Kaikki taide ei sovi yrittämiseen

Aamun Hesarissa oli kirjoitukseni, jolla kommentoin aiempaa mielipidesivujen kirjoitusta. Alkuperäisessä tekstissä, jonka Hesariin lähetin, oli mukana huomautus taidealan yrittämiseen liittyvästä kapulakielisyydestä, josta nostin esimerkiksi lauantaisen mielipidekirjoittajien yrittämisen perustan, joka on: ”taidelähtöisyys organisaatioissa tehtävässä vaikuttavuuteen tähtäävässä kehitystyössä”. Mitä hittoa tämä sitten mahtaa tarkoittaakaan? Jos yrittämisen lähtökohdat joudutaan määrittelemään näin kiemuraisesti, niin kannattaako edes ruveta koko hommaan? Tässä kuitenkin mielipiteeni:

Kaikki taide ei sovellu yrittämiseen

Mielipidesivulla kysyttiin (HS 7.9.), miksi taiteen alalla on niin vähän yrittäjyyttä. 

Ei ole olemassa mitään yhtenäistä taiteen alaa, jossa pätevät samat yrittämisen vaikeudet. Taide on kattotermi, joka sulkee sisäänsä kirjavan joukon erilaisia toimintoja, joilla ei pahemmin ole tekemistä keskenään. On taiteen aloja, joissa yrittäminen on luontevaa. Elokuvia tehdään lähtökohtaisesti erilaisten tuotantoyhtiöiden kautta. Arkkitehdeillä on toimistonsa, ja taideteollisuus linkittyy tavaroiden tuotantoon. Rakenteiden ja käytäntöjen vuoksi näillä aloilla ei ole sijaa ”vapaalle taiteelle”.

On myös taiteen aloja, kuten kuvataide, joissa vapaa taide on alan organisaatioiden ja näyttelytoiminnan perusta. Kuvataiteen pariin myös hakeudutaan halusta tehdä omaa taidetta vapaasti. Jos taiteilija ottaa askeleita yrittämisen suuntaan, tämä vapaus kaventuu. Asiakaslähtöinen tilausteos on eri asia kuin itseilmaisun tuotos.

Tilaustaiteen ja ylipäätään kuvataiteen markkinat ovat Suomessa niin pienet, että ne eivät riitä laajemmin elättämään taiteilijoita eivätkä markkinat kasva taiteilijoiden yrittämisen tuloksena. Kuvataiteessa yrittäminen (ammatinharjoittaminen) on jatkossakin vain yksi osa toimeentuloa, joka koostuu tyypillisesti sivutyöstä, apurahoista ja teosmyynnistä.

Pekka Hannula
taidegraafikko,
Espoo

Onko taiteen tekeminen luontoon jokamiehenoikeus?

Välillä törmää uutisiin luonnon keskelle pystytetystä näyttelystä, metsään tehdyistä taideteoksista, puille kudotuista graffiteista tai tempaukseen, jossa taiteilija maalaa, isokokoisen potretin vaimostaan kallioiselle luodolle. En ota tässä kantaa näihin esimerkkeihin tai ympäristötaiteeseen sinänsä, vaan nostan esiin kysymyksen ympäristöön tehdyn taiteen suhteesta jokamiehenoikeuksiin. 

Jokamiehenoikeuksien näkökulmasta luonto on yhteistä kansallista omaisuuttamme, josta jokaisella on oikeus nauttia retkeillen ja hyödyntää sienestäen. Mustikat saa poimia mutta sen varpuja ei taittaa, eikä jäkälää turmella tai puita kaataa ilman maanomistajan lupaa. 

Minua mietityttää missä määrin luontoon toteutettava taide on jokamiehenoikeuksien piiriin kuuluva asia vai onko se sitä lainkaan? Missä määrin luonnossa liikkujan on lupa sinne Eskon puumerkkejään jättää? Takaako maanomistajan lupa luontoon tehdyn tai sinne raahatun teoksen laadun tai teoksen sopivuuden luontoon? Onko omistajuus se tekijä, joka lopulta päätökset tässä tekee ja mille myös luonto alistuu? 

Jotkut ihmisen luontoon jättämät jäljet voivat tuntua harmittomilta, kuten tunturien huippujen kivipaasit, joita kulkijat ovat sinne kasanneet. Ne ovat kuitenkin kansallispuistossa laittomia. Saako kiviä kasata, käpyjä järjestää tai sammaleella muotoilla? Saako jokamies/nainen siivota luontoa tai "parannella" näkymiä makunsa mukaan? Edistää esteettisesti omaa, ja kenties toistenkin, viihtyvyyttä luonnossa? 

Tähän jatkoksi voisi liittää runoilija Mary Oliverin kysymyksen, joka on mielestäni hyvä ja ajankohtainen: “Is this world just an entertainment for you?” 

Itse asetun sille kannalle, että taide kuuluu rakennetun kulttuurin piiriin, sinne missä ihminen puuhaa muutenkin, ei luontoon. Luontoa sopii järjestellä ja pukea puistoissa, kaavoitetuilla alueilla; muuten se tulisi jättää rauhaan, vaikka joku ryteikkö kaipaisikin jonkun mielestä elävöittämistä. Maanomistajan makuun ei myöskään ole luottamista. Siksi tarvittaisiin keskustelua mitä luonnossa saa tehdä ja mitä ei, oli sitten kyse omista metsistä tai jonkun muun.

Vallalla on syvälle juurtunut perusasenne, jossa luonto on vain hyödyke. Luontoa tulisi suojella ja jättää se rauhaan; tajuta, että se on arvo sinänsä; nähdä koko planeetta luonnonsuojelualueena ja opetella toimimaan sen mukaan. Luonto ei kaipaa taidettamme tai muita merkkejämme.  Loppujen lopuksi olemme tällä planeetalla vain vieraana.

Taiteilijat polkevat oravanpyörässään

Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään oheinen mielipidekirjoitukseni:


Taiteilija polkevat oravanpyörässään

Kuvataiteilijoiden kehno toimeentulo on yleisesti tiedossa. Taide ei elätä tekijöitään. Tähän liittyy rakenteellinen vääristymä, josta pitäisi puhua.

Kun leipä on tiukassa niin varmin keino pärjätä on saada apurahaa, joiden jakajat seulovat hakijamassan paremmuusjärjestykseen ansioluetteloiden perusteella. Cv:ssä parasta antia ovat laadukkaat näyttelyt ja teokset museokokoelmissa sekä taiteilijan aktiiviisuus. Tämän takia näyttelyiden jatkuva pitäminen ja museaalisen tilan valloitus ovat ikään kuin sisäänrakennettuja toimintamalleja kuvataiteen piirissä. Kaikesta taiteesta, joka tehdään, iso osa ei edes sovi minnekään muualle kuin museaaliseen tilaan.

