Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Aamu Hesarissa oli ilokseni pieni kommenttini Tuntematon sotilas -elokuvan saamaan surkeaan kritiikkiin. Kun kriitikko katselee valtavirtaelokuvaa tai viihdettä taiteen silmälasien läpi niin toki pettyy. Tässä kirjoitukseni:

Olkaamme ylpeitä elokuvan osaajista

Kriitikko Juha Typpö on pettynyt (HS 27.10.) uuteen Tuntematon sotilas -elokuvaan. Hän moitti tekijöitä rohkeuden puutteesta ja katsoi, ettei elokuva perustele olemassaoloaan. Ongelma ei ole siinä etteikö elokuva olisi sinänsä hyvin tehty: "Teknisesti uusi tuntematon on virheetöntä työtä. Kaikki kuvauksesta leikkaukseen ja äänityksestä jälkihuoltoon on tehty niin hyvin kuin suomessa on mahdollista." Hiotuista kuvakulmista ja hienouksista huolimatta elokuva näyttäytyy kriikolle taiteen näkökulmasta vaajamittaisena.
Elokuvassa kuitenkaan ole kyse vanhaa kyseenalaistavasta ja uutta etsivästä taiteesta ei vaan käsityöstä, Suomi 100  -juhlatuotteesta ja vanhan ikonin päivityksestä. Kriitikko etsii taidetta sieltä missä sitä ei ole. Viihteenä ja suomalaisen elokuva-alan käsityöläisten osaamisen työnäytteenä elokuva perustelee hyvin olemassaolonsa. Olkaamme suomalaiset ylpeitä elokuva-alamme osaajista. 

Pekka Hannula
Taidegraafikko, Espoo

Puskaradion voimalla

Kuvassa takavuosien tähti Viktor Klimenko esiintyy Espoossa Laaksolahden kappelilla. Koska kappelin sali on liian pieni paikalle saapuneelle yleisölle, niin tilaan on liitetty samassa rakennuksessa toimivan alakoulun liikuntasali, jonne on kannettu lisätuoleja. Naisenemmistöinen yli keski-ikäinen yleisö seuraa Klimenkon tarkasti käsikirjoitettua esitystä, jossa hän laulun lomassa sanailee venäläisyydestään ja suhteestaan suomalaisiin. Puheessa on nousuja ja laskuja. On sotaan liittyvää isänmaallisuutta, huumoria ja kiitollisuutta nostattavia anekdootteja. Ja kaiken keskiössä on koko esityksen ajan suomen lipussa oleva risti ja ristille naulattu Jeesus, joka "hänetkin on pelastanut 38 vuotta sitten".  Lippu on ennen esityksen alkua kiireessä kiinnitetty mikrofonin jalkaan jeesusteipillä, joka tässä siis on pelastanut artistin pulasta. Esitys huipentuu yhteiseen Finlandiaan. Kyseessä on Suomi 100v -juhlavuoteen linkittyvä tilaisuus.

Miksi kirjoitan tästä? Musiikkimakunikin on jotain ihan muuta. 

Kuvataiteilijan työssä on toimeentuloa tiukkaa ja käytännössä suurin osa taiteilijakuntaa tekee ohella jotain sivutyötä. En ole tässä suhteessa poikkeus. Itselleni osa-aikaista työtä on löytynyt kirkosta, jossa olen vuosien saatossa tehnyt tilanteen mukaan vaihtelevasti suntion töitä. Tämä käytönnössä tarkoittaa jonkinlaista vahtimestarin, tilajärjestelijän, roudarin, kahvikeittäjän, kulunvalvojan, siivoojan ja sekatyöläisen yhdistelmää, jossa toimenkuvaan voi kuulua melkein mitä tahansa kynttilän sytyttelystä lumitöihin. 

Työn puitteissa näkee paljon erilaisia tilaisuuksia pienryhmäkokoontumisista yleisötapahtumiin. Seurakunnan vahtimestari on yleensä se henkilö joka on ensimmäisenä paikalla asioita järjestelemässä ja poistuu viimeisenä syntyneet sotkut ojentaen. Tästä näkökulmasta minulle on syntynyt kuva, että seurakunta tai kirkko on omansalainen laitos, joka tuottaa rutiinilla erilaisia tilaisuuksia – messut, hartaudet, pienryhmät, rukouspiirit, päiväkerhot, muskarit, rippikoulut ja -leirit, nuorenillat, hautaukset, kasteet, häät, muistotilaisuudet, musiikki-illat, konsertit, puheillat, keskustelut, diakonialounaat, käsityöpiirit, lasten kokkikerhot, kahvittelut, jne, jne... – kuin liukuhihnalta konsanaan. Kun yksi loppu niin jo toista pukkaa.

