Porvaristo nauttii kauheasta

Timo Valjakka tuoteselostaa Iiu Susirajan näyttelyn Hesarissa 16.3. Tämänkaltainen yhdellä positiivisella lauseella höystetty ”kritiikki” on valtavirtaa nykyisin. Eikä tässä mitään, sillä se on myös lihansa likoon laittaville taitelijoille armollisempi, kun ei tarvitse lähtökohtaisesti pelätä lyttäämistä. Jotain uutta vinkkeliä kritiikkeihin jää kuitenkin aika usein kaipaamaan. Tuntuu kuin kritiikit noin yleistäen olisivat jonkinlaisia ”taidemaailman tilaamia” tuoteselosteita näyttelyistä.
    Totta on, että Susirajan kuvasto on jatkumoa kehonsa esille laittavien naiskuvaajien omakuvien sarjaan. Mutta sukulaisuutta on myös miehiin, kuten Vuoden nuori taiteilija 2018 J. A. Juvaniin, jonka sukupuoli-identiteetillä leikkivissä omakuvissa on hengenheimolaisuutta Kiasman näyttelyyn.   
    Mielestäni Susirajalla on Juvaniin selkeämpi yhteys kuin Valjakan mainitsemiin naiskuvaajiin (Cindy Cherman, Elina Brotherus, Aini Kannisto, Heli Rekula), jotka normaalipainoisina lähinnä "esiintyvät" kuvissaan eri aihepiirien parissa eivätkä "kysele" kuvillaan olemukselleen yleisön hyväksyntää. Kun taas Juvani ja Susiraja ikään kuin kysyvät epäsuorasti päälle liimatun rekvisiitta pelleilynsä takaa: "Hyväksytäänkö minut tälläisena, löytyykö myös minulle rakkautta?" Molemmille rekvisiitta toimii siis naamiona, joka antaa suojaa vakavalle kysymykselle.
    Lisäksi yhtymäkohtia löytyy valokuvauksen historiaan, josta esiin voisi nostaa kuvat sirkusmaailman lihavista miehistä ja naisista ja muista kummajaisista, jotka aikanaan houkuttelivat ”normikatsojia".
    Museolaitos on ollut voimakkaassa muutoksessa ja "sirkushuvit" ovat siirtyneet museoihin. Niistä on tullut taide-viihde-opetus-keskuksia, joissa on mahdollista kokea erilaisia tunne-elämyksiä (ruokailua ja shoppailua unohtamatta) ja saada näkökulmia asioihin kultivoituneessa muodossa. Kuten nyt Kiasmassa, jossa katsoja voi peilailla omaa suhdettaan liikalihavaan, erilaiseen naiseuteen ja kenties oppia asiasta (tai itsestään) jotain. Tämän jälkeen on mahdollista jäähdytellä kuumentuneita reflektioitaan Shoplifterin pörröisessä värisyleilyssä. Ja kokemusten ohessa on aina hyvä napsia selfieitä ja pohtia omaa suhdettaan omakuviin ja päivitellä samalla vaikkapa Facebook imagoaan.
    Elämme aikaa, jossa kapitalismi on siirtynyt muuntautuneena taiteen alueelle. Kapitalismiahan on syytetty siitä, että se muuttaa kaiken mahdollisen kauppatavaraksi. Nyt taidekapitalismissa on käynyt sisältöjen suhteen samalla tavalla ja nykytaiteessa aiheeksi kelpaa kaikki, jonka esittäminen on lainpuitteissa sallittua ja jonka avulla voi taidepääomaa kartuttaa.
    Taide on myös terapeuttista, jopa armollista. Taide rakastaa kaltoin kohdeltuja. Taiteessa on mahdollista tehdä puutteesta hyve ja esitellä rintasyövän viillot, amputoidut raajat, valtavirrasta poikkeavat seksuaalisuudet, anoreksiat, lihavuudet, syövän parturoimat päät, kuolleiden kasvot ja kaiken maailman kurjuudet. Ja elämysten nälkäinen yleisö kiittää ja peilailee omia kasviksilla treenattuja vartalojaan teosten pintakiillosta.
    Nykypäivän porvaristo ei enää kauhistele vaan nauttii. Kiitos Iiu. Odotan kuola valuen nakukuviasi (HS 14.3).

Sukupuolineutraalia taidetta

On jopa yllättävää, kuinka vähän taidekentän voimakas naisistuminen näkyy taiteen sisällöistä. Keski-ikäinen koulutettu nainen kulttuurin tukipilarina on jo omansalainen klisee. Tunnettu fakta on myös, että museokentän työntekijät ja galleristit ovat enimmäkseen naisia. Mutta naiset kannattelevat paikka paikoin todella vahvasti myös taiteen tekemistä. Esimerkiksi Suomen taidegraafikot ry:n noin 350 jäsenestä 250 on naisia, eli n. 71,5 %.