Näyttelytoiminta on kuitenkin yleisesti ottaen tappiollista muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ja saadut apurahat päätyvät piilotueksi näyttelyvuokraa periville galleristeille. Oleellista tässä on se, että apurahojen tavoittelussa pärjätäkseen taiteilija on pakotettu osallistumaan – toimeentulon näkökulmasta katsottuna –  täysin järjettömään näyttelytouhuun oli sitten kyse galleria tai museonäyttelyistä, ja oli hänellä apurahaa tai ei.

Tässäpä dilemma taidepäättäjille. Mikä se sellainen taiteilija on, joka ei näyttelyitä pidä? Nykyisen taiteilijapolitiikan mukaan: Ei mikään.

Pekka Hannula
Taidegraafikko,
Espoo

Ehdotus Ely-keskukselle väliaikaisista opasteista

Tänään oli Hesarissa mielipidekirjoitukseni jossa teen ehdotuksen Ely-keskukselle liittyen ns. väliaikaisiin opasteisiin. Asia koskee varmasti lukemattomia erilaisten kesätapahtumien ja tilaisuuksien järjestäjiä kaikkialla suomessa.  

Kyltit teiden varsilla herättävät tunteita ja niiden laatu vaihtelee äärilaidasta toiseen. Oheinen kuva on TaideAitat-kesänäyttelyn naapurissa toimivan ja Lohja museon pyörittämän Elias Lönnrotin syntymäkotimuoseon Paikkarin Torpan lisäpaikoitusalueen opaste, joka on täysin laillinen, sillä tiealueen ulkopuolelle voivat tapahtumien järjestäjät pystytellä miten huonoja kylttejä tahansa. On myös mahdollista sopia maanomistajan kanssa ympärivuotisista traktorinperäkärry tai muista virityksistä tai rakennella omalta tontiltaan erilaisia mainos-ulokkeita ohiajavien huomiota kiinnittämään. Näihin viranomaisen valta ei ulotu. Mielestäni parempi kuitenkin olisi jos väliaikaisten asiallisten opasteiden kanssa homma toimisi hyvin ja ei syntyisi kiusausta peräkärryhimmeleiden rakenteluun. Tässä kirjoitukseni:

Olen kyllästynyt jokakesäiseen kylttihippaan

Järjestän vuosittain Sammatissa pienen kesänäyttelyn, johon olen anonut ja myös saanut Ely-keskukselta luvat tilapäisille opasteille. Nämä opasteet on sijoitettu joka kesä samoihin paikkoihin lähitien varteen varmistamaan että näyttelyyn tulijat löytävät perille. Luvan anomiseen liittyvä asiakaspalvelu on ollut aina ystävällistä, asiallista ja sujuvaa, mutta tiedonkulku saaduista kylttiluvista harmittavasti pätkii Ely-keskuksen ja paikallisen tienhoitoviranomaisen välillä.
    Kesänäyttelyn opasteet on kerätty pois joka vuosi kesken näyttelyn ja sitten taas palautettu paikoilleen pahoittelujen kera kun kylttien katoaminen on ensin huomattu ja asiaa on selvitelty viranomaisten kanssa. Syyksi on mainittu se etten ole itse muistuttanut tienhoitajia kylttien paikolleen asentamisesta. Tänä kesänä sain aamulla kadonneet kylttini takaisin paikoilleen nopeasti jo iltapäivällä, koska olin laittanut muutaman kyltin taakse lupanumeron näkyviin. Numeron perusteella tietä hoitava viranomainen itse otti minuun yhteyttä ja asia saatiin selvitettyä nopeasti.
    Ehdotan Ely-keskukselle että tästä tehdään käytäntö ja vastedes väliaikaisiin opasteisiin merkitään aina lupanumerot näkyviin tai luvan mukana annetaan kylttien taakse kiinnitettävät tarralaput.  Näin tienhoidosta vastaava viranomainen heti näkee, onko kyltti poisheitettävää roskaa vai ei, ja pystyy ottamaan yhteyttä kylttien omistajaan jos tarvetta on. Tämä parantaisi asioiden sujuvuutta, säästäisi kaikkien osapuolelten työaikaa ja lisäisi asiakastyytyväisyyttä. Ainakin minulla olisi parempaakin tekemistä kuin pelata joka kesä samaa kylttihippaa viranomaisen kanssa.

Pekka Hannula
Taidegraafikko
Espoo

Tässä vielä kuva tienvarteen sijoitetusta (ja lupamenettelyn piiriin kuuluvasta) TaideAitat-kesänäyttelyn opasteesta sekä kuva samasta paikasta tien toiselta puolelta, jossa lähellä olevan näyttelypaikan opaste on sijoitettu niin ettei lain koura siihen ulotu. Alimmaisessa kuvassa on vielä yksi esimerkki samaisen Sammattiin johtavan Paikkarintien (104) varrelta. Tässä kurkoitellaan tielläliikkujien huomiota tiealueen ulkopuolelta tontin puolelta.

Asiaa puitiin tänään myös Ylen Radio Suomessa uudellamaalla kuuluvilla taajuuksilla.

Apurahasysteemin ongelma selkokielellä

Ehkä tässä olisi vielä paikallaan hieman kiteyttää ongelmaa joka liittyy viimeaikaiseen keskusteluun apurahoista. Yritän selittää asian mahdollisimman selkeästi.

Ongelma tai epäoikeudenmukaisuus tai vääristymä liittyy näyttelytoimintaan. Näyttelyt ovat ainoa kanava jonka kautta taiteilijan on mahdollista rakentaa uraa, tuoda teoksiaan esille ja hankkia toimeentuloa, joko konkreettisen teosmyynnin kautta tai näyttelyssä tehtyjen mainetekojen kautta, jotka mahdollisesti myöhemmin realisoituvat esim. apurahoiksi.  Ongelma jota nyt hahmottelen näkyy selkeimmin ns. kaupallisen taiteen alueella ja kaupallisella taiteella tarkoitan kaikkea sitä taidetta, jolle näyttelyissä lätkäistään hintalappu. 

En lähde tässä saivartelemaan siitä kuinka hyvin mikäkin taide sopii myytäväksi tai missä tarkalleen kulkee ei-kaupallisuuden ja kaupallisuuden raja. Jos teos on esim. valmistettu orgaanisista materiaaleista, tilateokset jne, niin silloin ne jotka ylipäätään näitä ja vastaavia teoksia voivat ostaa, ovat lähinnä museot ja muut institutionaaliset tahot.  Sohvanpäällystauluja ja muuta 'kaupallista taidetta' voivat ostaa edellisten lisäksi myös aivan tavalliset yksityiset ihmiset. Kaupallisuus alkaa siitä kun hinta ilmoitetaan, kauppaa toivotaan ja raha alkaa liikkua. Kaupallisuutta voisi kuvata janalla, jonka toisessa päässä on vaikeasti myytävä taide, kuten esim tila-, performanssi-, yhteiskuntakriittinen-, poliittinen-, jne  ja toisessa päässä paremmin myytäväksi sopiva taide jota tehdään käsityöläisyyspohjalta esteettisiä asioita painottaen. (Tosin tämä on hieman teoriaa kun asiat taiteessa limittyvät ja kääntyilevät miten sattuu, jopa päälaelleen.)

