Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Aamu Hesarissa oli ilokseni pieni kommenttini Tuntematon sotilas -elokuvan saamaan surkeaan kritiikkiin. Kun kriitikko katselee valtavirtaelokuvaa tai viihdettä taiteen silmälasien läpi niin toki pettyy. Tässä kirjoitukseni:

Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Kriitikko Juha Typpö on pettynyt (HS 27.10.) uuteen Tuntematon sotilas -elokuvaan. Hän moitti tekijöitä rohkeuden puutteesta ja katsoi, ettei elokuva perustele olemassaoloaan. Ongelma ei ole siinä etteikö elokuva olisi sinänsä hyvin tehty: "Teknisesti uusi tuntematon on virheetöntä työtä. Kaikki kuvauksesta leikkaukseen ja äänityksestä jälkihuoltoon on tehty niin hyvin kuin suomessa on mahdollista." Hiotuista kuvakulmista ja hienouksista huolimatta elokuva näyttäytyy kriikolle taiteen näkökulmasta vaajamittaisena.
Elokuvassa kuitenkaan ole kyse vanhaa kyseenalaistavasta ja uutta etsivästä taiteesta ei vaan käsityöstä, Suomi 100  -juhlatuotteesta ja vanhan ikonin päivityksestä. Kriitikko etsii taidetta sieltä missä sitä ei ole. Viihteenä ja suomalaisen elokuva-alan käsityöläisten osaamisen työnäytteenä elokuva perustelee hyvin olemassaolonsa. Olkaamme suomalaiset ylpeitä elokuva-alamme osaajista. 

Pekka Hannula
Taidegraafikko, Espoo

Puskaradion voimalla

Kuvassa takavuosien tähti Viktor Klimenko esiintyy Espoossa Laaksolahden kappelilla. Koska kappelin sali on liian pieni paikalle saapuneelle yleisölle, niin tilaan on liitetty samassa rakennuksessa toimivan alakoulun liikuntasali, jonne on kannettu lisätuoleja. Naisenemmistöinen yli keski-ikäinen yleisö seuraa Klimenkon tarkasti käsikirjoitettua esitystä, jossa hän laulun lomassa sanailee venäläisyydestään ja suhteestaan suomalaisiin. Puheessa on nousuja ja laskuja. On sotaan liittyvää isänmaallisuutta, huumoria ja kiitollisuutta nostattavia anekdootteja. Ja kaiken keskiössä on koko esityksen ajan suomen lipussa oleva risti ja ristille naulattu Jeesus, joka "hänetkin on pelastanut 38 vuotta sitten".  Lippu on ennen esityksen alkua kiireessä kiinnitetty mikrofonin jalkaan jeesusteipillä, joka tässä siis on pelastanut artistin pulasta. Esitys huipentuu yhteiseen Finlandiaan. Kyseessä on Suomi 100v -juhlavuoteen linkittyvä tilaisuus.

Miksi kirjoitan tästä? Musiikkimakunikin on jotain ihan muuta. 

Kuvataiteilijan työssä on toimeentuloa tiukkaa ja käytännössä suurin osa taiteilijakuntaa tekee ohella jotain sivutyötä. En ole tässä suhteessa poikkeus. Itselleni osa-aikaista työtä on löytynyt kirkosta, jossa olen vuosien saatossa tehnyt tilanteen mukaan vaihtelevasti suntion töitä. Tämä käytönnössä tarkoittaa jonkinlaista vahtimestarin, tilajärjestelijän, roudarin, kahvikeittäjän, kulunvalvojan, siivoojan ja sekatyöläisen yhdistelmää, jossa toimenkuvaan voi kuulua melkein mitä tahansa kynttilän sytyttelystä lumitöihin. 

Työn puitteissa näkee paljon erilaisia tilaisuuksia pienryhmäkokoontumisista yleisötapahtumiin. Seurakunnan vahtimestari on yleensä se henkilö joka on ensimmäisenä paikalla asioita järjestelemässä ja poistuu viimeisenä syntyneet sotkut ojentaen. Tästä näkökulmasta minulle on syntynyt kuva, että seurakunta tai kirkko on omansalainen laitos, joka tuottaa rutiinilla erilaisia tilaisuuksia – messut, hartaudet, pienryhmät, rukouspiirit, päiväkerhot, muskarit, rippikoulut ja -leirit, nuorenillat, hautaukset, kasteet, häät, muistotilaisuudet, musiikki-illat, konsertit, puheillat, keskustelut, diakonialounaat, käsityöpiirit, lasten kokkikerhot, kahvittelut, jne, jne... – kuin liukuhihnalta konsanaan. Kun yksi loppu niin jo toista pukkaa.

