Pari prinsiippiä taiteilijalle

Juice lauloi joskus 70-luvun lopulla: "Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa, ja kaikki haluaa rahaa, ja elämää kuuluisaa..." Näin taitaa olla, sillä erilaisille elämän kilpajuoksussa avittaville ajatuksille on alati kasvavasti kysyntää.

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari"-ajatusta. Muitakin ihmisvalmentajia on, kuten vaikka Juhani Tamminen, jolta löytyy suoraviivaisia prinsiippejä vaikkapa siitä miten peli voitetaan, rapakunto selätetään ja työuupumuksesta herätään takaisin arkeen ja elämään. Tammisen prinsiippeistä käyköön esimerkiksi ohjeet työuupumuksen voittamiseksi.

Molempien herrojen tekstejä olen tutkinut. Itsekurin kautta opetellaan elämää uusille urille ohjaavia toimintamalleja ja tapoja. Tiedän että elämänvalmentajia ei kovin suuresti taidekentällä arvosteta, varsinkaan taiteilijoiden parissa. Tammisen prinsiippejä pidetään simppeleinä naistenlehdistä napatuilta tuokiopaloina ja jo pelkkä Sarasvuon nimen mainitseminen saa monet kolleegat näkemään raivokkaasti punaista.

Usein tämänkaltaisissa ohjeistuksissa liikutaan työelämän ihmissuhteissa ja uran rakentelun maisemissa. Eikä tässä sinänsä mitään vikaa ole. Mutta tälläinen maisema on vain taiteilijalle outo. Taiteilijan työ on vapaata luovaa työtä, jota eivat normaalin työ- tai yrityselämän normit rajoita, siksi kaikki tavanomaiset uranrakentelu ohjeistukset eivät taiteilijalle sovi. Vaikka kuinka sisäistää että "on suunniteltava jo tänään huomisen työt", niin kun huominen sitten tulee, niin inspis voikin viedä päivän kulun jonnekin aivan toisaalle. Huomisen suunnittelusta pystyy pitämään paremmin kiinni tavanomaisemmassa työssä jossa kalenteri on työkalu, niin kuin taltta veistäjälle. Taiteilijan on parempi suunnitella työnsä sopivan väljin etapein, vaikkapa näyttely kerrallaan.

Hyvä ajatus löytyy urheiluvalmentajilta muodossa "Never give up!" Sarasvuo kehoittaa pysymään liikkeessä, "ottamaan edes pienen askeleen oikeaan suuntaan". Tämä on mielestäni erittäin hyvä prinsiippi myös taiteilijalle. Taiteilijaelämä jos mikä on yhtä epäonnistumista, ei-oon kuuntelua milloin näyttely-jyryiltä, milloin apurahalautakunnilta. Tuskailua rahan kanssa ja pennin venyttelyä. Moni heittää hanskat tiskiin alan realiteettien edessä jo nuorella iällä. Muuttaisin kuitenkin prinsiipin muotoon:

Usko itseesi!

Taiteilijan kohdalla on kyse juuri tästä. On uskottava ideoihinsa, ajatteluunsa, taiteensa tasoon ja laatuun, omiin kehitysmahdollisuuksiinsa, muutoin ei jaksa seurata taiteilijakutsumustaan. Ei kuitenkaan ilman totuudenmukaista itsekritiikkiä. Never give up- meininki ei auta, jos olet lahjaton itsepäinen töhertelijä. Hakkaat vain päätäsi näkymättömään muuriin ja ihmettelet miksi päätä särkee.

Toiseksi taiteilijan prinsiipiksi ehdotan:

Riko kahleesi!

Spontaanius, hetkeen heittäytyminen, innostuminen ja leikki ovat luovuuden perusta. Jos taiteilijalla on kovin paljon lukkoja, jumeja ja muita estoja tai paljon rajoja joita ei saa ylittää, niin luovuus ei pääse puhkemamaan kukkaan. Siksi taiteilijalle on tärkeää vapautua pidäkkeistään, mitä ne sitten ovatkin. Tämä on aika laaja kysymys ja menee helposti psykologian ja mielenterveyden ja henkisen hyvinvoinnin alueelle.

Tiedän että jotkut kolleegat ovat kamppaileet jopa vuosikymmeniä pidäkkeidensä kanssa, kunnes sitten viimein ovat löytäneet avaimen lukkoonsa ja sen myötä uuden vapauden työhön. Monille taidekoulusta muodostuu kahle, joka pitää otteessaan vielä vuosia koulun päättymisen jälkeen. Oma isäni Simo Hannula löysi ilmaisullisen vapautensa vasta liki kymmenen vuotta Ateneuminsa jälkeen.

Asiaan liittyy myös ihmisenä kasvamista, itsensä hyväksymistä, häpeästä eroon pääsyä ja paljon muuta isoa henkistä prosessia, eikä tämä aina ole ollenkaan helppo asia. Tärkeää on kuitenkin yrittää hahmottaa omat lukkonsa ja nähdä ne ja sitä kautta lähteä näitä solmuja aukomaan. Se että tajuaa olevansa lukossa, on jo puoli voittoa ja askel kohti vapautumista.

Kolmas taiteilijan prinsiippi voisi olla:

Verkostoidu!

Taidekentällä toimitaan mitä suurimmassa määrin erilaisten verkostojen, ihmissuhteiden, tuttavuuksien ja jopa klikkien kautta, siksi taiteilijalle on eduksi jos hänet tiedetään ja tunnetaan ja hänellä itsellään on myös laajasti tuttavia. Alalle myös yleensä tullaan erilaisten taidekerhojen, ilmaisulukioiden, valmistavan koulun ja varsinaisen koulun kautta, vuosikausien opiskeluryhmissä puurtamisten kautta. Monelle näissä luodut kontaktit säilyvät hautaan asti. Yksinäisille erakkopuurtajille ja tuntemattomille suuruuksille, joita kukaan ei suosittele, taiteilijan tie on todella vaikea.

Näillä kolmella ajatuksella taiteilija pärjää jo aika pitkälle, ainakin taiteen teossa. Elinkeinon kohentamista, kalenterin lukutaitoa tai arkea auttavat muut prinsiipit miettikööt kukin tykönään.

Tosiasiassa ihmisvalmennus, sparraus on jo tullut myös taiteen alueelle manageritoiminnan kautta. Näissä yhteyksissä taiteilijat pohtivat managerin kanssa "prinsiippejä", käyvät läpi toimintaansa ja pohtivat miten juoksua voisi parantaa. Juoksulla tarkoitan tässä toimeentuloa, en taiteen tasoa. Googlaamalla "taidemanageri" asiaan löytyy lisävaloa. Manageri kulkee maksua vastaan taiteilijan rinnalla samaan tapaan kuin yritysvalmentajat ja käytössä on myös heiltä omaksutut opit. Ehkä joskus kirjoitan tästä lisää.