Kaikki myyminen, myös taideteosten, on kaupantekoa mikä taas on tulonhankintaa, joka suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa pitäisi tapahtua tasavertaiselta pohjalta. Nyt apurahajärjestelmä vääristää kuvion. Käytännössä vain niiden taiteilijoiden joilla on ns. 'apuraha päällä' on mahdollista järjestää näyttely kelvollisessa galleriassa, koska kulurakenne on suuri ja toimii periaatteella 'taiteilija maksaa'. (Suomessa on vallalla vuokravetoinen systeemi, jossa näyttelypaikan pyörittäjä veloittaa muutaman viikon näyttelyajalta vuokraa välillä muutama satanen - useampi tuhat euroa + provisiot myynnistä.)  Nyt apurahat toimivat eräänlaisen piilotukena galleristeille ja muille näyttelyiden järjestäjille, mikä ei varmuudella ole apurahojen tarkoitus. 

Näyttelyitä on kuitenkin pidettävä sillä ne ovat, kuten jo sanoin, taiteilijan työssä se ainoa kanava jonka kautta uraa rakennetaan. Ja koska mitään muuta reittiä ei ole, niin myös tästä syystä tulisi jokaisella taiteilijalla (myös ei-kaupallisilla) olla sama mahdollisuus tavoitella onnistumista näyttelyiden kautta. Nyt apurahajärjestelmän puitteissa käytännössä päätetään etukäteen kenelle suodaan tähän mahdollisuus ja kenelle ei. Onnistumisen tai epäonistumisen tulisi tapahtua vain ja ainoastaan näyttelyn kautta, ei apurahojen vaikutuksesta.  Ongelma liittyy siis ammatissa toimimisen mahdollisuuksiin ja tämän pitäisi levätä oikeudenmukaisella perustuksella. 

Ja ongelma liittyy myös reiluun peliin  tulonhankinnassa ja koskee jokaista joka teoksiaan myy ja erityisesti niitä taiteilijoita, joiden taiteen myyntitulo, taiteen kokonaismyynti (liikevaihto) ylittää 8500 euroa vuodessa. Tämä on raja jonka ylittyessä lainsäätäjä katsoo ettei kyse enää ole harrastetoiminnasta vaan elinkeinosta, laittaa asianomaisen arvonlisäveron piiriin, antaa y-tunnuksen (pakollinen jokaiselle elikeinonharjoittajalle)  ja lähettää asian vakuudeksi taiteilijalle vuoden lopussa elikeinonharjoittajan verokaavakeen. On aivan samantekevää kokeeko olevansa 'yrittäjä' vai ei. (Itse en koe olevani yrittäjä sanan varsinaisessa merkityksessä, taiteilija-ammatinharjoittaja ennemmin.) 

Aina silloin kun ollaan ollaan lainkirjaimen mukaan tosiasiallisesti elinkeinon piirissä, jotain myymässä ja ostamassa, niin tulisi tämän tapahtua reilulta pohjalta, myös taiteen kohdalla. Ongelma on todellinen vaikkakin kaikenlaiset taiteen laatuasiat ja muut 'en ole mikään yrittäjä' -nyyhkytys vievät keskustelun helposti aivan kummallisille sivuraiteille. Se taiteilija jolla on y-tunnus ja väittää ettei kyse ole elinkeinosta vaan jostakin muusta, ei elä reaalimaailmassa tässä asiassa. En lainkaan puhu siitä mitä on oikea taide, tai hyvä tai huono taide, tai mikä on taiteen yhteiskunnallinen tehtävä. Puhun reilusta pelistä, oikeudenmukaisuudesta, silloin kun  taiteilijan ammatissa yritetään raapia leipää pöytään ja teoksille on asetettu jokin hinta, olkoon tekeminen taiteena kuinka hyvää tai huonoa tahansa.

Ongelman todellisuus myös Suomen Taiteilijaseurassa myönnetään. Mutta kun ratkaisu edellyttäisi todella radikaalia remonttia nykyiseen järjestelmään, niin tälle tielle ei ole haluttu lähteä. Tämä vääristymä ei katoa nykysysteemin taakse piiloutumalla tai yleistä perustuloa toivomalla, vaan ennemmin tai myöhemmin se tulee kohdata ja ratkaisuja on myös tehtävä. 

Ensimmäinen vaihtoehto tilanteen ratkaisuksi voisi olla samansuuruinen tuki kaikille, 'taiteilijatoiminnan tuki' tai 'taiteilijapalkka'. Hyvää tuessa olisi että sen myötä taiteilijapolitiikan hankauspisteet olisi helppo nähdä.  Esim: paljonko on tuen määrä, mistä lähteistä ja miten rahoitus järjestetään, ketkä tuen piiriin kuuluvat, paljonko tuen kanssa saa tehdä sivutyötunteja tai opiskella,   taiteilijoiden määrän kontrolli koulutukseen puuttumalla jne.

Toinen ratkaisu voisi löytyä vertaisarvioinnin muuttamisesta, niin että siinä poistettaan hakijoiden joukosta harrastelijat, sunnuntaimaalarit ja laadultaan muuten heikot. Ja sitten yksinkertaisesti arvotaan apurahan saajat kausittain. Tämä toisi  oikeudenmukaisuutta yllä esitettyyn ongelma kuvioon, koska selvästi useammille aukeaisi mahdollisuus työskennellä näyttelyitä varten apurahalla. Ja taidekauppaa tehtäisiin hieman reilummalta pohjalta.  Apuraha vuosilla voisi myös olla jokin katto jonka jälkeen henkilö ei enää voi osallistua arvontaan eikä saada apurahaa. 

Keskustelu apurahoista jatkuu

Mukava todeta että viime sunnuntain mielipiteeni Hesarissa herättää vastakaikua. Tänään erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio ottaa  Suomen Kulttuurirahaston puolesta kantaa tilanteeseen. Laitan tähän suht spontaanisti heti näin aamutuimaan muutaman ajatuksen jotka nousivat tekstiä lukiessani mieleen.

Apurahan alkuperäisestä tarkoituksesta hän kirjoittaa: "Apurahalla on haluttu tarjota mahdollisuus taiteenharjoittamiseen myös köyhemmälle tai huonommin verkostoituneelle."

