Firenzen biennaali

on hyvä esimerkki siitä kuinka taiteilijoita rahastetaan ja vielä varsin tehokkaasti.

Tapahtuma on nimetty hämäävästi, niin että se sekaantuu helposti Venetsian biennaaliin, joka taas on yksi taidemaailman tasokkaimmista näyttelyistä.

Biennaali tarkoittaa isoa joka toinen vuosi järjestettävää kansainvälistä yhteisnäyttelyä, johon jyry valitsee esille pääsevät taiteilijat. Biennaalit ovat usein huolella mietittyjä, ja siksi niitä myös pidetään auki yleisölle normaaleja näyttelyitä kauemmin. Venetsian biennaalikin on avoinna aina reilut viisi kuukautta kerrallaan.

Mutta Firenzen "biennaali" on avoinna vain 9 päivää ja mukaan pääsee esille lähes kuka tahansa, joka vain maksaa korkeat osallistumismaksut, 2700 euroa per taiteilija, jolla taiteilja saa itselleen 3m seinää. Kyseessä ovatkin keskinkertaiset taidemessut, joiden todellinen olemus yritetään häivyttää "hienojen" kulissien ja kulttuuri-höpinä-latinan taa.

Näyttelypaikkana mainostetaan historiallista Fortezza da basson linnaketta, mutta todellisuudessa raunioiden yhteydessä on paikallinen Pasilan messukeskus ja näyttelypaikkana on matalakattoinen 1970 rakennettu messuhalli. Näyttelyn esittelyvideossa pyöritään lähinnä Firenzen nähtävyyksissä ynnä muissa epäoleellisuuksissa ja varsinainen 11000 m2:n ankea halli vilahtaa vain ohimennen.

Vuoden 2007 kattaukseen osallistui 840 taiteilijaa, joilta kerättiin osallistumismaksuina lähes 2,3 miljoonaa euroa ja lisäksi järjestäjät ovat onnistuneet hankkimaan kymmenittäin sponsoreita taakseen.

Mielestäni asioista tulisi puhua niiden oikeilla nimillä. Tässä ei todellakaan ole kyse mistään hienosta tai ainutlaatuisesta mahdollisuudesta vaan epätoivoisesti esille haluavien taiteilijoiden hyväksikäytöstä.

Kuvaavaa on se että näyttelyn järjestäjä vakuuttaa kaikki teokset vain 700 000 euron kokonaissummasta, jolloin tulipalon sattuessa taiteilija saisi kompensaatiota teoksistaan 840 euroa. Taiteilijan osallistuminen ja maksukyky on siis tärkeintä, eikä olenkaan se mitä esille tulee.

Puolueet kuppaavat ehdokkaitaan ja vanity galleriat taiteilijoita

Tässä pieni ateljeefilosooffinen havainto lähestyvistä vaaleista.

Puolueiden taktiikka näyttää olevan se ne yrittävät saada mahdollisimman monta ehdokasta listoilleen. Näin toimitaan siksi että mitä enemmän puolueella on ehdokkaita, niin sitä suurempi on myös kokonaisäänisaalis ja näin yhä useampi kärkipään ehdokas pääsee läpi.

Pääministerikin taisi sanoa jotain sen suuntaista että "jos kymmenentuhatta ehdokasta saadaan niin vaalivoitto on taattu".

Toisin sanoen ehdokkaiden joukossa on vain murto-osa sellaisia tapauksia, joilla on realistiset mahdollisuudet tulla valituiksi. Ehdokkaiden enemmistön päätarkoitus on toimia talkoolaisina, jotka omilla varoillaan kampanjoiden napsivat haja-ääniä ja pönkittävät vaalin tulosta.

Oikeastaan on aika ihme, että suomesta löytyy tuhansittain (epärealistisesti haaveilevia) vapaaehtoisia kunnallisvaalitaistelun tykinruuaksi. Luulisi ettei politiikka ole niin nannaa, että sitä haluaisi vielä omilla varoillaan tukea. Kyllä pienikin kamppanja äkkiä muutaman tonnin ahmaisee.

Sama kuvio toistuu myös taidekentällä. Niin sanotussa Vanity Gallery toiminnassa on taiteilijoiden rahastaminen viety äärimmilleen. Systeemi on sellainen että taiteilija vuokraa muutamalla tuhannella dollarilla seinämetrejä isosta galleriatilasta, jossa samanaikaisesti pitää näyttelyä jopa useita kymmeniä muitakin taiteilijoita. Vuokran lisäksi myydyistä teoksista joutuu maksamaan välityspalkkion, joka on usein 40-50%.

