Y-sukupolvi ja vapaa taiteilija-elämä

Kirjoitus on julkaistu suunnilleen samansisältöisenä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 19.3.2012 otsikolla:

Itsensä toteuttamisella on hintansa

Viimeaikoina julkisuudessa on keskusteltu ns. Y-sukupolven haluttomuudesta tehdä "paskaduuneja" sekä tähän liittyvästä ajattelusta, jossa työtehtävät valitaan itselle mielekkäästi ja maailmankatsomuksellisin perustein. Tähän asti "itsensä toteuttaminen" on ollut tuttu asia lähinnä luovilla aloilla, tutkijoiden  ja erityisesti taiteilijoiden keskuudessa. Nyt kokonainen sukupolvi näyttäisi ikäänkuin tavoittelevan vapaan taiteilijan elämää. 

Taiteilijuus on pohjimmiltaan kutsumus, jota ihminen seuraa joskus jopa järjen vastaisesti olosuhteista riippumatta, tuotti ponnistelu verotettavaa tuloa tai ei. Kun kutsumus yhdistyy oikealla hetkellä lahjakkuuteen, niin tuloksena voi olla hienoja taiteellisia oivalluksia kulttuurielämän rattaisiin ja myös taiteilijalle tyydyttävää toimeentuloa.  Kuvataiteessa tämä jää kuitenkin yleensä haaveeksi ja kuvan tekijän arki on valitettavan usein köyhyysrajan tuntumassa kituuttelua. 

Suomen taidemarkkinat ovat niin alikehittyneet että korkeasti koulutetut ammattikuvataiteilijat pystyvät tienaamaan taiteellaan keskimäärin vain muutamia satasia kuukaudessa. Pieni joukko saa apurahoja, enemmistö hankkii lisätuloja opettamalla tai muilla sivutöillä. Ja toki joukkoon mahtuu niitäkin jotka kikkailevat arkeaan työttömyysrahalla. 

Taidekentän realiteeteista huolimatta alalle on ollut tunkua. 60-luvulla Suomen Taiteilijaseuran jäsenmäärä oli vain 450, tänään väkeä on jo 3000.  Laskutavasta riippuen eri alojen taiteilijoita suomessa lienee reilut 20000. Se että taiteen koulutuspaikkoja ollaan nyt karsimassa on aivan oikea suunta. Nuoren ei pidä ryhtyä taiteilijaksi kovin kevein itseilmaisullisin perustein, vaan mieluummin aidon, pakottavan kutsumuksen työntämänä. 

Helpotusta toimeentulo-ongelmaan toisi kaksoistutkinto-ajatus, josta olen kirjoittanut myös aiemmin. Tarvitaan koulutusjärjestelmä, jossa nuorella olisi mahdollisuus opiskella samanaikaisesti taiteen rinnalla itselleen toinen paremmin työllistävä ammatti, joka toisi tarvittaessa lisätuloa ja turvaa elämään. Kaksoistutkintomalli olisi varmasti hyvin käyttökelpoinen laajemminkin luovilla aloilla. 

Hyvä ajatus on myös yleisen oppivelvollisuusikärajan nostaminen 18 vuoteen. Kun peruskoulun jälkeen olisi pakko jatkaa joko lukoissa tai ammattiin valmistavassa opinahjossa, nuorten syrjäytyminen vähenisi.

Taiteilija-elämästä haaveilevan nuoren on hyvä tietää että keskimääräinen taiteilijaura ei kerrytä eläkettä edes takuueläkkeen vertaa. Asia ei ehkä tunnu nuoresta kovin merkityksellisestä, mutta se muuttuu yhä tärkeämmäksi kun ikää tulee. Vain aniharvat palkitaan urastaan valtion taiteilijaeläkkeellä. 

Lähtökohtaisesti taiteilija katsotaan kuuluvaksi yrittäjien YEL-eläkkeen piiriin, jonka maksuihin ammattikunnalla ei ole varaa, vaan eläkemaksut laiminlyödään yleisesti. Sivutöille on omat eläkejärjestelmänsä ja apurahoitettuna taiteilija siirtyy maatalousyrittäjien ja poronhoitajien MYEL-eläkkeen piiriin. Asian outoudesta huolimatta MYEL sopii alkutuottajan kaltaisille taiteilijoille selvästi paremmin kuin raskas YEL. Ikääntyvää kuvataiteilijaa odottaa siis pienten eläkekertymien sekasotku, jos ylipäätään onnistuu elämänsä aikana eläkettä kerämään.  

Taiteilijoiden eläkejärjestelmä on jo pitkään kaivannut täysremonttia. Asiaa on myös tutkittu ja hyviä ratkaisumalleja on esitetty esim. Taidemaalariliiton toimesta, mutta asia junnaa vuodesta toiseen paikoillaan. Taiteilijat tulisi saada pois YEL:n piiristä, vähintään MYEL:n pariin. Mieluiten kuitenkin aivan omaan eläkesysteemiinsä, jossa huomioidaan joustavasti taiteilijoiden sijoittuminen jonnekin yrittäjyyden, palkkatöiden ja apurahatyöskentelyn välimaastoon.

Silloin kun tulevaisuus mietityttää, niin Y-sukupolven kannattaa katsoa taiteilijakuntaa. Itsensä toteuttamisella on aina hintansa.