Siirry pääsisältöön

Viimeinen sana

Ilmeisesti taiteilijan kohtaaminen on joillekin ihmisille jännittävää, jopa siinä määrin että nenäkkäin olo laittaa pasmat sekaisin. Kerran eräs näyttelyvieras seistä jökötti tovin hiljaa edessäni ympärillämme seinien täydeltä teoksia. Sitten hän kysyy, "niin tuota, millaista taidetta te oikein teette?".

Toinen onnitteli vilpittömästi sanoen "Onks sulla kuule hilsettä, kun on tossa hiutaleita olkapäällä?" Yleensä kohtaamiset sujuvat rennosti puolin ja toisin, kuten ihmisten välillä muutenkin, mutta sekaan mahtuu poikkeuksiakin.

Vuosia sitten muuan mies ei suostunut tulemaan sisälle galleriaan. Kurkisteli oven raosta ja hyihytteli millaista moskaa on nykytaide ja julisti että kunnon maisemamaalauksia saa torilta kymmenen kertaa halvemmalla.

Aina kun laittaa esille rakkausteemaa, alastonta eroottista parisuhdetoimintaa, niin varmaa on että jotain tämä ärsyttää, vaikka teokset olisi valittu ns. hyvällä maulla. Kerran eräs punaiseksi harmistunut emäntäihminen lausui totuuden kovaan ääneen niin että kaikki paikalla olijat sen varmasti kuulevat. "Näissä kuvissa on kyse siitä, että taiteilijat puhuvat puutteestaan!" Näin suoraan hyökkäykseen ei auta muu kuin nopea vastaisku. "Eli, jos sinä et puhu seksistä, niin takaako se sen ettei miehesi elä puutteessa?" Tästä hän kimpaantui ja lällätti kuin alakoululainen "siitä puhe mistä puute" lorua pois mennessään. Hän halusi ehdottomasti viimeisen sanan.

Mutta viimeistä sanaa hän ei saanut, enkä saa sitä minäkään, eikä kukaan muukaan. Meidän sanamme häviävät kun aikamme hiipuu ja seuraavakin sukupolvi vaikenee vuorollaan, mutta taide on ja pysyy. Se jatkaa elämäänsä meistä riippumatta ja sanoo aina sen viimeisen sanan. Edellyttäen tietysti että teos on tehty hyvin aikaa kestäväksi.

Kuvassa Simo Hannulan pieni etsaus "Häämatka" vuodelta 1975

Kommentit

Ripsa sanoi…
Mun mies sanoi taiteilijatyötilan avoimet ovet tilaisuudessa kans aika hyvin.

Oli semmoinen kuivunut akankäppänä katsomassa hyvin läheltä yhtä piirrosta jossa oli kehykset ja lasit ja kaikki.

Sitten akka kysymään: "Onpa hienot kehykset. Kuinka paljolla myisit ne?"

Mihin meidän isäntä että: "750 euroa."

Akka hätkähti ja luikki tiehensä.
Luovuksissa sanoi…
Näitä taiteilija anekdootteja olisi mukava kuulla enemmänkin, niitä pitäisi kerätä taiteilijoilta talteen. Kaikenlaista on varmasti tapahtunut.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju , missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta. Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista

Inhorealismia

Länsimaisessa oikeusvaltiossa ei kuulema ole sensuuria. Asia ei pidä paikkaansa. Sensuurin ymmärtää hyvin käsitteen inhorealismi yhteydessä. Realismi tarkoitaa todenmukaisuutta (ransk. réalisme) ja inhorealismi sitä kun todellisuus esitetään kaikkein raadollisimmillaan, asioiden inhoittavia piirteitä tarkastellen. Asia on arkipäivää esimerkiksi uutistoimituksissa, joissa joudutaan jatkuvasti miettimään onko jonkin kuva-aineiston (katastrofin uhrit, sodan kauhut, kirurginen leikkaus jne.) näyttäminen julkisesti sopivaa vai ei. Toisin sanoen kuvamateriaalia joudutaan sensuroimaan, niin että esitetty aineisto on linjassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa. Ja myös niin ettei ketään tarkoituksella järkytetä. Inhorealismi liittyy myös taidekentällä säännöllisesti syntyvään kohuun, kun joku taiteilija kyseenalaistaa tätä rajaa, esittelemällä teoksissaan asioita joita emme ole tottuneet näkemään "hyviä lehtimiestapoja" kunnioittavassa yhteikunnassamme. Ihmiset haluavat syö

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä. 1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän. Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä. Jos muistat