Homma on verhoiltu näennäiseen asiantuntijuuteen "jyrytyksineen", vaikka tosiasiassa lähes kuka tahansa maksukykyinen taiteilija otetaan mukaan. Taiteilijalle ei jää touhusta muuta kuin kuluja ja perin heppoiseksi paljastuva merkintä cv:hen.

Touhu on mietitty niin, se on hyvä bisnes ja nimenomaan galleristille. Tyypilliseen vanity gallerian näyttelyyn valitaan 10-15 taiteilijaa 1000-2000 dollarin vuokralla ja homma toistetaan joka kuukausi. Toiminta tuottaa vuodessa 120 000-360 000 dollaria vaikkei galleristi myisi ainuttakaan teosta. Toivottavasti systeemi ei rantaudu kovin laajamittaisesti myös suomeen.

Ensimmäistä kertaa törmäsin tällaiseen rahastukseen jo vuosia sitten kun eräs kolleega pohti osallistumista juhlallista nimeä kantavaan Firenzen Biennaaliin (järjestetään joka toinen vuosi). Kyseiset karkelot kannattaa minun mielestäni kiertää kaukaa.

Tässä pieni ote Biennaalin rahastuksesta: "Registration fee is € 2700 and can be paid in one or two installments. First installment is € 1200, second installment is € 1500. Sculptors can reserve pedestals for their artworks for € 50 each."

Ja tuolla rahalla saa 3m seinää teoksilleen. Että silleen... tässä linkki kyseiselle sivulle.

Näin kunnallispolitiikka kohtaa taiteen. Kyllä me ihmiset osaamme olla tyhmiä monipuolisesti, vähän joka alalla.

Pyhittääkö taide keinot?

Helsingin Sanomain kulttuuri sivuilla oli muutama päivä sitten vastaus mielipidekirjoitukseeni, jossa ehdotin ympäristökeskustelun käymistä myös taidekentällä ja kulttuurissa.

Hesarin kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen vesittää ehdotukseni kirjoittamalla että "taiteen tekeminen on sen verran marginaalista ja epäteollista puuhaa, että suurempi painoarvo on keskusteluttavilla (ympäristö-ongelmaa esiinnostavilla) näyttelyillä."

On aivan totta että taide on pieni tekijä ympäristö-ongelmissa. Mutta eikö koko yhteiskunta ole täynnä pieniä "vähäpäästöisiä" toimialoja, joista jokainen voisi taiteen lailla todeta että meidän sotkumme niin pieniä ettei niistä oikeastaan kannata edes keskustella?

Mielestäni ympäristökeskustelua pitäisi käydä kaikilla aloilla, sillä pienistä puroista se isokin virta muodostuu. Ja ohjeistusta tarvitaan. Ja mikä sitten on lopulta marginaalia?

Mielestäni ei ole yhdentekevää miten lähes 100000 kulttuurin työllistämää
suomalaista ympäristöasioihin suhtautuu tai miten mirjardiluokan kulttuurivienti hankkeessa otetaan asiat huomioon, tai miten suomen muutama tuhat kuvataiteilijaa teoksensa pakkaa, tai miten myrkyttömästi muutama sata taidegraafikkoa työskentelee tai miten yksittäinen maalari pensselinsä pesee.

Haloo hei siellä Hesarissa! Taiteessakin olisi aika avata silmät näille asioille ja laatia taiteentekijöille omat ympäristö-ohjeistukset ja ennenkaikkea keskustella mitä ympäristö-ongelma ja ilmaston muutos meille merkitsee ja mitä voitaisiin oikesti tehdä.

Pahin este ekologisuudelle on mielestäni tiedon puute ja se että ympäristö-asiat ovat niin laajamittaisesti vielä lapsen kengissä. Jos esimerkiksi haluaa tehdä grafiikan työn (tai kollaasin) mahdollisimman ympäristöystävällisesti, niin se onnistuu vain tiettyyn rajaan asti, sillä vaikka työskentelisit myrkyttömästi (tai vääntäisit kollaasin kokonaan kierrätysroskasta) niin silti vedostaa täytyy tavalliselle taidepainopaperille, kun laadukkaita (ph-neutraaleita) kierrätyskuituisia vastaavia ei ole saatavilla. Ja teos täytyy myös kehystää kuten ennenkin ja kukaan ei ole edes kuullut kehyspahvista joka olisi kierrätyskuitua.