Kirkko on vähän samanlaisessa tilanteessa kuin museolaitos, jossa vanha rakenne ja 1800-luvun toimintamallit ovat remontissa, koska tavanomainen seinille ripustettu peruskokoelmanäyttely ei yksinkertaisesti  kiinnosta ketään. Niinpä museolaitos on alkanut tekemään yhteistyötä eritahojen kanssa ja keskittymään museon elämyksellisyyteen ja uusiin toimintamalleihin. Tässä on toki ylilyönnin vaarat. Ehkä museojooga (googlaa museojooga tai #museojooga) menee jo hieman liikaa asian sivuun. Ajatus siinä on, että joogaan osallisujat näkevät samalla teoksia ja he kiinnostuvat tätä kautta museon toiminnasta ja tulevat paikalle muulloinkin. Oma pohdintansa on myös sillä pitääkö museon muuttua huvipuistoksi ja onko tässä mitään järkeä museolaitoksen ydin tehtävän kanssa ja mikä tämä ydin oikeastaan on? Sama pohdinta ytimestä on käynnissä myös kirkossa. Tosiasia on, että huoli jäsenkadosta kasvattaa painetta. Ehkä myös Klimenkon konsertti liittyy osaltaan tähän miten saada ihmisiä paikalle -problematiikkaan. Minulle oli hämmästyttävää, että väkeä saapui noinkin paljon Laaksolahden kappeliin, joka on samassa ei-sisäänkutsuvassa tehdasmaisessa koulurakennuksessa Jupperin alakoulun kanssa eikä erotu tästä mitenkään. Tilaisuuden tiedotus ja järjestelyt hoituivat samalla rutiinilla kuten yleensä.

Perustuotanto kyllä sujuu, mutta väittäsin noin yleisemmin, että nettityöskentelyssä ontuu. Netti on mielestäni muutakin kuin vain etukäteen asioista tiedottamista ja joskus jopa puffaamista. Asiaan liittyy myös jälkikäteen asioista kertominen ja ajatusten jakaminen tapahtuneesta. Monesti jälkipeli on juuri se paras peli. Tämä näyttää olevan se heikko kohta. Mielestäni nettityöskentely on totista työtä, jota ei voi jättää vain vapaaehtoisten harteille tai joillekin oheistyöksi kaiken muun päälle.

Museolaitos on tässä kirkkoa edellä. Museoissa periaatteena on, että jokainen näyttely dokumentoidaan tarkasti helpottamaan tulevaa työtä. Dokumentointi on työkalu, joka helpottaa suunnittelua ja auttaa uuden rakentelussa. Tämä varmasti ollut yksi tärkeä tekijä museoalan voimakkaassa muutoksessa ja kävijämäärien kasvussa.

Kyse on siis digitaalisesta muistista, tallenteista ja kuvista, joita eri tilaisuuksista otetaan. Siitä, että edellisen tilaisuuden jälkikaiku pohjustaa seuraavaa. Jos kaikki tallenteet ovat satunnaisten henkilöiden puhelimilla ja koneilla niin tästä ei synny kunnollista ja yhtenäistä kuva-arkistoa jota koordinoidusti kerätään ja jota voisi käyttää aina seuraavan tilaisuuden mielikuvan rakentamiseen netissä. Kuva ja visuaalisuus on väkevä työkalu, jonka tehokas käyttö kulminoituu saatavissa olevaan laadukkaaseen kuva- ja videomateriaaliin.

Tämä kaikki nivoutuu kysymykseen: kun nykyiset ikääntyvät aktiiviseurakuntalaiset kuolevat niin kuka heidät korvaa? Vaara on, että ilman huomattavasti järjestelmällisempää ja kunnianhimoisempaa nettityöskentelyä, ei kukaan. Nuorempi sukupolvi kulkee jokapaikkaan kännykkäänsä räpläten ja ei varmasti saavu paikalle pelkän puskaradion avulla, kuten osaltaan tapahtui Klimenkon konsertissa. Ehkä nuoremmille läsnäolo rakentuu nimenomaan netin läpi. Eli se mitä netissä on ja siellä näkyy ja on koettavissa, kaikki tämä on nuoremmille sukupolville kuin kaita portti, joka vie aina välillä myös konkreettiseen tilaisuuteen, niin kirkossa kuin museoissakin. Ja suotavaa on, että tämä portti olisi ylipäätään auki.