Taiteilijan köyhyys ei pahemmin ole mukana kuvioissa. Apurahat pikemminkin tuppaavat kasaantumaan samoille henkilöille. Yksi syy tähän on siinä että itse apurahan saamista pidetään ns. taiteellisena ansiona. Tämä johtaa vääristymään todellisen 'taiteellisen laadun' suhteen. Epäoikeudenmukaisuus tässä selviää pienellä ajatusleikillä: Jos kahdesta saman tasoisesta taiteilijasta toinen saa apurahan ja toinen ei, niin apurahan saanut on seuraavan apurahakierroksen arvioinneissa tullut taiteellisesti laadukkaammaksi kuin toinen, apuraha-meriitinsä ansiosta, vaikka kumpikaan ei olisi apurahakauden aikana tehnyt yhtään mitään. Apuraha siis tuppaa vääristämään taiteilijan laadukkuutta.

Huonommin verkostoituneelle apurahat ovat usein vain haave vaikka kuinka hyvää taidetta tekisi. Juuri Kulttuurirahaston kaltaiset säätiöt käyttävät arvioinneissaan ns. asiantuntija lausuntoja, suosittelijoita.  Tämän takia juuri nämä 'huonommin verkostoituneet' ja muut sosiaalisilta taidoiltaan heikommat, ym erakot ovat vääjäämättä alakynnessä apurahojen jaossa.

Apuhat tulisi kiireen vilkkaan poistaa meriittien joukosta ja samoin suosittelijoiden käyttö taiteen rahoituksessa tulisi myös lakkauttaa. Pysyköön taide pystyssä omilla jaloillaan eikä tukihenkilöihin nojaten.

Samansuuruinen tuki kaikille on paras ratkaisu. Mihin sitten rajat vedetään tuen suuruudessa sekä taiteilijoiden ja ei-taiteilijoiden välillä ei varmaan ole vaikeimpia pulmia mitä tässä maassa on kyetty ratkaisemaan. Itse kannatan hieman väljempää seulaa jolloin myös Suomen Taiteilijaseuraan kuulumattomilla ammattitaiteilijoilla olisi mahdollisuus tukeen. Ja myös verottajalla lienee oma tuntuma siihen kuka on ammattitaiteilija. Jaettava potti voisi muodostua valtion ja säätiöiden panoksen lisäksi myös muiden halukkaiden tahojen tuesta yksityishenkilöistä yrityksiin.

"Käytännöt, jotka liiaksi eriyttävät päätöksentekoa asiantuntijoille yleisön kokemusmaailman sivuuttaen, voivat olla pitkällä aikavälillä vahingollisia."  

Kenen kokemus taiteesta on oikea, aito tai paras. Onko sohvanpäällystaulujen ystävällä väärä taidekäsitys? Vai tuleeko oikea käsitys vain asiantuntijoilta?  Miksi? Kenellä on oikeus määrittää 'hyvä taide' kun henkilökohtaisella tasolla on kyse pitkälle mieltymyksistä makuasioista,  jostain määrittelemättömästä tunneasasta, minkä takia joku jostain teoksesta pitää, kuten sohvanpäällystaulusta.

"Poliittista ohjausta tarvitaan, sillä veronmaksajalla on oikeus vaikuttaa siihen, mihin varoja käytetään."  

"Päätösvallan  luovuttaminen taiteilijoiden korporaatioille johtaa taiteen merkityksellisyyden vähenemiseen." 

"Apurahajärjestelmään sisältyy erilaisten valtaklikkien muodostumisen vaara."

Mielenkiintoista nähdä kiinnostaako näin marginaalissa oleva asia politikkoja.

Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Päivän Hesarissa oli mielipiteeni apurahajärjestelmään nivoutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta joka on ikäänkuin sisään rakennettu systeemiin. Kuva muutaman vuoden takaa Kumusta. En muista kenen näyttelystä.


Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Lii­sa Mayow kir­joit­ti Lauan­tai­es­sees­sä (HS Kult­tuu­ri 29. 6.) tai­teen te­ke­mi­sen ja yrit­tä­mi­sen vai­keas­ta suh­tees­ta; sii­tä, kuin­ka han­ka­laa asias­ta on yli­pää­tään kes­kus­tel­la il­man sa­vua.

On ai­van tot­ta, et­tä laa­jem­paa kes­kus­te­lua asias­ta ei käy­dä. Asian ym­pä­ril­lä va­lit­see vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ri, kos­ka tai­tei­li­juu­den tar­kas­te­lu am­mat­ti­na am­mat­tien jou­kos­sa ja tai­tei­li­jan elin­kei­no­na joh­taa sii­hen, et­tä ny­kyi­nen apu­ra­ha­jär­jes­tel­mä näyt­tää ko­vin van­han­ai­kai­sel­ta sys­tee­mil­tä, jo­ka pi­tää yl­lä epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja epä­ta­sa-ar­voa esi­mer­kik­si ku­va­tai­tei­li­joi­den kes­kuu­des­sa.

Näyttelytoiminta on ai­noa vä­li­ne, jon­ka kaut­ta ku­va­tai­tei­li­ja voi ra­ken­taa uraa, an­sai­ta kan­nuk­sia ja toi­meen­tu­loa elä­mäs­sään. Ny­ky­ai­kai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa py­ri­tään ta­sa-ar­voon ja oi­keu­den­mu­kai­suu­teen, tu­li­si kai jo­kai­sel­la sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­val­la hen­ki­löl­lä, am­mat­ti­tai­tei­li­jal­la­kin, ol­la ta­sa­ver­tai­set läh­tö­koh­dat ta­voi­tel­la mah­dol­lis­ta me­nes­tys­tä työs­sään.

Nyt apu­ra­hoi­tus saat­taa tai­tei­li­jat täy­sin eri­ar­voi­seen ase­maan näyt­te­lyn pi­tä­ji­nä. On ta­lou­del­li­ses­ti ai­van eri asia työs­ken­nel­lä apu­ra­hoi­tet­tu­na gal­le­ria­näyt­te­lyn tai ison yh­teis­näyt­te­lyn eteen ja mak­saa näyt­te­lyn usei­den tu­han­sien eu­ro­jen vuok­ra kuin työs­ken­nel­lä il­man tu­kea ja mak­saa työs­ken­te­ly ja muut ku­lut it­se.

Jokaisella min­kä ta­han­sa am­ma­tin te­ki­jäl­lä pi­täi­si kai ol­la ta­sa­puo­li­set mah­dol­li­suu­det edes yrit­tää pär­jä­tä va­lit­se­mal­laan tiel­lä. Ku­va­tai­tees­sa tä­mä ei to­teu­du, ei­kä tä­mä myös­kään ole ny­ky­ai­kaa oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja ta­sa­ver­tai­suu­den nä­kö­kul­mas­ta.

