Myynti - taiteilijatoiminnan kipupiste

Kun mietin mikä on taiteilijatoiminnassa kaikkein hankalinta, niin kipupiste löytyy myynnistä ja markkinoinnista. Itse taiteentekeminen on helppoa, ns. "tuotanto" sujuu, mutta taiteen siirtyminen ateljeesta kuluttajalle on jatkuva ongelma.

Asia tulee todetuksi myös uudessa Taiteilija lehdessä 4/2007, jossa kuvataiteilija Niina Kestilä toteaa että: "Olipa sitten kyse kuva-, sana- tai tanssitaiteilijasta, niin kaikille yhteinen ongelma on maksavan yleisön, asiakkaan löytäminen. Kuinka myydä osaamistaan ja tuotantoaan asiakkaille?"

Asian kanssa ei tarvitse olla yksin. Myynti koetaan aika yleisesti koko kulttuurin kentällä ongelmalliseksi, vieraaksi ja omalle toiminnalle jopa vahingolliseksi. Ja kämä käsitys vahvistuu, kun lukee Kulttuuribusiness (WSOY 2004, ISBN 951-0-27173-x) kirjan artikkeleita. Laitan tähän muutamia sitaatteja kirjan erialojen kirjoittajilta, jotka pohtivat suomalaisen kulttuuriyrittämisen ongelmakohtia ja mahdollisuuksia.

"Kulttuurin tekijöille markkinointi on perinteisesti vieras tapa ajatella, ja markkinoinnin toimintamallien katsotaan yleensä olevan ristiriidassa kulttuuristen arvojen kanssa."

"Kulttuurialalla stereotypiat elävät tavallista voimakkaammin. Sanat markkinointi ja myynti ovat monen kulttuurin tekijän ajatuksissa edelleen kirosanoja. Koska markkinointi ja myyntityö sijoittuvat kulttuurin arvohierarkiassa alimpaan luokkaan, kuka itseään kunnioittava kulttuurin tekijä haluaa leimautua markkinointihenkiseksi - ei kukaan."

"Resurssien keskittäminen pelkkään taiteeseen on markkinoinnin näkökulmasta yhtä turhaa kuin se, että hyvän tuotteen keksijä pitäisi keksintönsä vain omana tietonaan."

"Kulttuurialalle on tyypillistä, että muiden alalla toimivien ja kriitikoiden arvostus on kulttuurin tekijälle usein kaupallista menestystä tärkeämpää."

"Kulttuurin tuottajien keskuudessa elää sinnikkäästi ajatus, että työ on valmis kun tuote on tehty. Tuotannon myynti jätetään mieluusti muiden ongelmaksi, eikä arvoketjua tuotannon valmistuksesta kuluttajakäyttöön ymmärretä tai haluta ymmärtää, vaikka vasta kuluttajien kokemus tekee tuotannosta tuotteen."

"Julkisen rahan dilemmana voidaan pitää sen passivoivaa vaikutusta: samalla kun se rahoittaa marginaalisia hankkeita, se poistaa toimijoilta ansainnan motiivin. Se synnyttää helposti hankkeita, jotka kituuttavat vuodesta toiseen, mutta eivät koskaan kasva täyteen potentiaaliinsa, koska riskinottokyky ja -motiivi puuttuvat."

Arvo pitää ansaita, säälin saa lahjaksi

Suomen Kuvalehdessä 45/2007 julkaistiin selvitys siitä miten eri ammatteja arvostetaan. Tutkimuksen mukaan suomalaiset arvostavat erilaisia lääkäri ja hoitoalojen ammatteja. Muilta aloilta vain palomies mahtuu kärki kymmenikköön. Kirurgi, palomies, lääkäri, erikoislääkäri, ylilääkäri, sairaanhoitaja, silmälääkäri, kätilö, terveyskeskuslääkäri, vanhustenhoitaja, lentokapteeni, neurologi, eläinlääkäri, palopäällikkö jne.

Listalta löytyy myös taiteilija-ammatteja, joista eniten arvostettu - kirjailija - pitää sijaa 163. Seuraavana tulee elokuvaohjaaja numerolla 200 ja sitten säveltäjä 209. Valokuvaaja löytyy sijoituksella 237, muusikko 255, kuvanveistäjä 276 ja viimein kuvataiteilija jonka sijoitus on 309 juuri ennen tarjoilijaa.

