Aamun Hesarissa oli jälleen mielipidekirjoitukseni. Tällä kertaa asiaa - tai asian vierestä - ajankohtaisesta "pöllipino galleriassa" keskustelusta:
Taidepuhe on sisäpiiriretoriikkaa
Galleriaan tuotu pöllipino kirvoittaa kommentteja taiteen olemuksesta. Keskustelu taitaa olla tavallisen veronmaksajan näkökulmasta joutavaa.
Aivojumppa taideteorioiden parissa on lähinnä hyvinvointiyhteiskunnan marginaalissa tapahtuvaa yläluokan sisäpiiriretoriikkaa, johon toki myös taiteilijat osallistuvat. Keskustelua siitä, onko keisarilla vaatteita vai ei, ei välttämättä ole tarkoitettu jokamiehelle, vaan kyseessä on kentän sisäinen puhe.
Kaivattaisiin selviä kannanottoja siitä, onko taiteilijan työskentely tai taide hyvää vai huonoa, ja miksi. Elämme niin kovin suvaitsevaisia aikoja, ettei mistään sanota juuri mitään kriittistä. Tarvetta olisi kuvataiteen Seppo Heikinheimolle.
Näyttelyn kritiikki (HS Kulttuuri 13. 3.) tarjoaa esimerkin. Siinä intoillaan "teosten luonnollisuuden ja keinotekoisuuden välisestä dissonanssista" ja kerrotaan, kuinka "taiteilijat tutkivat näyttelyssään tilakokemuksen ehtoja sekä digitaalitekniikan suhdetta perinteisiin taiteen esittämisen tapoihin".
Tämänkaltainen puhe ja taiteilijoiden höpö höpö -tutkimukset "värähtelevät" vain siihen malliin, että tukkipinoja esitetään myös vastaisuudessa harvoille ja valikoiduille katsojille.