Sil­lä, mi­ten hy­vin tai huo­nos­ti "ver­tai­sar­vioi­den" apu­ra­ho­jen ja­ko nyt to­teu­te­taan, ei ole mer­ki­tys­tä, kun ko­ko sys­tee­mi ruok­kii epäoi­keu­den­mu­kai­suut­ta.

Poh­jim­mil­taan apu­ra­hat ovat vää­ris­ty­nyt­tä elin­kei­no­tu­kea, vaik­ka tai­de­jär­jes­töt ei­vät tä­tä myön­nä. Pu­hu­taan "tai­teel­li­sen laa­dun" tu­ke­mi­ses­ta, vaik­ka ky­se on hy­vin pit­käl­le sii­tä, mi­kä mil­loin­kin on tai­de­ken­täl­lä muo­tia.

Apurahajärjestelmä ny­ky­muo­dos­saan tu­li­si lak­kaut­taa ja täys­re­mon­toi­da niin, et­tä jo­kai­nen am­mat­tiaan pää­työ­nään har­joit­ta­va am­mat­ti­tai­tei­li­ja sai­si sa­man­suu­rui­sen tuen toi­min­nal­leen, jot­ta jo­kai­nen voi­si on­nis­tua tai epä­on­nis­tua ai­van it­se il­man et­tä jär­jes­tel­mä päät­tää, ke­nen tai­de saa elää ja ke­nen ei.

Tä­hän vaa­tee­seen saa yleen­sä vas­tauk­sek­si pelk­kää hil­jai­suut­ta. Tai sit­ten ku­lis­seis­sa ker­ro­taan, et­tä tär­keäm­pää on tu­kea yh­des­sä yleis­tä kan­sa­lais­palk­ka-aja­tus­ta kuin uu­dis­taa apu­ra­hoi­tus­ta.

Tai­tei­li­joi­den etu­jär­jes­tö­jen teh­tä­vä ei sai­si ol­la vih­reän tai va­sem­mis­to­lai­sen tai muun vä­ri­sen po­li­tii­kan tu­ke­mi­nen vaan vain ja ai­noas­taan tai­tei­li­joi­den tu­ka­lan ase­man pa­ran­ta­mi­nen puo­lue­kan­nois­ta riip­pu­mat­ta. Apu­ra­hat ja kan­sa­lais­palk­ka ei­vät lii­ty mi­ten­kään yh­teen.

Tai­tei­li­jan nä­kö­kul­mas­ta ajat ovat ai­na vai­keat.

Pek­ka Han­nu­la

tai­deg­raa­fik­ko, Es­poo

Asiaan liittyvää keskustelua:
Vastine Suomen kultuurirahaston asiantuntijan mielipiteeseen HS 12.7.2013
Keskustelua Facebookissa tästä linkistä.
Apuraha-apparaatin ongelma selkeästi määriteltynä.

Taiteella verkko-ongelmia

Aamun lehdessä oli jälleen mielipidekirjoitukseni, joka liittyy taiteen läsnä-oloon verkossa, jonne taidetta Hesarin Jussi Pullisen kolumnissa kaivatataan lisää. 

Vanhentunut apurahajärjestelmä ei innosta taiteilijoita verkkoon

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen kosiskelee taidetta internettiin (HS 9.5.), mutta on saanut taiteilijoilta rukkaset. Pullinen kirjoittaa: "harrastelijoiden töitä - laadukkaitakin - on verkko pullollaan, mutta ammattilaisten töitä saa hakemalla hakea." 

Syy torjuvaan suhtautumiseen kulminoituu ammattitaiteilijoiden toimeentuloon ja verkon taidetta latistavaan vaikutukseen. 

Kun kuvataiteen teos kutistetaan älypuhelimen näytölle, niin orginaalin teoksen ja aidon esityspaikan tunnelma katoaa samaan tapaan kuin laaja kirjallinen tieto kuihtuu tweet-fraasiksi. Miksi taiteen pitäisi olla jotenkin syvemmin läsnä verkossa, kun muutkaan elämän alueet eivät kykene netissä tekemään muuta kuin raapimaan pintaa tai viihdyttämään?  

Taide on jo nyt osa verkon- ja mediamaailman yhteisöllistä viihdettä siltä osin kuin se on ylipäätään mahdollista. Se, että taiteilija on netissä ei tarkoita sitä, että hänen taidettaan olisi oikeasti edes mahdollista kokea verkossa, muuten kuin jonkinlaisena sähköisenä esitteenä. 

Ongelmana on myös raha. Kun kuvataiteen puolella taiteilija ansaitsee omalla taiteellaan keskimäärin vain muuta satasia kuukaudessa, niin miksi ihmeessä hänen pitäisi vielä sen lisäksi kyhätä nettitaidetta ilmaiseen jakoon? 

Apurahoista voisi toki olla apua tässä, mutta 60-70 luvulta peräisin oleva järjestelmä on vahnentunut ja saattaa ammattitaiteilijat hyvin eriarvoiseen asemaan keskenään esim. näyttelyn pitäjinä.  Työn ja toimeentulon näkökulmasta nykyinen apurahajärjestelmä on epäreilu ja eikä se oikein sovi tasa-arvoiseen, oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.  

Apurahajärjestelmä tulisikin päivittää ajantasalle. Kaikkien ammatikseen taidetta tekevien tulisi saada samansuuruinen, vaikka pienikin, tuki toiminnalleen. Tämä varmasti myös toisi uutta nostetta myös taiteen näkyvyyteen verkossa.  

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Aamun Hesarissa oli jälleen mielipidekirjoitukseni. Tällä kertaa asiaa - tai asian vierestä - ajankohtaisesta "pöllipino galleriassa" keskustelusta:

Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa

Gal­le­riaan tuo­tu pöl­li­pi­no kir­voit­taa kom­ment­te­ja tai­teen ole­muk­ses­ta. Kes­kus­te­lu tai­taa ol­la ta­val­li­sen ve­ron­mak­sa­jan nä­kö­kul­mas­ta jou­ta­vaa.

Ai­vo­jump­pa tai­de­teo­rioi­den pa­ris­sa on lä­hin­nä hy­vin­voin­ti­yh­teis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa ta­pah­tu­vaa ylä­luo­kan si­sä­pii­ri­re­to­riik­kaa, jo­hon to­ki myös tai­tei­li­jat osal­lis­tu­vat. Kes­kus­te­lua sii­tä, on­ko kei­sa­ril­la vaat­tei­ta vai ei, ei vält­tä­mät­tä ole tar­koi­tet­tu jo­ka­mie­hel­le, vaan ky­sees­sä on ken­tän si­säi­nen pu­he.