Pientä lohtua taiteilijoille tuo se tosiseikka että kriitikko löytyy vasta sijalta numero 361. Listattuna on arvostukset kaikkiaan 381 ammatille ja joukon viimeisinä tulevat mannekiini, TV-lupien tarkastaja, puhelinmyyjä ja ovelta ovelle-myyjä.

Tutkimusta lukiessa nousi mieleen parin vuoden takainen selvitys, jossa listattiin nuorten abiturienttien urahaaveita ja mahdollisia toiveammatteja. Tässä tutkimuksessa nuorten urasuunnitelmien kärkisijoille (perinteisten lääkäri ja insinööri ajatusten rinnalle) oli noussut haave "jostain luovasta alasta ja käsillätekemisestä".

Luovuuden suhteen todelliset arvostukset ja urahaaveet eivät oikein kohtaa, ellei sitten toteuta "käsillä tekemistä" kirvesmiehenä, jonka sijoitus on 43, mutta tästä tuskin oli kyse.

Jos taiteilija haluaa kohentaa reippaasti arvostussijoitustaan, niin hänen kannattaa jalostaa taiteilija-toiminnastaan yrittäjyyttä. Suomalaiset nimittäin arvostavat yrittäjän sijalle 29 työterveyshoitajan, oikeusasiamiehen ja poliisipäällikön edelle. Yrittäminen ei ole helppoa. Se on kovaa työtä ja asioiden eteen joutuu näkemään paljon vaivaa, mutta lajin vaatimaa sitkeyttä arvostetaan. Kuvataiteilijan erottaa yrittäjästä vain 280 askelman rankka urakka.

Taiteellista tirkistelyä

Kiinnitin aamulla huomioni pieneen uutiseen jossa kerrottiin kahdeksanraajaisen intialaistytön pääsystä leikkaukseen, jossa häneltä yritetään poistaa ylimääräiset raajat kolmenkymmenen lääkärin leikkausoperaatiossa. Toivotan Lakshmi Tatmalle vain voimia raskaaseen leikkaukseen, eikä siitä tässä sen enempää.

Mutta tämä uutinen pisti miettimään näitä ns. erikoisia tapauksia vähän laajemminkin. Sata vuotta sitten tirkistelyn haluamme ruokittiin tuomalla kaikenlaiset karvaiset naiset, kauhukabinetit ja elefanttimiehet ihmeteltäviksemme erilaisissa näyttelyissä ja esityksissä.

Nykyisin tirkistelyn tarvettamme ruokkivat lehdet ja tv. Ja varmasti ei tarvitse olla kummoinen ennustaja, jos sanoo että kahdeksanraajaisen intialaistytön selviytymistarina tulee aikanaan päätymään kauhukabinetti dokumenttien "mies raskaana", "kaksipäinen tyttö", "murhaajan tarina" ja "täydellinen penis" jatkoksi.

Myös taide ottaa osaa tirkistelyperinteen vaalimiseen. Esim. saksalainen lääkäri-taiteilija kerää tuhatmäärin yleisöä ruumistaiteella, joissa esitellään silikonionilla ja muovilla käsiteltyjä ihmisruumiita. Viimevuosina on taideyleisön ihasteltavaksi tuotu myös siirtogeenistä vihreää jänistä, eritavoin kokonaisena säilöttyjä eläimiä, ulosteiden pyörittelyä pesukone-installaatiossa tai vaikkapa projekti jossa sialla ostetaan köyhän afrikkalaisen identiteetti. Ja loputon lista kaikkea vastaavaa.

En nyt tässä ota kantaa ylläolevien taiteelliseen tai moraaliseen oikeutukseen tai toiminnan lähtökohtiin. Totean vain että taiteen avulla keskustellaan laajemminkin vaikeista ja aroistakin asioista ja näin tulee jatkossakin olla. Ja suuri osa taiteilijakunnasta osaa tuoda teemat esiin hyvin ja ajatuksia rakentavalla tavalla. Mutta joukkoon mahtuu aina myös niitä joiden tekemisten lähtökohdat ovat oman maineen kasvattamisessa ja julkisuuteen pyrkimisessä, eikä niinkään käsiteltävässä asiassa tai taiteellisissa motiiveissa.