Kirkko on vähän samanlaisessa tilanteessa kuin museolaitos, jossa vanha rakenne ja 1800-luvun toimintamallit ovat remontissa, koska tavanomainen seinille ripustettu peruskokoelmanäyttely ei yksinkertaisesti  kiinnosta ketään. Niinpä museolaitos on alkanut tekemään yhteistyötä eritahojen kanssa ja keskittymään museon elämyksellisyyteen ja uusiin toimintamalleihin. Tässä on toki ylilyönnin vaarat. Ehkä museojooga (googlaa museojooga tai #museojooga) menee jo hieman liikaa asian sivuun. Ajatus siinä on, että joogaan osallisujat näkevät samalla teoksia ja he kiinnostuvat tätä kautta museon toiminnasta ja tulevat paikalle muulloinkin. Oma pohdintansa on myös sillä pitääkö museon muuttua huvipuistoksi ja onko tässä mitään järkeä museolaitoksen ydin tehtävän kanssa ja mikä tämä ydin oikeastaan on? Sama pohdinta ytimestä on käynnissä myös kirkossa. Tosiasia on, että huoli jäsenkadosta kasvattaa painetta. Ehkä myös Klimenkon konsertti liittyy osaltaan tähän miten saada ihmisiä paikalle -problematiikkaan. Minulle oli hämmästyttävää, että väkeä saapui noinkin paljon Laaksolahden kappeliin, joka on samassa ei-sisäänkutsuvassa tehdasmaisessa koulurakennuksessa Jupperin alakoulun kanssa eikä erotu tästä mitenkään. Tilaisuuden tiedotus ja järjestelyt hoituivat samalla rutiinilla kuten yleensä.

Perustuotanto kyllä sujuu, mutta väittäsin noin yleisemmin, että nettityöskentelyssä ontuu. Netti on mielestäni muutakin kuin vain etukäteen asioista tiedottamista ja joskus jopa puffaamista. Asiaan liittyy myös jälkikäteen asioista kertominen ja ajatusten jakaminen tapahtuneesta. Monesti jälkipeli on juuri se paras peli. Tämä näyttää olevan se heikko kohta. Mielestäni nettityöskentely on totista työtä, jota ei voi jättää vain vapaaehtoisten harteille tai joillekin oheistyöksi kaiken muun päälle.

Museolaitos on tässä kirkkoa edellä. Museoissa periaatteena on, että jokainen näyttely dokumentoidaan tarkasti helpottamaan tulevaa työtä. Dokumentointi on työkalu, joka helpottaa suunnittelua ja auttaa uuden rakentelussa. Tämä varmasti ollut yksi tärkeä tekijä museoalan voimakkaassa muutoksessa ja kävijämäärien kasvussa.

Kyse on siis digitaalisesta muistista, tallenteista ja kuvista, joita eri tilaisuuksista otetaan. Siitä, että edellisen tilaisuuden jälkikaiku pohjustaa seuraavaa. Jos kaikki tallenteet ovat satunnaisten henkilöiden puhelimilla ja koneilla niin tästä ei synny kunnollista ja yhtenäistä kuva-arkistoa jota koordinoidusti kerätään ja jota voisi käyttää aina seuraavan tilaisuuden mielikuvan rakentamiseen netissä. Kuva ja visuaalisuus on väkevä työkalu, jonka tehokas käyttö kulminoituu saatavissa olevaan laadukkaaseen kuva- ja videomateriaaliin.

Tämä kaikki nivoutuu kysymykseen: kun nykyiset ikääntyvät aktiiviseurakuntalaiset kuolevat niin kuka heidät korvaa? Vaara on, että ilman huomattavasti järjestelmällisempää ja kunnianhimoisempaa nettityöskentelyä, ei kukaan. Nuorempi sukupolvi kulkee jokapaikkaan kännykkäänsä räpläten ja ei varmasti saavu paikalle pelkän puskaradion avulla, kuten osaltaan tapahtui Klimenkon konsertissa. Ehkä nuoremmille läsnäolo rakentuu nimenomaan netin läpi. Eli se mitä netissä on ja siellä näkyy ja on koettavissa, kaikki tämä on nuoremmille sukupolville kuin kaita portti, joka vie aina välillä myös konkreettiseen tilaisuuteen, niin kirkossa kuin museoissakin. Ja suotavaa on, että tämä portti olisi ylipäätään auki.

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue.

Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä.

1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän.

Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä.

Jos muistat tai tiedät jotain Petas-Baarista, niin ole vapaa kommentoimaan. Mitä baarissa on tapahtunut, miten se liittyy Espoon historiaan, miksi se on niin "legendaarinen", kuten olen kuullut väitettävän?

Petas-baarin läheltä parisataa metriä Lippajärventietä pohjoiseen tien oikealta puolen löytyi yleinen vesiposti. Vesiposti on edelleen käytössä, vaikka se jää hieman hankalaan paikkaan tien mutkaan eri puolelle kuin kävelytie. 