Kai­vat­tai­siin sel­viä kan­nan­ot­to­ja sii­tä, on­ko tai­tei­li­jan työs­ken­te­ly tai tai­de hy­vää vai huo­noa, ja mik­si. Eläm­me niin ko­vin su­vait­se­vai­sia ai­ko­ja, et­tei mis­tään sa­no­ta juu­ri mi­tään kriit­tis­tä. Tar­vet­ta oli­si ku­va­tai­teen Sep­po Hei­kin­hei­mol­le.

Näyt­te­lyn kri­tiik­ki (HS Kult­tuu­ri 13. 3.) tar­joaa esi­mer­kin. Sii­nä in­toil­laan "teos­ten luon­nol­li­suu­den ja kei­no­te­koi­suu­den vä­li­ses­tä dis­so­nans­sis­ta" ja ker­ro­taan, kuin­ka "tai­tei­li­jat tut­ki­vat näyt­te­lys­sään ti­la­ko­ke­muk­sen eh­to­ja se­kä di­gi­taa­li­tek­nii­kan suh­det­ta pe­rin­tei­siin tai­teen esit­tä­mi­sen ta­poi­hin".

Tä­män­kal­tai­nen pu­he ja tai­tei­li­joi­den hö­pö hö­pö -tut­ki­muk­set "vä­räh­te­le­vät" vain sii­hen mal­liin, et­tä tuk­ki­pi­no­ja esi­te­tään myös vas­tai­suu­des­sa har­voil­le ja va­li­koi­duil­le kat­so­jil­le.

Galleriamyyntiin saatava pelisäännöt

Aamun Hesarissa oli ilokseni mielipidekirjoitukseni:

Galleriamyyntiin saatava pelisäännöt

Muu­ta­mil­le "am­mat­ti­tai­toi­ses­ti hoi­de­tuil­le" gal­le­rioil­le kes­kit­ty­neet tai­de­os­tot pu­hut­ta­vat (HS Mie­li­pi­de 15. 2.).

Näin tai­tei­li­jan nä­kö­kul­mas­ta Suo­men gal­le­ria­kent­tä on var­sin se­ka­va. Alal­la on kir­ja­va jouk­ko mo­nen­lai­sia toi­mi­joi­ta. Gal­le­rioi­ta pyö­ri­tel­lään jär­jes­tö-, tai­tei­li­ja-, yh­dis­tys-, kun­ta-, myyn­ti- ja vuok­ra­ve­toi­ses­ti. On tal­koo­mei­nin­kiä, har­ras­te­lua se­kä am­mat­ti­mais­ta ja puo­li­am­mat­ti­mais­ta yrit­tä­mis­tä.

Ku­ka ta­han­sa voi pe­rus­taa gal­le­rian Suo­mes­sa il­man sen kum­mem­paa tai­de­asioi­den tie­tä­mys­tä tai tun­tu­maa tai­de­kent­tään ja tai­tei­li­joi­den te­ke­mi­siin.

Alal­le tar­vit­tai­siin ki­peäs­ti ylei­nen "työeh­to­so­pi­mus" tai­tei­li­joi­den ja gal­le­rioi­den vä­lil­le. Täs­sä so­pi­muk­ses­sa mää­ri­tel­täi­siin sel­keät pe­li­sään­nöt, joi­den puit­teis­sa toi­mi­taan. Ny­kyi­ses­sä toi­min­ta­ym­pä­ris­tös­sä käy yleen­sä niin, et­tä köy­hin osa­puo­li eli tai­tei­li­jat hä­viä­vät eni­ten tai jo­pa mak­sa­vat ko­ko lys­tin.

Tä­tä odo­tel­les­sa on hie­no asia, et­tä Kias­ma os­taa teok­sia myös suo­raan tai­tei­li­joil­ta il­man vä­li­kä­siä.

Taiteellinen laatu on löysä käsite

Tässä tämänpäiväisessä Hesarissa ollut mielipiteeni. Hesari oli hieman editoinut tekstiä ja oli typistänyt apinoiden tekemiä töhry-maalauksia kohdan pelkäksi töhrymaalauksia, mikä leikkaa hieman terää ja ajatusta tekstistä. Tässä alkuperäinen editoimaton versio. Tekstin alkusysäys Helsingin Barokkiorkesteriin liittyvä maanantainen mielipide:


Taiteellinen laatu on löysä käsite

"Taiteellinen laatu" on epämääräinen käsite, jota toistuvasti käytetään perusteltaessa erilaisia kulttuuriin liittyviä pyrkimyksiä. Viimeksi 12.11 mielipidepalstalla vaadittiin taiteellista laatua tukipäätösten kriteeriksi ja perusteltiin kuinka "omien tulojen suuri määrä kertoo orkesterin korkeasta taiteellisesta laadusta". 

Ehkä näin on barokkimusiikin kohdalla, mutta kuvataiteen alueella yleisön kiinnostus ja rahavirrat eivät korreloi "taiteellisen laadun" kanssa. Taidehuutokaupoissa on myyty ns. arvotaiteen seassa apinoiden tekemiä töhry-maalauksia hintoihin joista useimmat kuvataiteilijat voivat vain unelmoida ja riittävä julkisuudessa keikistely lisää yleisön kiinnostusta lähes kenen tahansa taiteilijan tekemisiin.

Usein keskusteluissa "taiteellinen laatu" tarkoittaa että jokin teos on teknisesti kestävästi, ammattitaitoisesti toteutettu. Tässä ei kuitenkaan välttämättä ole kyse taiteesta. Myös monen kopiot tai väärennökset tehdään varsin taitavasti. 

Kun "taiteellisesta laadusta" puhutaan, niin olisi tietysti hyvä tietää mitä taide ylipäätään kunkin puhujan mielestä on. Tarkoitetaanko taiteella perinnetietoista osaten tehtyä esitystä vai onko kyseessä uuden etsiminen ja vanhan ajattelun kyseenalaistaminen vai jotain aivan muuta?

Y-sukupolvi ja vapaa taiteilija-elämä

Kirjoitus on julkaistu suunnilleen samansisältöisenä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 19.3.2012 otsikolla:

Itsensä toteuttamisella on hintansa

Viimeaikoina julkisuudessa on keskusteltu ns. Y-sukupolven haluttomuudesta tehdä "paskaduuneja" sekä tähän liittyvästä ajattelusta, jossa työtehtävät valitaan itselle mielekkäästi ja maailmankatsomuksellisin perustein. Tähän asti "itsensä toteuttaminen" on ollut tuttu asia lähinnä luovilla aloilla, tutkijoiden  ja erityisesti taiteilijoiden keskuudessa. Nyt kokonainen sukupolvi näyttäisi ikäänkuin tavoittelevan vapaan taiteilijan elämää. 