Toki meillä on näyttelyitä, joita voidaan pitää – ainakin näin keski-ikäisen valkoisen heteromiehen näkökulmasta ­­– varsin feminiinisinä, kuten taannoinen Barbi-näyttely tai vaikkapa parhaillaan Kiasmassa menossa oleva karva-pörhistely Shoplifter. Mutta toisaalta meillä on Magritten ja Kupkan esitykset Rexissä ja Ateneumissa. Vaikka on taiteilijoita, joiden tekeminen on naisellista tai miehistä tai muuta sukupuoleen liittyvää näkökulmaa alleviivaavia, niin näiden ääripäiden välissä on kuitenkin suuri joukko taiteilijoita, joiden tekeminen on sukupuolineutraalia ja joiden teoksista ei päätellä mitään tekijän sukupuolesta.

Alan naisistumisesta huolimatta näyttelyt sisältöineen ovat olleet varsin monipuolisia. Taidekentällä toimivien naisten kunniaksi onkin sanottava, että he osanneet hoitaa kokonaisuutta hyvin ilman sen kummempia sukupuolesta johtuvia vääristymiä.

Kuitenkin sukupuoli on läsnä ihmisten asenteissa ja teoissa. Joskus nuorena sain ystävältäni nuhteet taiteilustani: ”Älä nyt enää tuhlaa aikaasi piirtelyyn vaan mee töihin. Et sä vittu tajuu, et taide on vaan sellaista homojen hommaa. Siinä menee hyvä mies ihan pilalle.” No, en tajunnut ja osaltaan siksi tiemme erkaantuivat.

Joskus myöhemmin kohtasin asenteen, jossa ”ihan kivoja” teoksiani ei osteta koska ateljeevieras – nainen – sanoi aivan suoraan, ettei hän ”periaatteessa” osta mitään miestaiteilijalta vaan aina naistaiteilijalta, koska ”vain nainen kykenee koskettamaan sieluani”, mutta ”ihan kiinnostavaa oli vierailla ateljeessasi”.

Tällaisia kun kohtaa, niin onneksi on ateljee, johon voi sulkeutua piirtelemään. Sehän tässä lopulta tärkeintä on.

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju, missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta.

Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista jälkeenpäin kaduin. Paskanäytös, josta olisi pitänyt tajuta kieltäytyä.

Toisaalta krääsä, rihkama ja keskikertaisuus vaivaavat vahän kaikkia taiteenaloja. Varsin tyypillisesti taiteilijan, vaikkapa muusikon tuotannosta löytyy vain kourallinen "hittejä", niitä lauluja jotka säilyvät, muiden painuessa unholaan. Vastaavasti kuvataiteilijan tuotannosta parhaat teokset erottuvat yleensä edukseen kun kokonaisuutta katsotaan. Ja harvoin tavanomaisessa gallerianäyttelyssä kaikki teokset ovat huippulaatua. Joskus laatua ei ole tai sitten on muutama teos, joiden varaan koko esitys nojaa.

Gallerianäyttelyt ovat noin yleistäen varsin vaihtelevia laadultaan. Näyttelyn järjestäjiä ja esillelaittajia on monenmoisia. Hienot esitykset tuppaavat hukkua näyttelykirjon tasapaksuun massaan. Monasti näyttelyt on täynnä teoksia joita kukaan ei myöhemmin kaipaa. En ainakaan minä. No, myönnettäköön, että tämä jyrkkä asenteeni johtuu osaltaan pessimistis-skeptis-kyynisestä mielenlaadustani. Parempia näyttelyitä on yleisimmin museoissa, joissa lähtökohtaisesti (ainakin teoriassa) pyritään esittelemään laadukasta taidetta. Laatu tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä taidetta jota itse arvostan. Laatuahan on taiteessa vähän vaikea määritellä. Se on monasti vähän niin kuin makuasia.

Mielestäni taiteilijan kannattaa hidastaa tahtia, unohtaa näyttelyn rakentelut tietyssä aikataulussa. Näin ainakin itse pyrin toimimaan. Tärkeämpää, kuin saada teoskokonaisuus valmiiksi, on ylipäätään saada jotain kelvollista tehdyksi. Edes yksi teos, joka kestää ajan kriittistä katsetta. On etsittävä museolaatua tekemiseensä ja unohdettava myyntinäyttelylaatu koska se laatu sisältää niin paljon hajontaa ja myös suoranaista "roskaa ja rihkamaa". Museolaatu on luotettavampaa koska siinä yhdistyvät yleensä monien asiantuntioiden maut. Myyntinäyttelylaatua takaa lähinnä taiteilijan oma ja galleristin maku ja myös oletus ostajan mausta, mikä johtaa helpommin paskanäyttelyn toteuttamiseen. Tästä syystä olen ehdottomasti museonäyttelymies.

Teoksia voi myös aivan hyvin tuhota. Ja pitääkin. Säännöllisesti. Käsistään ei kannata päästää huonolaatuista tekelettä maailmaa saastuttamaan. Taidekentällä pyörii muutenkin ihan riittävästi keskinkertaista huttua. Sitä ei kannata tieten tahtoen maailmaan lisätä.