Kilpailu on taiteen kentällä kovaa. Esim. 70-luvun alussa oli Suomen Taiteilijaseurassa jäseniä oli 450 ja nyt väkeä on 6-7 kertaisesti. Laajentunut koututusjärjestelmä työntää uusia kuvataiteilijoita alalle joka vuosi 150-200 lisää. Kuitenkaan suomen taidemarkkinat tai alan tukirakenteen eivät ole kasvaneet läheskään samassa suhteessa ja kehitys on ollut samansuuntainen kaikkialla länsimaissa. Luovuus ja luovat alat ovat nyt muotia.

Nykytaiteilijalle on tullut yhä tärkeämmäksi julkisuus, se että sinut huomataan, muuten on vaara että katoat taiteinesi yhä kasvavaan taiteilijamassaan. Tämä tosiseikka tulee takaamaan sen että jatkossakin tulee tapahtumaan kaikkea sellaista, mikä hipoo sopivuuden tai moraalin rajoja.

Mietin vain että onko taidekentästä tulossa linnunpesä, jossa eniten ääntäpitävät syövät hiljaisemmin työhönsä keskittyvien leivän?

Montaako galleristia sinä vastaat?

Helsingin Sanomissa oli 5.11. artikkeli kulttuurialan vaikuttajien palkoista, siitä mitä eri taidelaitosten johtajat ja muut alan työntekijät tienaavat. Joukon jatkoksi oli myös laitettu muutaman keskeisen galleristin ansiotulot vuodelta 2006. Vaikka näiden kolmen kärkigalleristin vuositulot laskettaisiin yhteen, niin summa jää silti vain 40000 euroon.

Tämä jos mikä osoittaa selvästi kuinka vaikeaa on kuvataidealalla tulla toimeen, miten pienimuotoista galleriatoiminta suomessa on ja myös sen miten olemattomat ovat valtakuntamme taidemarkkinat.

Galleristien laittaminen tälläiselle "kuka tienaa eniten kulttuurilla"-listalle on harhaanjohtavaa ja eikä se anna oikeaa kuvaa asioista. Galleristit ovat itsenäisiä pienyrittäjiä, jotka rahoittavat koko toimintansa teosten myynnillä tai omista säästöistään, kun taas muut listalla olevat kulttuuri-instanssit maksavat palkkoja verovaroilla tuettuna. Jos median on pakko tehdä listoja myös kulttuurin palkoista, niin galleristien paikka olisi kulttuurin pienyrittäjien joukossa, josta taas ei paljon otsikoita revitä.

Myös kustannustalojen johtajien esiintyminen listalla kummastuttaa. Eikö heidän palkkojaan tulisi rinnastaa toisten yritysjohtajien ansiohin? Kustantajat ovat itsenäisiä liikelaitoksia ja voivat maksaa aivan sellaisia palkkoja omille johtajilleen kuin parhaaksi näkevät. Kulttuurin määrärahoista tämä ei ole pois.

Julkisella rahalla (pääosin) pyöritettävistä laitoksista löytyy taidealojen eliitti. Yksi oopperan huoltoteknikko vastaa ansioissa kolmea galleristia, kuiskaaja kahta ja pääjohtaja kahtatoista. Taidemuseoiden johtajat vastaavat suunnilleen kolmesta viiteen galleristia. (Toivottavasti tällä ei ole vastaavuutta myös taideasioissa. Mainittakoon tässä myös että yksi galleristi vastaa keskimäärin tienisteissä useampaa kuvataiteilijaa ja enkä soisi tämänkään korreloivan taiteen puolella.)

Tiukkaa on kulttuurissa, ainakin suurella enemmistöllä, eikä siis ole ollenkaan ihme että kestopuheenaihe vuodesta toiseen on raha. Siitä puhe mistä puute. Jos joskus keskustelu siirtyy enemmän taiteen sisältöihin ja luovuuteen, niin ollaan päästy tilanteeseen jossa taidekentän väellä on taloudellisesti hieman paremmin asiat.