Taiteilijuus on pohjimmiltaan kutsumus, jota ihminen seuraa joskus jopa järjen vastaisesti olosuhteista riippumatta, tuotti ponnistelu verotettavaa tuloa tai ei. Kun kutsumus yhdistyy oikealla hetkellä lahjakkuuteen, niin tuloksena voi olla hienoja taiteellisia oivalluksia kulttuurielämän rattaisiin ja myös taiteilijalle tyydyttävää toimeentuloa.  Kuvataiteessa tämä jää kuitenkin yleensä haaveeksi ja kuvan tekijän arki on valitettavan usein köyhyysrajan tuntumassa kituuttelua. 

Suomen taidemarkkinat ovat niin alikehittyneet että korkeasti koulutetut ammattikuvataiteilijat pystyvät tienaamaan taiteellaan keskimäärin vain muutamia satasia kuukaudessa. Pieni joukko saa apurahoja, enemmistö hankkii lisätuloja opettamalla tai muilla sivutöillä. Ja toki joukkoon mahtuu niitäkin jotka kikkailevat arkeaan työttömyysrahalla. 

Taidekentän realiteeteista huolimatta alalle on ollut tunkua. 60-luvulla Suomen Taiteilijaseuran jäsenmäärä oli vain 450, tänään väkeä on jo 3000.  Laskutavasta riippuen eri alojen taiteilijoita suomessa lienee reilut 20000. Se että taiteen koulutuspaikkoja ollaan nyt karsimassa on aivan oikea suunta. Nuoren ei pidä ryhtyä taiteilijaksi kovin kevein itseilmaisullisin perustein, vaan mieluummin aidon, pakottavan kutsumuksen työntämänä. 

Helpotusta toimeentulo-ongelmaan toisi kaksoistutkinto-ajatus, josta olen kirjoittanut myös aiemmin. Tarvitaan koulutusjärjestelmä, jossa nuorella olisi mahdollisuus opiskella samanaikaisesti taiteen rinnalla itselleen toinen paremmin työllistävä ammatti, joka toisi tarvittaessa lisätuloa ja turvaa elämään. Kaksoistutkintomalli olisi varmasti hyvin käyttökelpoinen laajemminkin luovilla aloilla. 

Hyvä ajatus on myös yleisen oppivelvollisuusikärajan nostaminen 18 vuoteen. Kun peruskoulun jälkeen olisi pakko jatkaa joko lukoissa tai ammattiin valmistavassa opinahjossa, nuorten syrjäytyminen vähenisi.

Taiteilija-elämästä haaveilevan nuoren on hyvä tietää että keskimääräinen taiteilijaura ei kerrytä eläkettä edes takuueläkkeen vertaa. Asia ei ehkä tunnu nuoresta kovin merkityksellisestä, mutta se muuttuu yhä tärkeämmäksi kun ikää tulee. Vain aniharvat palkitaan urastaan valtion taiteilijaeläkkeellä. 

Lähtökohtaisesti taiteilija katsotaan kuuluvaksi yrittäjien YEL-eläkkeen piiriin, jonka maksuihin ammattikunnalla ei ole varaa, vaan eläkemaksut laiminlyödään yleisesti. Sivutöille on omat eläkejärjestelmänsä ja apurahoitettuna taiteilija siirtyy maatalousyrittäjien ja poronhoitajien MYEL-eläkkeen piiriin. Asian outoudesta huolimatta MYEL sopii alkutuottajan kaltaisille taiteilijoille selvästi paremmin kuin raskas YEL. Ikääntyvää kuvataiteilijaa odottaa siis pienten eläkekertymien sekasotku, jos ylipäätään onnistuu elämänsä aikana eläkettä kerämään.  

Taiteilijoiden eläkejärjestelmä on jo pitkään kaivannut täysremonttia. Asiaa on myös tutkittu ja hyviä ratkaisumalleja on esitetty esim. Taidemaalariliiton toimesta, mutta asia junnaa vuodesta toiseen paikoillaan. Taiteilijat tulisi saada pois YEL:n piiristä, vähintään MYEL:n pariin. Mieluiten kuitenkin aivan omaan eläkesysteemiinsä, jossa huomioidaan joustavasti taiteilijoiden sijoittuminen jonnekin yrittäjyyden, palkkatöiden ja apurahatyöskentelyn välimaastoon.

Silloin kun tulevaisuus mietityttää, niin Y-sukupolven kannattaa katsoa taiteilijakuntaa. Itsensä toteuttamisella on aina hintansa.    

Taidelainaamot vähentävät elitismiä

Mielipide 18.11.2011 Hesarissa taidelainaamoista. Kuva Art Forum messuilta. Tilanpuutteen takia Hesari oli editoinut lähettämääni tekstiä, joten alla "pakkaamaton, alkuperäinen" ajatukseni asiasta.

Taidelainaamot vähentävät elitismiä

Kulttuurisivuilla 15.11. Michael Cunningham ruoti amerikkalaisen taidebisneksen rahanhajuista pinnallisuutta ja taidemaailman muuttumista jatkuvasti yhä elitistisempään suuntaan. Elämme todellakin maailmassa jossa taideteokset voivat muuttua pörssiosakkeiden kaltaisiksi sijoituskohteiksi.

Elitismiä ei tarvitse etsiä merten takaan tai suurista taidemaailman keskuksista. Jossain muodossa elitismi on ollut ja on läsnä kaikkialla missä taidetta tehdään ja myydään. Ennen taidemuseoiden ja galleristien aikaa, taiteilija teki töitä suoraan varakkaille tilaajille ja sai myös työstään palkan. Nyt vaurauden ja taiteilijoiden väliin on noussut välistävetäjien muuri, jota yksittäinen taiteilija ei kovin helposti ylitä. 

Monenlaiset taiteen "asiantuntijat" seisovat muurin aukossa portinvartioina ja valikoivat markkinoille trendien mukaista taidetta. Taidekentän bisness museobuumeineen on iso, mutta siellä pyörivästä rahamassasta taiteilijalle tipahtelee vain lantteja. Nykyisestä vauraudesta ja hyvinvoinnista huolimatta suomalaisten ammattitaiteilijoiden keskimääräinen taiteesta saatu tulo on vain muutamia satasia kuukaudessa. 

Onneksi suomessa on käytössä myös tavallista taiteilijaa aidosti hyödyttävä ratkaisu, nimittäin taidelainaamo. Taidelainaamot ovat usein kuntien tukemia ja paikallisten taiteilijaseurojen ylläpitämiä paikkoja, jossa taideteoksen voi pientä kuukausivuokraa vastaan lainata tai lunastaa itselleen.  Taidelainaamosta lainatun teoksen tuotot ohjautuvat ilman sen kummempia mutkia suoraan taiteilijalle. 