Espoossa taidetta voi keräillä roskalavoilta

Kävin aikoinani Viherlaakson yhteiskoulua ja lukiota. Kuvaamataidon opettajani oli yhteiskoulun puolella Aarres Salli. Nämä kaksi Sallin maalausta olivat osa koulussa olleita taideteoksia, joita ei lukumääräisesti ollut kovin monta. Joukossa oli myös grafiikkaa, esimerkiksi Kaskipuron, isäni Simo Hannulan ja muiden vedoksia. 

Sain äskettäin tiedon, että viime kesänä nämä ja muutama muukin teos olivat lojuneet Viherlaakson lukion remonttityömaan roskalavalla, josta valveutunut kansalainen oli ne kerännyt talteen. Maalauksissa on ilmeisesti kyse Sallin Espoon kaupungille tekemästä tilaustyöstä.

Sinänsä en hämmästy jos joskus grafiikkaa heitetään pois, etenkin jos kostuneen vedospaperin pelätään homehtuneen, mutta Espoon kaupungin toiminta Sallin maalausten kohdalla vaikuttaa aika ronskilta. Kuulemani mukaan työt kun ovat ihan rahan arvoista tavaraa jälkimarkkinoilla huutokaupassa. En ota tässä se enempää kantaa kaupungin menettelyyn kuvataidetta painottavaan lukioonsa liittyen vaan puhun asiasta hieman yleisemmällä tasolla.

Ongelman ydin on siinä, että suomen kokoisessa pienessä maassa koulutetaan (kulttuurialan supistuksista huolimatta ) aivan liikaa taiteilijoita, jo ennestään alalla toimivan joukon jatkeeksi. Kun tähän lisätään se tosiseikka, että pankkien ohella monet muutkin isot perinteisesti taidetta keränneet ja ostaneet instituutiot/yritykset karsivat kokoelmiaan varsin reippaalla kädellä, niin tämä aiheuttaa teostungosta taidemarkkinoille. Yhtälöön ynnätään vielä museoiden halu työntää varastoistaan ylimääräiset rönsyt samoille markkinoille. Lisäksi kun taidetta koko ikänsä haalineita suurten ikäluokkien edustajia kaatuu yhä enenevästi hautaan, niin perikuntien toimesta taide sen kun lisääntyy markkinoilla lähes exponentaalisesti. Taidetta tulee siis monesta tuutuista markkinoille kokoajan liikaa.

Kun yhtälöä miettii, niin selviö on, että yhteiskuntana emme voi  raahata kaikkea vanhaa esineistöämme tai taidetta mukanamme loputtomasti, vaan karsintaa on joidenkin periaatteiden mukaan tehtävä. Museoala miettii poistoja ja teosten hävittämistä päivittäin ja heillä on siinä omat käytäntönsä, joihin ei kuulu käsitykseni mukaan teosten dumppaaminen rakennusmiesavusteisesti roskalavoille. Viherlaakson tapauksen suhteen olisi ollut taiteilijan nimeä kunnioittavampaa edes lahjoittaa dumpatut työt vaikka oppilaiden koteihin.

Jos itse taiteen tekijänä haluan päästä jostain teoksestani eroon, niin tällöin silpuan ja poltan sen. Tuhoan säännöllisesti sellaisia töitäni, joita en halua jälkeeni jättää. Ateljeen takan tuhkalla on sitten hyvä lannoittaa ikkunasta avautuvaa puutarhaa ja kerätä kukoistavan näkymän katselemisesta uutta inspiraatiota.  Mielestäni jokaisen  kuvataiteilijan velvollisuutena on siivota nurkkiaan säännöllisesti ja päästää käsistään vähemmän ja laadukkaampaa.

Taiteilijana minun on helppo kontroloida sitä mitä markkinoille omasta toimestani lähtee. Mutta kun teokset ovat pois käsistäni niin ne alkavat elää omaa elämäänsä yhteiskunnan eri kerroksissa, kunnes ne sitten aikanaan tulevat elinkaarensa päähän ja "kuolevat". Tekijänä toivoisin, että tämä kuolema olisi jotenkin "arvokas" tai edes "asianmukainen".

Siksi instituutioiden taholta taiteen karsinta tulisi tapahtua yhteistyössä museolaitoksen kanssa, jossa pitäisi olla paras asiantuntijuus päättää mitä säilytetään ja mitä ei ja se miten teos kuolee. Museon takapihalle voisi perustaa minun puolestani vaikka taideteoskrematorion, jonka tuottamaa taidetuhkaa voisi myydä museokaupassa Espoolaisten kulttuurikotien tai uusien kuvataideluokkien ikkunalaudoilla kasvavien kukkien lannoitteeksi. No, vakavammin sanottuna taideala tarvitsee joka tapauksessa keskustelua tästä aiheesta.