Aivojumppaa ja ekspandismia

Olen pitänyt itsepäisesti kiinni periaatteesta että ihmisen on tultava toimeen omalla työllään. Kohdallani tämä on tarkoittanut sitä että olen tosissani yrittänyt repiä toimeentuloa taiteesta, joskin asiaan on liittynyt pieni ongelma.

Parasta taidetta syntyy silloin kun teoksia tehdään vapaasti oman halun, mielenkiinnon ja innostuksen mukaan, eikä sitä varten että teoksen mahdollisesti ostaa joku. Olen tehnyt paljon teoksia jotka eivät ole ns. "myyviä" tai "kauniita", mikä taas on vaikeuttanut toimeentulon hankkimista. Tämän takia olen tehnyt vapaan taiteilun ohessa tilaustöitä lähinnä yrityksille. Näin olen onnistunut pysymään hieman paremmin kiinni leivän syrjässä.

Yritysten kanssa on ollut helpompi toimia kun on itsekin toiminut yrittäjämäisesti ammatinharjoittajana. "Yrittäminen" on tuonut tilaustöiden etsimiseen kurialaisuutta ja stemppiä, mutta myös aika paljon stressiä. Painetta onkin ollut aika-ajoin omiksi tarpeiksi aivan liikaa.

Kun 2008 iski uusin lama ja yritysmaailma aloitti säästökuurin, niin ensimmäisiä asioita mistä tälläisissa tilanteissa karsitaan on taide. Ja minuun tämä iski erityisesti kun suurin osa tuloistani on yritysten tilauksista kiinni. Tämä jos mikä nosti mukavasti verenpainetta ja kiristi pinnaa.

Olen myös pitänyt vapaan taiteeni kanssa säännöllisesti näyttelyitä ja osallistunut erilaisiin yhteisiin kattauksiin ym. taiderientoihin. Lisäksi on perhe-elämä ja tavallinen arki velvoitteineen. Välillä on tuntunut että elämä ja kaikki se mitä pitäisi tehdä menee jossain kaunana edellä ja minä hengästyneenä yritän raahautua perässä.

Näistä syistä aloin kaipaamaan stressitöntä tilaa, jotain sellaista minkä avulla voisin unohtaa hetkeksi kaiken mitä ympärillä on. Halusin heitää pois huolet, kaiken ponnistelun, näyttelykiireet, tilaustöiden etsimisen paineet, toimitusaikojen sovittelut, rahahuolet, arjen asiat, aiheiden miettimiset, ruohon leikkuut, lumityöt ja taiteen teon.

Ja niin syntyi ajatus meditatiivisesta piirtämisestä, expandismista, siitä kuinka piirtäminen lakkaa olemasta aiheiden hahmottelua tai taiteen tekemistä ja kynän käyttö muuttuu henkiseksi harjoitukseksi, mahdollisuudeksi rentoutua.

Ekspandismissa unohdetaan piirtäminen perinteisessä mielessä. Ei osaamista, ei aihetta eikä suunnitelmaa, vaan mielen tyhjentämistä yksinkertaisten alkeellisten merkkien, kynästä lähtevien töhryjen avulla. Virheitä ei ole, nyt ei tehdä taidetta vaan jumpataan mieltä.

Merkkeihin, yksityiskohtiin keskittymällä tavoitellaan rauhoittumista, kaiken muun unohtamista. Kyseessä on hapuilu jonnekin piirtämisen (ja ehkä myös taiteen tekemisen) alkutilaa kohti, aikaan kauan ennen piirrustuksenopettajia ja taidekäsityksiä. Jonnekin sinne milloin raapustettiin ensimmäiset merkit nuotiolla hiiltyneellä puun palalla.

Täytyy sanoa että ekpandismin myötä elämään on tullut rauhaa ja levollisuutta. Ajatus on myös alkanut kehittyä ja mietiskelyn rinnalle on syntynyt aivojumppa. Jumppa on suunniteltu niin että se sopii kenelle tahansa piirrustustaidosta riippumatta. Riittää että osaa vähän kirjoittaa.

Nyt Espoon modernintaiteen museossa Emmassa on mahdollista päästä haastamaan aivojaan aikuisten työpajoissa tämän ekspandismiin pohjautuvan piirrosjumpan avulla. Homma pyörii kevään ajan Miró näyttelyn ajan.

Expandismista ja meditatiivisesta piirtämisestä lisää tästä linkistä.

Neljäs kollaasi

Tämä taitaa mennä hieman nostalgian puolelle, mutta menkööt. Pientä tuulahdusta informalismista ja ehkä 60-luvun popista.