Taidelainaamojen ongelmana on taiteen kirjava taso. Tämä johtuu paikallisten taiteilijaseurojen vaihtelevista jäsenkriteeri käytännöistä. Mutta pienellä laatua kohentavalla ryhtiliikkeellä taidelainaamoista on mahdollista rakentaa todellinen vaihtoehto hyvälaatuisen taiteen esittelyyn, niin että myös laatua etsivän taiteen ystävän kelpaa taidelainaamoissa näyttäytyä.

Useissa kaupungeissa lainaamot ovat jo toiminnassa. Pääkaupunginseudulle ja muualle suomeen, isoimpiin kaupunkeihin mahtuisi hyvin kaksikin lainaamoa, pienempiin yksi ja Helsinkiin jopa kolme. Jos kuntien päättäjät todella haluavat tukea paikallisia taiteilijoita ja taidetta, niin hyvä kohde on taidelainaamo.   Tämä jos mikä olisi todellinen kulttuuriteko ja myös tehokasta vastalääkeettä kaikenlaiseen guggenheim-elitismiin. 

Pekka Hannula
Taidegraafikko, Espoo

Ministerin tulee säätää taiteilijoille perusturva

Aamun Hesarissa oli mielipidekirjoitukseni. Laiton kirjoituksen Hesariin otsikolla "Avoin kysymys kulttuuriministerille", mutta olivat mielipidetoimituksessa laittaneet otsikon eri tavalla, eli "Ministerin tulee säätää taiteilijoille perusturva". Ihan hyvä kuitenkin että julkaisivat tekstin.

Avoin kysymys uudelle kulttuuriministerille

Uusi hallitus on muodostettu ja kulttuuripolitiikan johtoon astuu uusi kulttuuriministeri. Edellinen hallitus tuki kiitettävästi osaa kulttuuria, esimerkiksi elokuvaa ja taidelaitoksia, mutta tavallisten taiteilijoiden toimeentulon kohentamisessa se epäonnistui pahoin, kuten edellisen kulttuuriministerin toimikautta tarkastelevan artikkelin HS 15.2.2011 yhteydessä todettiin.

On häpeällistä että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa yhä edelleen löytyy korkeasti koulutettu ammattikunta, taiteilija köyhällistö, jonka toimeentulo-, sosiaaliturva ja eläkeasiat ovat täysin retuperällä. Hallituskaudesta toiseen taiteilijoiden perusturvaa luvataan kohentaa, mutta juhlapuheita pidemmälle asiat eivät näytä etenevän.

Esimerkiksi tavalliselle kuvataiteilijalle ei kerry elämäntyöstään eläkettä edes murto-osaa takuueläkkeen vertaa, koska taiteilijat luokitellaan valtiovallan toimesta yrittäjiksi ja YEL:n piiriin, vaikka tämä raskas eläkejärjestelmä ei ota lainkaan huomioon taiteilijan työn erityispiirteitä. Myös Tarja Cronbergin hiljattain ilmestyneessä selvityksessä todetaan että taiteilijoiden alkutuotannon kaltaisen toiminnan tulisi kuulua YEL:n sijaan Maatalousyrittäjän eläkelain MYEL:n piiriin.

Lisäksi taiteilijan toimeentuloa helpottaisi se että maamme alikehittyneiden taidemarkkinoiden annettaisiin kasvaa, säätämällä kaikille taide-esineille yhtäläinen arvonlisävero ja se että kotitalousvähennys ulotettaisiin koskemaan myös taiteellista työtä. Myös apurahajärjestelmä tulisi ottaa kriittiseen tarkasteluun. Voisiko sen sijaan olla parempi järjestelmä, joka takaisi jokaiselle taiteensa varassa kituttelevalle edes pienen säännöllisen perusturvan? Nyt taiteilijan työllä rahastavat lähinnä muut tahot, kun taiteilijan oletetaan lähtökohtaisesti elävän apurahoilla, vaikka tosiasiassa tätä tukea riittää vain harvoille.

Mitä uusi kulttuuriministeri tulee tekemään taiteilijoiden asioiden kohentamiseksi? Ottaako hän asiat todella hoitaakseen vai puhutaanko jälleen vain tyhjiä korulauseita kulttuuriviennistä ja luovuudesta?

Apurahoitus vääristää terveen kilpailun taiteessa

Aamun Hesarissa oli ilokseni mielipiteeni, joka liittyy Hesarin kirjoitteluun kulttuurin rahoituksen koukeroista:

Apurahoitus vääristää terveen kilpailun taiteessa

Viime aikoina Helsingin Sanomat on nostanut esiin kultuurin ja taiteen rahoitukseen liittyviä näkökulmia.  Artikkelissa 28.1 kerrottiin elokuvien rahoituksesta ja siitä kuinka jotkut elokuvat ovat saaneet tukea jopa satoja euroja katsojaa kohden.

Katsojaluvut, kävijä- ja lukijamäärät ovat selkeitä mittareita, joilla arvioidaan yksitäisen teoksen, taiteilijan, tuotannon tai esityksen onnistumista tai yleistä kiinnostavuutta. Kuvataiteen puolella museokävijät tilastoidaan, mutta pienemmistä yksityisnäyttelyistä ei statistiikkaa juuri löydy. 

Näyttely on kuvataiteilijan työn keskeinen toiminto, jonka kautta rakennetaan uraa, esitellään teoksia ja yritetään ansaita toimeentuloa. Keskiverto näyttelyn kävijämäärät jäävät muutamaan sataan ja myyntikin on yleensä varsin vaatimatonta. Eli käytännössä myös monet taiteilijat "maksavat" jokaisesta näyttelyvieraastaan, kun taiteilijan kiinteät kulut ja näyttelyn kustannukset otetaan asianmukaisesti huomioon. 

Tässä kohtaa hyväksi kehuttu apurahajärjestelmä asettaa taiteilijat hyvin eriarvoiseen tilanteeseen. On huomattavasti helpompaa tukea näyttelyvieraiden taide-elämyksiä apurahoitettuna kuin omista rahoistaan. 

Apurahajärjestelmä tulisi laittaa reilusti täysremonttiin ja maksaa kaikille taiteilijoille samansuuruista tukea ammatinharjoittamisen perusedellytysten turvaamiseksi. Ja jos rahaa vielä tämän jälkeen riittää apurahoille, niin nämä rahat tulisi kohdentaa ei-kaupallisiin ja yleishyödyllisiin taidehankkeisiin. 

Myyntinäyttelyn pitäjänä jokaisella taiteilijalla tulisi olla tasavertaiset lähtökohdat tavoitella menestystä taidemarkkinoilla. Miksi vääristynyt kilpailu sallitaan taidekentällä, vaikka muilla yhteiskunnan alueilla se on rangaistavaa?