Luovuksissa

Kesäkuun  alussa Helsingin Sanomissa uutisoitiin Espoossa taidelainaamon ympärillä olevasta tilanteesta ja kerrottiin mm. siitä kuinka kaupunki kaavailee siirtävänsä taidelainaamon osaksi Espoon modernintaiteen museo toimintaa. Asia liittyy espoolaisten taiteilijoiden riitelyyn jonka tuoksinassa osa taiteilijoista erosi Espoon Kuvataiteilijoista  ja perusti toisen yhdistyksen Espoon Taiteilijakilta ry:n ja jäi samalla taidelainaamon toiminnan ulkopuolelle. En tässä käy sen kummemmin erittelemään riidan käänteitä, mutta yksi keskeinen hankauskohta on ollut ja yhä on, se että taidelainaamossa teoksiaan tarjoavien joukossa (EKT:n jäsenyyden kautta) on ollut varsin suuri määrä henkilöitä jotka eivät lainkaan asu tai työskentele Espoossa. Nyt asiaa on väännetty ja käännetty useamman vuoden ja ratkaisuksi ehdotetaan että Emma ryhtyy taidelainaamon portinvartiaksi. Ajatus on perin outo, sillä eihän museolaitoksen tehtäviin kuulu taidekaupan harjoittaminen, jota taidelainaamotoiminta

Ehkä tässä olisi vielä paikallaan hieman kiteyttää ongelmaa joka liittyy viimeaikaiseen keskusteluun apurahoista . Yritän selittää asian mahdollisimman selkeästi. Ongelma tai epäoikeudenmukaisuus tai vääristymä liittyy näyttelytoimintaan.  Näyttelyt ovat ainoa kanava jonka kautta taiteilijan on mahdollista rakentaa uraa, tuoda teoksiaan esille ja hankkia toimeentuloa, joko konkreettisen teosmyynnin kautta tai näyttelyssä tehtyjen mainetekojen kautta, jotka mahdollisesti myöhemmin realisoituvat esim. apurahoiksi.  Ongelma jota nyt hahmottelen näkyy selkeimmin ns. kaupallisen taiteen alueella ja kaupallisella taiteella tarkoitan kaikkea sitä taidetta, jolle näyttelyissä lätkäistään hintalappu.  En lähde tässä saivartelemaan siitä kuinka hyvin mikäkin taide sopii myytäväksi tai missä tarkalleen kulkee ei-kaupallisuuden ja kaupallisuuden raja. Jos teos on esim. valmistettu orgaanisista materiaaleista, tilateokset jne, niin silloin ne jotka ylipäätään näitä ja vastaavia teoksia vo

Mukava todeta että viime sunnuntain mielipiteeni Hesarissa herättää vastakaikua. Tänään erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio  ottaa  Suomen Kulttuurirahaston puolesta kantaa tilanteeseen. Laitan tähän suht spontaanisti heti näin aamutuimaan muutaman ajatuksen jotka nousivat tekstiä lukiessani mieleen. Apurahan alkuperäisestä tarkoituksesta hän kirjoittaa: "Apurahalla on haluttu tarjota mahdollisuus taiteenharjoittamiseen myös köyhemmälle tai huonommin verkostoituneelle." Taiteilijan köyhyys ei pahemmin ole mukana kuvioissa. Apurahat pikemminkin tuppaavat kasaantumaan samoille henkilöille. Yksi syy tähän on siinä että itse apurahan saamista pidetään ns. taiteellisena ansiona. Tämä johtaa vääristymään todellisen 'taiteellisen laadun' suhteen. Epäoikeudenmukaisuus tässä selviää pienellä ajatusleikillä: Jos kahdesta saman tasoisesta taiteilijasta toinen saa apurahan ja toinen ei, niin apurahan saanut on seuraavan apurahakierroksen arvioinneissa tullut taiteellis

Tänään Hesarissa Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala puolustaa kesänäyttelyään samaansa tylyä kritiikkiä vastaan. Kriitikko piti kokonaisuutta huonona ja Hoikkalan mielestä se taas on hyvä. Väkisinkin tässä mietityttää mitä ylipäätään tarkoittaa taiteessa että jokin teos on 'hyvä' tai että joku on 'hyvä taiteilija'. Tätä 'hyvyyttä' myös apurahojen vertaisarviossa pyritään selvittämään. Urheilusuorituksissa on selkeät mittarit. Se kuka esim. hyppää riman yli korkeammalta kuin useimmat on varmasti lajissaan hyvä. Hän voi myös harjoittaa hyvyyttään parantelemalla eri suorituksen osa-alueita. Ponnistusta, lihasvoimaa, kimmoisuutta, nopeutta, notkeutta, rentoutta, motoriikkaa, rytmintajua, pelonvoittamista, suorituspainetta, motivaatiota, keskittymiskykyä jne. Eli parantelemalla osatekijöitä sopivassa suhteessa kokonaissuorituskin paranee pikkuhiljaa aina omille äärirajoille asti.  Taiteessa tämänkaltainen lähestyminen johtaa käsityöläistait

Päivän Hesarissa oli mielipiteeni apurahajärjestelmään nivoutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta joka on ikäänkuin sisään rakennettu systeemiin. Kuva muutaman vuoden takaa Kumusta. En muista kenen näyttelystä. Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri Lii­sa Mayow kir­joit­ti Lauan­tai­es­sees­sä (HS Kult­tuu­ri 29. 6.) tai­teen te­ke­mi­sen ja yrit­tä­mi­sen vai­keas­ta suh­tees­ta; sii­tä, kuin­ka han­ka­laa asias­ta on yli­pää­tään kes­kus­tel­la il­man sa­vua. On ai­van tot­ta, et­tä laa­jem­paa kes­kus­te­lua asias­ta ei käy­dä. Asian ym­pä­ril­lä va­lit­see vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ri, kos­ka tai­tei­li­juu­den tar­kas­te­lu am­mat­ti­na am­mat­tien jou­kos­sa ja tai­tei­li­jan elin­kei­no­na joh­taa sii­hen, et­tä ny­kyi­nen apu­ra­ha­jär­jes­tel­mä näyt­tää ko­vin van­han­ai­kai­sel­ta sys­tee­mil­tä, jo­ka pi­tää yl­lä epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja epä­ta­sa-ar­voa esi­mer­kik­si ku­va­tai­tei­li­joi­den kes­kuu­des­sa. Näyttelytoiminta on ai­noa vä­li