Tosin mikäpä minä olen näitä leimaamaan taidehistorian luokkaleimoin. En tiedä noista asioista mitään, minähän olen vaan täällä ateljeessa töissä.

Tämän kanssa meni aikaa, työn valmistuminen vaati kuukauden. Otimme yhdessä (teos ja minä) valohoitoa moneen otteeseen ja vähän väliä kahvia. Turhautunutta murjottelua ja lopullinen erokin mielessä monta kertaa.

Onneksi valohoito parantaa luovuutta. Eli jos ei tiedä mitä tekee, niin silloin ei pidä tehdä mitään, vaan teos kannattaa jättää hetkeksi sivuun valohoitoon, ja jatkaa vasta sitten kun ollaan vaihdettu riittävästi katseita ja yhteisymmärrys matkan suunnasta alkaa hahmottumaan.

Ars Lenis - hidas taide tulee

Taidekentällä on yllättävä ongelma, taidetta nimittäin syntyy aivan liikaa ja sen säilyttäminen on mahdotonta. Suomen museot ovat pullollaan taidetta, sellaiset 300 000 taideteosta noin 4,5 miljoonan museonimikkeen joukosta.

Taiteilijoita on liikaa tämän kokoiseen maahan. Useita tuhansia riippuen siitä miten lasketaan. Jo pelkästään Taidemaalariliitossa on jäseniä yli 1300 ja tähän kaikki muut vielä päälle.

Joskus kuulin kuvataiteilijoiden kokonaisluvun olevan jossain 4500 paikkeilla, mene ja tietä. Ja tietysti uutta taiteilijaa pukkaa alalle satamäärin joka vuosi. Onneksi on myös poistumaa. Kaiken kaikkiaan eri taideammateissa (kuvataide, rakennustaide, valokuvataide, elokuvataide, näyttämötaide, kritiikki, säveltaide, tanssitaide, kirjallisuus jne...) työskentelee vajaat 20 000 ihmistä.

Jos ajatellaan, että yksi kuvataiteilija tekisi keskimäärin 1000 taideteosta elämänsä aikana, niin se tekee miljoonittain teoksia nyt työskentelevältä taiteilijakunnalta. Kaikki taide ei yksinkertaisesti mahdu mihinkään. Museot eivät halua teoksia edes lahjoituksina kalliiden vakuutusmaksujen ja varastoinnin takia, paitsi erikoistapauksissa.

Ongelman ratkaisuksi on ehdotettu mm. megaluokan taidevaraston perustamista. Mutta se lienee mahdoton toteuttaa, koska varastointi pitäisi kuitenkin järjestää laadukkaasti (sopiva lämpötila ja kosteus) ja hanke tulisi aivan järjettömän kalliiksi toteuttaa.

Mikä tällaisessa tilanteessa on taiteilijalle järkevää? Ainakin se, ettei taidetta kannata tehdä liukuhihna periaatteella. Tulevaisuudessa (ja jo nyt) keskinkertaisuus päätyy mitä suurimmalla todennäköisyydellä kaatopaikalle. Määrä ei korvaa laatua. Nyt jos koskaan kannattaa hidastaa tahtia ja panostaa vain laatuun, periaatteella vain vähän ja hyvää. Työstää ideoitaan ja teoksiaan pitkään ja hartaasti.

Ehkäpä joskus voisi järjestää "hitaan taiteen" näyttelyn, jonka jokaista teosta on valmistettu vuosia. Tuossa maalaus jonka maalaaminen vei aikaa 3 vuotta ja tuossa grafiikan teos, jota piirrettiin 2 vuotta ja tuossa valokuva, jota tavoiteltiin 7 vuotta. Tämä jos mikä olisi omiaan nostamaan taiteen yleistä kiinnostavuutta ja arvostusta. Uuden taidesuuntauksen tai kategoroinnin nimi voisi olla vaikkapa Ars Lenis eli hidas taide.

Toinen "ratkaisu" taiteilijalle voisi olla se että aina päivän päätteeksi kaapii maalauskankaan puhtaaksi ja aloittaa seuraavana päivänä työn alusta. Taideterapiaa parhaimmillaan, joka vie myös peruskysymysten äärelle: miksi ylipäätään teen taidetta? Siksikö että nautin maalamisesta, itse työskentelystä vai siksi että teokset jäisivät elämään ja samalla saisin kirjoittaa elämän tauluun "minä olin kerran täällä" puumerkkini?