Ja miten taiteilija osaa vaatia ekologisempia vaihtoehtoja jos ei ole asioista tietoa ja tietoahan alkaa tulla sinäpäivänä kun aloitamme keskustelun.

Taide ei saa olla jokin vastuusta vapaa vyöhyke jossa tarkoitus pyhittää keinot...

Taiteelle omat ympäristömerkit

Olen saanut jonkin verran palautetta Taidekuluttajan eettistä ohjeista sähköpostilla.

Lentomatkailusta todetaan mm. että "yleisesti tiedetään että mm. lentomatkailua pitäisi vähentää nopeasti ja mitä pikemmin, sen parempi, mutta kuitenkin aika monet ajattelevat että lennetään vielä kun se on mahdollista..."

Tämä on aika osuva havainto ja liippaa aika läheltä myös omiakin "salaisia" ajatuksia.

kohta 4 (Kannata taiteilijan käsityötä, yksinkertaisia työtapoja ja ihmisenergiaa
Vältä taideteoksia, joiden valmistamisessa tarvitaan runsaasti sähköä, energiaa syöviä työstökoneita, elekroniikkaa, tietokoneita ja muita teknisiä välineitä tai laitteita. Mitä vähemmän teknisiä apuvälineitä taideteos tai sen valmistaminen edellyttää, niin sen parempi.)
on kirvoittanut pienimuotoisia puolustuspuheita, tyyliin "taiteiljan käyttämä energia on aika pientä verrattuna... liikenteeseen, lämmitykseeen" jne. Ja tämähän on aivan totta.

Mutta eipä kai siitä haittaakaan ole, jos mietii esim. onko todella välttämätöntä rakentaa videoteos seinällisestä uusia monitoreita vai voisiko jokin muu ratkaisu (kierrätys tv:t?) olla parempi ratkaisu.

Lähinnä tässä perään kuulutan oman työskentelyn ja toiminnan läpikäymistä ympäristönäkökulmasta. Eikö muutos juuri lähde liikkeelle pienistä teoista. Ja voihan ympäristöteko olla taiteilijalle vaikkapa ateljeen lämmittäminen lämpöpumpulla tai muuta vastaavaa, ja ns. saavutetuista eduista joudumme jokatapauksessa tulevaisuudessa kaikki tinkimään.

5. kohdan muovi boikitti myös puhututtaa. Esim. se kumpi on lopulta ympäristöystävällisempi vesiohenteinen akryyliväri vai tärpättiohenteinen öljyväri. vai syntyykö värien suurin rasite ennemminki niitä valmistavissa ja pakkaavissa tehtaissa ja olisiko kaikkein ekologisinta käyttää pigmenttejä ja tehdä värit itse. Maalauspuolella sideainetta (öljyä tai muovia) menee lopulta aika vähän, muovi ongelma on isompi kuvanveistossa, lavasteissa, installaatioissa yms.

Mutta tässä varmaan tarvitaan tietoa asioista ja kunnon keskustelua eritaiteen aloittain.

Sitten ehdotettiin että taiteelle pitäisi saada omat ekotaide merkit, joista kuluttaja voi tietää että teos on ekologisesti tehty. Tai vaikkapa myrkyttömän taidegrafiikan merkki teokseen. Ja miksei myös grafiikan vedokseen voisi sopia laitettavaksi merkinnän "eko" jos työ on tehty myrkyttömästi ja vaikkapa vedostettukin kierrätyspaperille. Tässä vain on se ongelma ettei kunnollisia ja ph neutraaleja vedostuspapereita ole juurikaan saatavana...

Ja kohtaan 10. (Vältä taidetta jonka aiheet ovat elämää, ympäristöä ja ihmisyyttä tuhoavia.) sanon vain etten kannata tässä mitään yleistä taiteen sensuurijärjestelmää vaan terveeseen järkeen perustuvaa ajatusta jossa uskalletaan sanoa asiat ääneen jos siltä tuntuu.

Kauniaisten aseman kello kertoo tulipalon ajankohdan

Kauniaisten aseman kello näyttää aikaa 7.23. Seisahtunut kello näyttää aikaa, jolloin palohälytys annettiin viime lauantai aamuna.