiteesta elannon saaminen on enemmän kuin vaikeaa?

Ratkaisu tähän voisi olla kaksoistutkintojärjestelmä, jossa taiteilija valmistuu taiteen opiskelun ohessa myös johonkin toiseen ammattiin, joka kulkisi elämässä mukana tarjoten osa-aikaista toimeentuloa ja turvaa.

11.8.2009

Taiteilijoiden sivutyöt?


Vaikka hyvin harva kuvataiteilija kykenee ansaitsemaan taiteellaan toimeentulon ja suurimmalla osalla on jokin toinen työ turvanaan, niin yllättävän vähän on puhutetta siitä mitä taiteilijat leipänsä eteen aivan konkreettisesti tekevät.

Moni opettaa, se on tiedossa ja asiaa ei juuri peitellä kun taideopettajan työ vie myös taiteilijan uraa eteenpäin tukien sitä. Mutta mitä tekevät muut?

Tiedän erään jonka varsinainen työ on toimia sinfoniaorkesterissa soittajana, jokunen ajelee taksia ja useampi siivoaa. Jollain on kokopäivän vievä muu työ kuten atk-ohjelmoija.

Jos tunnet ja tiedät taiteilijoita ja heidän sivuammattejaan, niin laita kommetteja asiaan ja täydennän tähän kaiken mitä kerrotaan. Olisi todella mielenkiintoista tuoda päivänvaloon kuvataiteilijan (ja myös muiden alojen taiteilijoiden) elämän tämä arkisempi puoli.

New Yorkin kuppiloiden tarjoilijat ovat kuulemma pääsääntöisesti Broadwayn teattereiden tanssijoita, mutta mikä on tilanne meillä suomessa?

Rauli Badding Somerjoki kävi leipänsä eteen postia lajittelemassa. Montakohan kirjailijaa löytyy nykyisin Inexin tai Keskon varastoista?

Taiteilijoiden ansiotöitä:
Kommenttien pohjalta rakentuva lista erilaisista ansiotöistä joita taiteilijat tekevät taiteensa ohella.

-Vahtimestari, aulavahti, portsari
-Henkilökohtainen avustaja 20h viikossa
-Museovirkailija, taidemuseon opas
-Galleria-apulainen
-Taidehistorioitsija
-Postinkantaja
-Mainostoimistossa työskentelevä
-Muuttomies
-Remonttireiska
-Biologi
-Arkkitehti
-Osa-aikainen lastenhoitaja
-Taiteen tuntiopettaja, kuvataideopettaja koulussa
-Taidekriitikko, taideaiheisten artikkeleiden kirjoittaja, toimittaja
-Siivoja
-Vedostaja
-Atk-ohjelmoija
-Taksikuski
-Konttorirotta aviomiehen sähkö-alan yrityksessä
-Muusikko sinfoniaorkesterissa

Taiteilijoiden muita tapoja elää ja selviytyä:
Palkkatöiden ulkopuolisia tapoja tulla toimeen, elää ja selviytyä

-Taivaanrannan maalari evp. (elää vaimon palkoilla)
-Pulsari, alkoholistina elely
-Työtön, joko aidosti työtä etsien tai korvauksien avulla taiteillen
-Kotirouvana taiteilu hyväpalkkaisen miehen kustannuksella

Taidegrafiikan sanakirja

TAIDEGRAFIIKKAAN LIITTYVIÄ KÄSITTEITÄ JA MENETELMIÄ Taidegrafiikka on kuvataiteen laji, jossa taiteen tekoon sekoittuu erilaisten painotekni...