Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Mitä on 'hyvä' taiteessa

Tänään Hesarissa Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala puolustaa kesänäyttelyään samaansa tylyä kritiikkiä vastaan. Kriitikko piti kokonaisuutta huonona ja Hoikkalan mielestä se taas on hyvä. Väkisinkin tässä mietityttää mitä ylipäätään tarkoittaa taiteessa että jokin teos on 'hyvä' tai että joku on 'hyvä taiteilija'. Tätä 'hyvyyttä' myös apurahojen vertaisarviossa pyritään selvittämään.

Urheilusuorituksissa on selkeät mittarit. Se kuka esim. hyppää riman yli korkeammalta kuin useimmat on varmasti lajissaan hyvä. Hän voi myös harjoittaa hyvyyttään parantelemalla eri suorituksen osa-alueita. Ponnistusta, lihasvoimaa, kimmoisuutta, nopeutta, notkeutta, rentoutta, motoriikkaa, rytmintajua, pelonvoittamista, suorituspainetta, motivaatiota, keskittymiskykyä jne. Eli parantelemalla osatekijöitä sopivassa suhteessa kokonaissuorituskin paranee pikkuhiljaa aina omille äärirajoille asti. 

Taiteessa tämänkaltainen lähestyminen johtaa käsityöläistaitojen kehittymiseen, mikä sinänsä on hyvä asia. Lopputulos tällä tiellä on kuitenkin usein se että tekniikasta tulee pääasia ja tekeminen alkaa muistuttamaan jotain sen tapaista minkä Hesarin kritiikissä (kuvatekstissä) kuvaillaan olevan 'teknisesti mukiinmenevää, mutta sisällöllisesti kepeää taidetta'.  

Taiten tekeminen ei siis riitä taiteessa 'hyvyydeksi'. Miksi ei? Koska taide heijastelee tätä aikaa ja jatkuvasti luo nahkaansa ja hapuilee kohti jotain uutta ja tuntematonta. Jos käyttää esimerkkinä korkeushyppyä, niin taiteessa hypätään myös riman ali ja ilman rimaa. Hypitään tasajalkaa, takaperin ja kierteellä. Otetaan vauhtia katsomosta, loikataan ohi, ryömitään ja halataan pehmustetta ja niin edelleen. Se että joku edelleen hyppää vanhanaikaisesti korkeutta saattaa näyttää 'huonolta' silloin kun taidekentän suunnannäyttäjät ovat jo aikoja sitten siirtyneet korkeushyppypaikan pehmusteiden alla-oleviin sfääreihin etsimään sieltä jotain uutta 'hyvää'. 

Ehkä 'hyvä' taiteessa on ennenkaikkea 'sitä jotain' mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen, saa teoksen elämään. Koskettaa tai tökkää katsojaa. Jotain mitä voisi määritellä sanoilla 'taiteen henki', jotain sellaista mitä ei ehkä voi opettaa kenellekkään, se joko on taiteilijalla tai sitten ei. Kyse on jonkinlaisesta karismasta, joka välittyy myös teoksen kautta.

Ja jos tähän vielä lisätään ammattimainen  toteutus, niin 'hyvyys' vaan lisääntyy. 'Se jokin joka teoksessa kolahtaa' tai 'karisma' ei myöskään pääse kunnolla esiin jos teos on kehnosti toteutettu. Voisi myös puhua 'persoonallisesta otteesta' tai 'käsialasta', mutta mielestäni karisma on aika hyvä sana tässä. Hyvä teos ei selityksiä kaipaa, se seisoo oman karismansa varassa. Ja vain on.  

Ehkä Salmelan ongelma on tässä. Karisma jää taka-alalle, kun piipitys ja lässytys varastavat päähuomion.

Yhteenveto näyttelystä

Tässä hieman analyysiä kesänäyttelystä. Kannattiko vaiva, haittasiko sade, näkyikö eurokriisi?

Taidelainaamot vähentävät elitismiä

Mielipide 18.11.2011 Hesarissa taidelainaamoista. Kuva Art Forum messuilta. Tilanpuutteen takia Hesari oli editoinut lähettämääni tekstiä, joten alla "pakkaamaton, alkuperäinen" ajatukseni asiasta.

Taidelainaamot vähentävät elitismiä

Kulttuurisivuilla 15.11. Michael Cunningham ruoti amerikkalaisen taidebisneksen rahanhajuista pinnallisuutta ja taidemaailman muuttumista jatkuvasti yhä elitistisempään suuntaan. Elämme todellakin maailmassa jossa taideteokset voivat muuttua pörssiosakkeiden kaltaisiksi sijoituskohteiksi.

Elitismiä ei tarvitse etsiä merten takaan tai suurista taidemaailman keskuksista. Jossain muodossa elitismi on ollut ja on läsnä kaikkialla missä taidetta tehdään ja myydään. Ennen taidemuseoiden ja galleristien aikaa, taiteilija teki töitä suoraan varakkaille tilaajille ja sai myös työstään palkan. Nyt vaurauden ja taiteilijoiden väliin on noussut välistävetäjien muuri, jota yksittäinen taiteilija ei kovin helposti ylitä. 

Monenlaiset taiteen "asiantuntijat" seisovat muurin aukossa portinvartioina ja valikoivat markkinoille trendien mukaista taidetta. Taidekentän bisness museobuumeineen on iso, mutta siellä pyörivästä rahamassasta taiteilijalle tipahtelee vain lantteja. Nykyisestä vauraudesta ja hyvinvoinnista huolimatta suomalaisten ammattitaiteilijoiden keskimääräinen taiteesta saatu tulo on vain muutamia satasia kuukaudessa. 

Onneksi suomessa on käytössä myös tavallista taiteilijaa aidosti hyödyttävä ratkaisu, nimittäin taidelainaamo. Taidelainaamot ovat usein kuntien tukemia ja paikallisten taiteilijaseurojen ylläpitämiä paikkoja, jossa taideteoksen voi pientä kuukausivuokraa vastaan lainata tai lunastaa itselleen.  Taidelainaamosta lainatun teoksen tuotot ohjautuvat ilman sen kummempia mutkia suoraan taiteilijalle. 

Taidelainaamojen ongelmana on taiteen kirjava taso. Tämä johtuu paikallisten taiteilijaseurojen vaihtelevista jäsenkriteeri käytännöistä. Mutta pienellä laatua kohentavalla ryhtiliikkeellä taidelainaamoista on mahdollista rakentaa todellinen vaihtoehto hyvälaatuisen taiteen esittelyyn, niin että myös laatua etsivän taiteen ystävän kelpaa taidelainaamoissa näyttäytyä.

Useissa kaupungeissa lainaamot ovat jo toiminnassa. Pääkaupunginseudulle ja muualle suomeen, isoimpiin kaupunkeihin mahtuisi hyvin kaksikin lainaamoa, pienempiin yksi ja Helsinkiin jopa kolme. Jos kuntien päättäjät todella haluavat tukea paikallisia taiteilijoita ja taidetta, niin hyvä kohde on taidelainaamo.   Tämä jos mikä olisi todellinen kulttuuriteko ja myös tehokasta vastalääkeettä kaikenlaiseen guggenheim-elitismiin. 

Pekka Hannula
Taidegraafikko, Espoo