Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju, missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta.
Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista jälkeenpäin kaduin. Paskanäytös, josta olisi pitänyt tajuta kieltäytyä.
Toisaalta krääsä, rihkama ja keskikertaisuus vaivaavat vahän kaikkia taiteenaloja. Varsin tyypillisesti taiteilijan, vaikkapa muusikon tuotannosta löytyy vain kourallinen "hittejä", niitä lauluja jotka säilyvät, muiden painuessa unholaan. Vastaavasti kuvataiteilijan tuotannosta parhaat teokset erottuvat yleensä edukseen kun kokonaisuutta katsotaan. Ja harvoin tavanomaisessa gallerianäyttelyssä kaikki teokset ovat huippulaatua. Joskus laatua ei ole tai sitten on muutama teos, joiden varaan koko esitys nojaa.
Gallerianäyttelyt ovat noin yleistäen varsin vaihtelevia laadultaan. Näyttelyn järjestäjiä ja esillelaittajia on monenmoisia. Hienot esitykset tuppaavat hukkua näyttelykirjon tasapaksuun massaan. Monasti näyttelyt on täynnä teoksia joita kukaan ei myöhemmin kaipaa. En ainakaan minä. No, myönnettäköön, että tämä jyrkkä asenteeni johtuu osaltaan pessimistis-skeptis-kyynisestä mielenlaadustani. Parempia näyttelyitä on yleisimmin museoissa, joissa lähtökohtaisesti (ainakin teoriassa) pyritään esittelemään laadukasta taidetta. Laatu tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä taidetta jota itse arvostan. Laatuahan on taiteessa vähän vaikea määritellä. Se on monasti vähän niin kuin makuasia.
Mielestäni taiteilijan kannattaa hidastaa tahtia, unohtaa näyttelyn rakentelut tietyssä aikataulussa. Näin ainakin itse pyrin toimimaan. Tärkeämpää, kuin saada teoskokonaisuus valmiiksi, on ylipäätään saada jotain kelvollista tehdyksi. Edes yksi teos, joka kestää ajan kriittistä katsetta. On etsittävä museolaatua tekemiseensä ja unohdettava myyntinäyttelylaatu koska se laatu sisältää niin paljon hajontaa ja myös suoranaista "roskaa ja rihkamaa". Museolaatu on luotettavampaa koska siinä yhdistyvät yleensä monien asiantuntioiden maut. Myyntinäyttelylaatua takaa lähinnä taiteilijan oma ja galleristin maku ja myös oletus ostajan mausta, mikä johtaa helpommin paskanäyttelyn toteuttamiseen. Tästä syystä olen ehdottomasti museonäyttelymies.
Teoksia voi myös aivan hyvin tuhota. Ja pitääkin. Säännöllisesti. Käsistään ei kannata päästää huonolaatuista tekelettä maailmaa saastuttamaan. Taidekentällä pyörii muutenkin ihan riittävästi keskinkertaista huttua. Sitä ei kannata tieten tahtoen maailmaan lisätä.
Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista jälkeenpäin kaduin. Paskanäytös, josta olisi pitänyt tajuta kieltäytyä.
Toisaalta krääsä, rihkama ja keskikertaisuus vaivaavat vahän kaikkia taiteenaloja. Varsin tyypillisesti taiteilijan, vaikkapa muusikon tuotannosta löytyy vain kourallinen "hittejä", niitä lauluja jotka säilyvät, muiden painuessa unholaan. Vastaavasti kuvataiteilijan tuotannosta parhaat teokset erottuvat yleensä edukseen kun kokonaisuutta katsotaan. Ja harvoin tavanomaisessa gallerianäyttelyssä kaikki teokset ovat huippulaatua. Joskus laatua ei ole tai sitten on muutama teos, joiden varaan koko esitys nojaa.
Gallerianäyttelyt ovat noin yleistäen varsin vaihtelevia laadultaan. Näyttelyn järjestäjiä ja esillelaittajia on monenmoisia. Hienot esitykset tuppaavat hukkua näyttelykirjon tasapaksuun massaan. Monasti näyttelyt on täynnä teoksia joita kukaan ei myöhemmin kaipaa. En ainakaan minä. No, myönnettäköön, että tämä jyrkkä asenteeni johtuu osaltaan pessimistis-skeptis-kyynisestä mielenlaadustani. Parempia näyttelyitä on yleisimmin museoissa, joissa lähtökohtaisesti (ainakin teoriassa) pyritään esittelemään laadukasta taidetta. Laatu tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä taidetta jota itse arvostan. Laatuahan on taiteessa vähän vaikea määritellä. Se on monasti vähän niin kuin makuasia.
Mielestäni taiteilijan kannattaa hidastaa tahtia, unohtaa näyttelyn rakentelut tietyssä aikataulussa. Näin ainakin itse pyrin toimimaan. Tärkeämpää, kuin saada teoskokonaisuus valmiiksi, on ylipäätään saada jotain kelvollista tehdyksi. Edes yksi teos, joka kestää ajan kriittistä katsetta. On etsittävä museolaatua tekemiseensä ja unohdettava myyntinäyttelylaatu koska se laatu sisältää niin paljon hajontaa ja myös suoranaista "roskaa ja rihkamaa". Museolaatu on luotettavampaa koska siinä yhdistyvät yleensä monien asiantuntioiden maut. Myyntinäyttelylaatua takaa lähinnä taiteilijan oma ja galleristin maku ja myös oletus ostajan mausta, mikä johtaa helpommin paskanäyttelyn toteuttamiseen. Tästä syystä olen ehdottomasti museonäyttelymies.
Teoksia voi myös aivan hyvin tuhota. Ja pitääkin. Säännöllisesti. Käsistään ei kannata päästää huonolaatuista tekelettä maailmaa saastuttamaan. Taidekentällä pyörii muutenkin ihan riittävästi keskinkertaista huttua. Sitä ei kannata tieten tahtoen maailmaan lisätä.
Kommentit