Kiinnitin aamulla huomioni pieneen uutiseen jossa kerrottiin kahdeksanraajaisen intialaistytön pääsystä leikkaukseen, jossa häneltä yritetään poistaa ylimääräiset raajat kolmenkymmenen lääkärin leikkausoperaatiossa. Toivotan Lakshmi Tatmalle vain voimia raskaaseen leikkaukseen, eikä siitä tässä sen enempää.
Mutta tämä uutinen pisti miettimään näitä ns. erikoisia tapauksia vähän laajemminkin. Sata vuotta sitten tirkistelyn haluamme ruokittiin tuomalla kaikenlaiset karvaiset naiset, kauhukabinetit ja elefanttimiehet ihmeteltäviksemme erilaisissa näyttelyissä ja esityksissä.
Nykyisin tirkistelyn tarvettamme ruokkivat lehdet ja tv. Ja varmasti ei tarvitse olla kummoinen ennustaja, jos sanoo että kahdeksanraajaisen intialaistytön selviytymistarina tulee aikanaan päätymään kauhukabinetti dokumenttien "mies raskaana", "kaksipäinen tyttö", "murhaajan tarina" ja "täydellinen penis" jatkoksi.
Myös taide ottaa osaa tirkistelyperinteen vaalimiseen. Esim. saksalainen lääkäri-taiteilija kerää tuhatmäärin yleisöä ruumistaiteella, joissa esitellään silikonionilla ja muovilla käsiteltyjä ihmisruumiita. Viimevuosina on taideyleisön ihasteltavaksi tuotu myös siirtogeenistä vihreää jänistä, eritavoin kokonaisena säilöttyjä eläimiä, ulosteiden pyörittelyä pesukone-installaatiossa tai vaikkapa projekti jossa sialla ostetaan köyhän afrikkalaisen identiteetti. Ja loputon lista kaikkea vastaavaa.
En nyt tässä ota kantaa ylläolevien taiteelliseen tai moraaliseen oikeutukseen tai toiminnan lähtökohtiin. Totean vain että taiteen avulla keskustellaan laajemminkin vaikeista ja aroistakin asioista ja näin tulee jatkossakin olla. Ja suuri osa taiteilijakunnasta osaa tuoda teemat esiin hyvin ja ajatuksia rakentavalla tavalla. Mutta joukkoon mahtuu aina myös niitä joiden tekemisten lähtökohdat ovat oman maineen kasvattamisessa ja julkisuuteen pyrkimisessä, eikä niinkään käsiteltävässä asiassa tai taiteellisissa motiiveissa.
Kilpailu on taiteen kentällä kovaa. Esim. 70-luvun alussa oli Suomen Taiteilijaseurassa jäseniä oli 450 ja nyt väkeä on 6-7 kertaisesti. Laajentunut koututusjärjestelmä työntää uusia kuvataiteilijoita alalle joka vuosi 150-200 lisää. Kuitenkaan suomen taidemarkkinat tai alan tukirakenteen eivät ole kasvaneet läheskään samassa suhteessa ja kehitys on ollut samansuuntainen kaikkialla länsimaissa. Luovuus ja luovat alat ovat nyt muotia.
Nykytaiteilijalle on tullut yhä tärkeämmäksi julkisuus, se että sinut huomataan, muuten on vaara että katoat taiteinesi yhä kasvavaan taiteilijamassaan. Tämä tosiseikka tulee takaamaan sen että jatkossakin tulee tapahtumaan kaikkea sellaista, mikä hipoo sopivuuden tai moraalin rajoja.
Mietin vain että onko taidekentästä tulossa linnunpesä, jossa eniten ääntäpitävät syövät hiljaisemmin työhönsä keskittyvien leivän?
Mutta tämä uutinen pisti miettimään näitä ns. erikoisia tapauksia vähän laajemminkin. Sata vuotta sitten tirkistelyn haluamme ruokittiin tuomalla kaikenlaiset karvaiset naiset, kauhukabinetit ja elefanttimiehet ihmeteltäviksemme erilaisissa näyttelyissä ja esityksissä.
Nykyisin tirkistelyn tarvettamme ruokkivat lehdet ja tv. Ja varmasti ei tarvitse olla kummoinen ennustaja, jos sanoo että kahdeksanraajaisen intialaistytön selviytymistarina tulee aikanaan päätymään kauhukabinetti dokumenttien "mies raskaana", "kaksipäinen tyttö", "murhaajan tarina" ja "täydellinen penis" jatkoksi.
Myös taide ottaa osaa tirkistelyperinteen vaalimiseen. Esim. saksalainen lääkäri-taiteilija kerää tuhatmäärin yleisöä ruumistaiteella, joissa esitellään silikonionilla ja muovilla käsiteltyjä ihmisruumiita. Viimevuosina on taideyleisön ihasteltavaksi tuotu myös siirtogeenistä vihreää jänistä, eritavoin kokonaisena säilöttyjä eläimiä, ulosteiden pyörittelyä pesukone-installaatiossa tai vaikkapa projekti jossa sialla ostetaan köyhän afrikkalaisen identiteetti. Ja loputon lista kaikkea vastaavaa.
En nyt tässä ota kantaa ylläolevien taiteelliseen tai moraaliseen oikeutukseen tai toiminnan lähtökohtiin. Totean vain että taiteen avulla keskustellaan laajemminkin vaikeista ja aroistakin asioista ja näin tulee jatkossakin olla. Ja suuri osa taiteilijakunnasta osaa tuoda teemat esiin hyvin ja ajatuksia rakentavalla tavalla. Mutta joukkoon mahtuu aina myös niitä joiden tekemisten lähtökohdat ovat oman maineen kasvattamisessa ja julkisuuteen pyrkimisessä, eikä niinkään käsiteltävässä asiassa tai taiteellisissa motiiveissa.
Kilpailu on taiteen kentällä kovaa. Esim. 70-luvun alussa oli Suomen Taiteilijaseurassa jäseniä oli 450 ja nyt väkeä on 6-7 kertaisesti. Laajentunut koututusjärjestelmä työntää uusia kuvataiteilijoita alalle joka vuosi 150-200 lisää. Kuitenkaan suomen taidemarkkinat tai alan tukirakenteen eivät ole kasvaneet läheskään samassa suhteessa ja kehitys on ollut samansuuntainen kaikkialla länsimaissa. Luovuus ja luovat alat ovat nyt muotia.
Nykytaiteilijalle on tullut yhä tärkeämmäksi julkisuus, se että sinut huomataan, muuten on vaara että katoat taiteinesi yhä kasvavaan taiteilijamassaan. Tämä tosiseikka tulee takaamaan sen että jatkossakin tulee tapahtumaan kaikkea sellaista, mikä hipoo sopivuuden tai moraalin rajoja.
Mietin vain että onko taidekentästä tulossa linnunpesä, jossa eniten ääntäpitävät syövät hiljaisemmin työhönsä keskittyvien leivän?
Kommentit