Ostoskeskus vai ostokeskus?

Kieli muuttuu samaan tahtiin eletyn elämän kanssa ja siksi muutosta on vaikea havaita. Mutta, jos saamme hieman etäisyyttä asioihin, niin silloin asia käy hyvin ilmeiseksi.

Kuvataiteilijan työssäni teen kollaaseja erilaisista paperimateriaaleista ja yksi näistä paperiaineksista on vanhat lehdet, joita minulta löytyy reilun sadan vuoden ajalta.

Tuon tuostakin lehtien sivuilta pomppaa silmille kummallisuuksia, kuten "Reipas asiatyttö saa paikan", "Agitaattoria halutaan", "Pysyvää ondulointia", "Kolopallon salat", "Uutlaaja palkataan", "Varmuusesineitä", "Eri hieno näköradio", "Tytöt hoi! Kolme mamman poikaa haluaa kirjeenvaihtoon samanmielisten lirusilmien kanssa" jne.

Tässä kuitenkin yksi silminhavaittava ja konkreettinen lähiajan esimerkki kielen muuttumisesta Viherlaaksosta. Vanhan 60-luvun taitteessa rakennetun ostarin takasivulla komeilee alkuperäinen valomainos, jossa lukee "ostokeskus", eikä ostoskeskus, kuten nykyisin on tapana kirjoittaa.

Ostarin roskiksessa majaili tuolloin puliukko, jonka t-kauppias aina säännöllisesti heitti ulos kaupasta, kun kutsumattoman vieraan haju häiritsi muita asiakkaita. Uloslento kuitenkin harmitti turjaketta ja niin hän, ikäänkuin epilogina, raotti kaupan ovea ja huusi kauppiaan perään: "paaaaska Kauuuppa" . Näytelmä toistui lukemattomia kertoja 60-70-luvun taitteessa, kunnes eräänä pakkastalvena turjake löydettiin roskiksestaan paleltuneena.

Nykyisin myös sana puliukko alkaa korvautuan kiertoilmaisulla asunnoton alkoholiriippuvainen. Näin aika virtaa hiljakseen ja me siinä mukana.

Tätäkö on suomalaisuus?

Istuin kuntosalin saunassa muutaman muun minulle tuiki tuntemattoman kuntoilijan kanssa. Joku heitti löylyä harvakseltaan ja koko porukka istuskeli hiljaa kuunnellen kiukaan pihinää.

Kohta saunaan saapuu silminnähden hyvin ulkomaalainen mies, joka hamuaa vesiämpärit lähelleen ja alkaa hieman yllättävästi heitellä löytyä poikkeuksellisen tiuhaan tahtiin. Vedenheiton välissä mies alta kulmiensa tarkkailee kuin vaivihkaa suomalaisen reaktioita.

Samassa saunaan laskeutuu tiivis tunnelma, jonkinlainen sanaton yhteys suomalaisten miesten välillä, aivan kuin olisimme ajatelleet kollektiivisesti saman ajatuksen: "Jumalauta, tuohan yrittää hiostaa meidät ulos, mutta sepä ei tule onnistumaan... !".

Niinpä otin muiden tavoin naamalleni peruslukemat ja yritin olla muina miehinä, kun vesi kohahteli kiukaalle. Ensimmäinen ämpäri tyhjeni ja olo oli jo todella tuskainen, mutta suomalaisten ilmeet eivät värähdä.

Maahanmuuttaja tarttuu hieman epäillen toiseen ämpäriin ja aloittaa pian kuitenkin saman heittorallin. Mutta hetkenpäästä hän muuttuu tuskaisen näköiseksi, kiiruhtaa ulos höyrypilven saattelemana jä jää sitten lasioven takana olevaan suihkuun tarkkailemaan mitä saunassa tapahtuu.

Lauteille laskeutuu rauha. Hetken päästä yksi miehistä ottaa ämpärin, "heitetäämpäs vähän löylyä". Ja niin kiukaalle lentää "voiton sinettinä" vielä yksi kauhallinen. Löylyt otetaan kaikessa rauhassa vastaan ja sitten siirrytään pikku hiljaa suihkun puolelle ilman kiirettä ja kukin omassa tahdissaan.

Suihkuhuoneessa vierasmaalainen haastaja katselee epäuskoisena saunasta poistuvia voimakkaasti punertavia suomalaisia, joiden ilmeet säilyvät peruslukemilla ilmeisestä huonovointisuudesta huolimatta.

Vaikka vilvoittelin hyvin, niin silti hikoilin vielä koko kotimatkan ja kotiin päästyä join heti reilun litran nestettä ja vähän myöhemmin toisen samanlaisen satsin.

Epäterveellinen mutta toisaalta hyvin kansalaistuntoa tai suomalaisuutta avaava kokemus. Tätäkö se sitten on, se suomalaisuus?